Muutama pyörätoveri on täpinöissään ryhtynyt maantiepyöräkilvanajoon: kuitukiekot, tiimiasut, hattiwattimittarit ja kaikki. Ajattelin sitten minäkin tarkistaa, olisiko puuha hauskentunut siitä, kun joskus 2009-2010 ajelin kuntoajoja fiksillä.
Ne olivat levottomia, vaarallisia, tylsiä ja perseestä.
Bianchi-cupin maantieavaus tapahtui Arolammella. Sinne raahautui kuusikymmentäneljä kuskia, joista yhdellä oli teräspyörä. Massasta on helppo erottua, kun sijoittaa 400 euroa yhteen pyörään eikä yhteen kuitukiekkoon.
Ajo oli yllättävän siivoa, joten kuitua tuhoutui kuulopuheisiin verrattuna niukasti. Vain yksi satula pyöri pelotonin keskellä samalla kun kuski sovitteli murtunutta kuitutolppaa anukseensa.
Omalla kunnollani pysyin mukavasti pääjoukon mukana, koska rata oli helppo, mutta minkään ratkaisun tekemiseen ei tietenkään ollut kokemusta saati jalkaa. Pari kertaa huomasin olevani naurettavassa nöösiporukkahatkassa, mutta ei niistä sen enempää. Loppusuoralla jäin rullaamaan pussiin, mutta tuskinpa tikkujaloilla olisi kummoista kiriä viritelty.
Kokemuksen ja itseluottamuksen myötä luultavasti oppisin välttämään itseni väsyttämistä rynkyttävällä ajolla. Sitä edemmäs maantiepyöräkilvoittelu ei minun ominaisuuksillani yltäisi.
Plussat:
+ ilmanvastus, tuo suuri tasoittaja
+ pelotonin humina, parveilu ja vauhti
+ terävää treeniä kiihdyttelyyn
+ en kaatunut tai kaatanut
Miinukset:
- ilmanvastus, tuo suuri tasoittaja
- alhainen kokonaisrasitus
- hermostuttavaa mutta silti tylsän toisteista
- naurettavan kalustovetoista ja vakavaa
Ei tarvitse toista kertaa, paitsi ehkä Bianchi-cupia treeninä.
Ai hemmetti että sulla on terävä kynä ja hyvät jutut! Toivoisi että kirjoitat enemmän, nämä sun ajatukset on niin helppo jakaa. Suomen paras fillariblogi, piste.
VastaaPoista