VPCX Goes Gravel Grinding (or went...)

VPCX ei ole vain mudan ja rännän kyntämistä loppusyksystä tunti kerrallaan. Mutaa ja räntää voi nimittäin kyntää myös keväällä, ja vieläpä tuntitolkulla, kun jättää kilvanajon vähemmälle. Siksi kollektiivi järjesti jo viidettä kertaa trendikästä gravel grinding -retkeilyä.

VPCX:n tapauksessa gravel grinding tarkoittaa kilometreittäin tunkkausta, joitakin mutajuurakkohelvettejä ja muutenkin tiikeriansoitettua sorapintaa. Kohteena oli jälleen Reitti 2000.

Oli luvattu asiallista ajosäätä, joten aamulla satoi rännänsekaista lunta. Vedin kurashortsit ja kuoritakin päälle jo pihalla. Laaksossa sillan alla kärvistellessä vedin vielä pitkät kurahousut jalkaan ja hiihtohanskat käteen. Lunta tuli huolella, mutta niin tuli kuskejakin, viitisentoista. Sääliksi kävi Yksivaihteen kevätretken tyyppejä, jotka joutuivat spekuloimaan, lähtevätkö. VPCX:llä ei ole säävarausta.

Viime vuoden retkeä en ennättänyt liidaamaan, joten olin unohtanut miten se tehdään. Oli kylmä, satoi lunta, tuuli vastaan, talvikamat lepattivat ja parin sentin lumi vastusti renkaan alla, mutta jotenkin yritin ajaa entistä vauhtia. Se tarkoittaa että tyhmyyttäni liidasin alun ihan liian lujaa.

On helvetin vaikea vetää epätasaista porukkaa yhtenä lössinä, jos jonon periltä eivät tunnelmat kantaudu kärkeen. Onneksi sain Lahnuksella palautetta asiasta, ja muistin taas pari vanhaa jippoa siihen, miten homma hoituu jos on hoituakseen. Ei missään järjestyksessä:

- Peränpitäjäksi upseeriainesta, eli kokenut kuski joka selviää hankaluuksista.
- Mitä enemmän säntäillään ja ryntäillään, sitä enemmän vetäjän pitää hidastaa.
- Sitten kun tiedetään, kuka on hidas, hänen pitää ajaa kärjessä tasaiset pätkät. Perällä haitariliike ja roikkuminen syövät hitaita enemmän kuin hidas vauhti nopeita.
- Mäkisillä tai muuten hajottavilla pätkillä sovitaan millä väleillä otetaan porukka kasaan, koska hitaalle tasavauhti on usein joutuisin.
- Mitä pitempi retki, sitä enemmän fiilis ehtii vaihdella. Alkumatkan ryntäilijät ovat loppumatkan tunkkaajia ja toisin päin. Kaikki siis saavat kannustaa ja toppuutella toisiaan tasapuolisesti matkan mittaan.
- Ruokaa, juomaa ja Solvalla-Pirttimäki -välin kramppaajille suolaa.

Lumisade loppui, tiet kuivuivat, tunkkauspätkä hitsasi porukan yhteen ja sitten oli enää muutama itse voitettavana. Loppupätkän Petikosta Laaksoon puhalsi navakka myötäinen ja tuuppasi baariin asti. Terdellä aurinko kimmelsi tuopissa.

Oikein hyvä retki siitä kehittyi, ja melkein kaikki halukkaat pääsivät maaliin asti. Itse opin taas kaikenlaista. Peräpään valvominen ja sopiva kannustaminen ei ole minulle luontaisinta pyöräilypuuhaa. Se vaati rohkeuden keräämistä ja mentaaliharjoittelua enemmän kuin ensimmäinen pikkutupla ilman hissitolppaa, mutta onnistui lopulta.

Todella vanhat pohjat - vai nousukuntokisaamista?

Viime vuonna ajelin syksyllä pari marttakisaa ns. vanhoilla pohjilla. Alla oli naurettavan vähän kisaamista eikä senkään vertaa kovia treenejä, mutta pyörä liikahti melkein entistä vauhtia, kun tekniikka tuli selkäytimestä ja pää tiesi miltä vauhti tuntuu. Tänä vuonna vanhat pohjat ovat entisestään ohentuneet. Ei pitkiä pk-lenkkejä, puolitoista marttakisaa, ei kovia treenejä.

Sehän tarkoittaa että olen tuore, ja että jaksan just hyvin ajaa tunnin täysiä - sen mitä cyclocross vaatii.

Niillä eväillä kruisailin eilen Laajasalossa VPCX-cupin avauskisan. Kovista kuskeista paikalle uskalsivat Kuitto ja Salonen, jotka olivat pehmittäneet koipiaan edellispäivän HEL CX:ssä. Salonen ei ainakaan ajanut tosissaan, koska tasavauhtisella hissuttelulla pysyin terävän maantierynkyttäjän imussa loppuun asti, radalla joka vaati terävyyttä. Kuitto rypisti kovemman treenin ja veti pari minuuttia kaulaa.

Silti kisasta jäi aivan raikas maku suuhun. En jäänyt kenenkään jalkoihin ja kestin ihan pikkuisen jopa maitohappoa.

Tekisi mieli lesoilla, että turha treenata kun pyörä kulkee auttavasti ilmankin. Mutta kun tarkemmin ajattelen, niin kyllä minä treenasin. Sunnuntaina, maanantaina ja tiistaina parin tunnin kevyet mutta tekniset krossilenkit. Tuli otettua tuntumaa pyörään, tuli heräteltyä hermosto ja rasva-aineenvaihdunta. Loppuviikon työmatkoilla oli kevyt kulku.

Täsmätreeniä olosuhteiden ja nykykunnon sallimissa rajoissa. Jos olisin vetänyt treeniksi teräviä kisavetoja, mieli ja ruumis olisivat takuuvarmasti menneet kapinaan. "Eikös me sovittu ettei tätä enää?"

Mitä opin Petikossa

Nyt kun yritän hetken polkupyöräillä kunnolla, yritän myös oppia, vaikka olen vanha koira. Tänään oli Petikossa VPCX-osakilpailu, jonka voitin. Siitä en oppinut mitään. Mutta matkalla kärsiessä ja pelätessä opin, että:

• Märässä ja likaisessa mekaaniset levarit loppuvat puolessa tunnissa, kun ajaa kisaa. Pitää laittaa kovemmat palat, oikaista jarrulevyt, säätää lähemmäs ja sitten lopulta siirtyä hydraulisiin. Paitsi että vaihteissa olen valinnut Sramin, mutta jarruissa en halua valita Sramia.
• Sadekisassa pitää olla buffi päässä. Nyt ei ollut. Vedensekainen likahiki valui kypärän pehmusteista otsan kautta silmiin ja etenkin sarveiskalvon arpeen. Kirvelsi niin etten nähnyt eteeni.
• Ketju pitää vaihtaa ajoissa. Pari päivää sitten mittasin että krossarin ketju oli vaihtorajalla. En halunnut uskoa, koska se olisi jo toinen ketju tänä kesänä. Nyt kun rälläsin sillä mutakisan, upouusi soikioratas rutisi ja kului.

Siitä soikiosta. Kyllä se toimii, krossissakin. Voimaa ei saa lisää mutta sen annostelu polkuun on helpompaa. Loppujyrkässä ja muutenkin huomasin, että kadenssi ja liike pysyivät parempina ylämäissä. Kallionousussa ei sutinut. Sanoisin, että soikio on sitä parempi mitä röykkyisempi baana, huonompi kitka, jäykempi pyörä, tiukemmat mäet ja heikommat jalat.

Esko Lius otti nättejä kuvia, mutta ainoakaan ei ole radan normipolulta, eli tulee väärä kuva.

Skouttaamassa eka kaltsin päällä.

Skouttaamassa hiekkakuopalla. Kuoret tarpeen.

Paukusta kärkeen. Pari kiekkaa myöhemmin hyndälauta katosi. Tuli ns. yllätyksenä.

Pumppump. Välillä se lensi.

Hyvä kaula jo alussa.

Puunkiertoilme.

Kilpaa pikkuflunssan kanssa

Koko niin sanottu treenaukseni perustuu siihen että lepään huolella ja harjoitan vain levännyttä kroppaa. Eilen piti kuitenkin mennä melkein sairaana puolustamaan VPCX-kunniaa.

Homma juontuu reilun viikon taakse, kun ajoin lauantaina Kivikon ja sunnuntaina krossitempon. Ajattelin päälle tehdä treeniblokin kun kroppa tuntui heräilevän kesäjumituksesta. Ei tarvittu kuin yksi kolea maantiehissuttelu ja yksi pakkasaamun vetoharjoitus, niin sain treenattua vastustuskykyyn pöpönmentävän aukon. Kurkku kipeäksi ja pää täyteen räkää. Vitun idiootti.

Kun ei ole kuumetta niin ajaahan sitä. Eilen Hakuninmaan VPCX:ssä puolikuntoinen kroppa otti helposti korkeat kierrokset, ja pystyin alussa kiihdyttelemään rakoja umpeen. Pöpön takia moottorista puuttui vääntöä ja bensaa: voimakinkamissa kanitti ja loppukisassa hirtti.

Ajokäsi oli enemmän harkittu kuin vikkelä. Kivikot pystyi kruisimaan paniikitta, ja sokkoradalla osasin valita järkilinjat moneen tilanteeseen. Ajelin Aleksin perässä pitkät pätkät, ja muistui mieleen oma muutamien vuosien takainen ämpyily. Toisaalta kävi helvetisti kateeksi etten viihdy enää ajotaidon rajalla ja maksimisykkeellä. Tällä kerralla Aleksi puhkoi renkaansa kiveen, kun kuumottelin takana. Ensi kerralla nielen mutaa.

Dani ajoi karkuun ja Uska ryntäili viimeisellä kierroksella ohi. Kyllä vituttaa, kun sliksifiksi jättää, mutta olipa hauska hetken verran katsella jätkän linjoja. Kivikkokynnyksissä kävi ryske.

Yöllä ei uni tullut silmään. Yskä, pää täynnä räkää ja sydän hakkaa satasta. Näistä sen huomaa että on kohta neljä vuosikymmentä elämänketkutusta takana. Kroppa ei siedä mitä tahansa vittuilua, vaan vittuilee takaisin.

Kivikon kuningas

Tänään ajettiin VPCX-historian perinteikkäimmällä radalla, radalla joka on eniten true eli typerin ajaa krossipyörällä. Tänään ajettiin Kivikossa, ja minä voitin.

Jos etukäteen olisin saanut päättää, minkä kisan voitan, se olisi ollut tämä. Olen rikkonut Kivikossa niin paljon takavaihtajia, renkaita, kiekkoja ja itseäni, että siitä tienoosta on tullut minulle rakas hyvin kipeällä tavalla.

Paikalla oli vajaat neljäkymmentä pöhköpäätä. Startissa päästin kärkeen Sohkasen, Härgisen ja maastopyörällä tulleen silkkikulli-Blomsterin. Tai siis en päästänyt vaan menivät. Kökä rynni myös ohi, mutta ensimmäisessä alamäessä kuittasin hänet henkeni kaupalla erittäin kuumottavalla akrobatialla: vain kaksi raajaa kiinni pyörässä, vain eturengas maassa...

Rata oli luonnosmaisesti merkattu, mikä auttoi minut kärkeen ensimmäisellä kierroksella. Sitten laitoin keskittyneen automaattiohjauksen päälle ja aloin kiertää kiviä. Sohkaselle flätti. Härgiselle kaksi flättiä. Blomsterille flätti. Eskolalle ei mitään! Arpajaisissa on kiva voittaa, kun on ostanut niin paljon arpoja.

Onneksi kenellekään ei käynyt pahasti. Kivikko ja sydämenkuvia.

Heikoin lenkki

Kun ajaa polkimen kisassa täysillä kiveen.
Ja pannuttaa selän kautta ympäri pyörä kiinni jaloissa.
Ja lähtee jatkamaan mutta poljin venkoaa kahdeksikkoa.

Sitä miettii, mikä petti: Pickenflickin titamiinirunko? Sram Force -kuitukampi? Vai XT:n poljin?

Elämänkokemuksen perusteella veikkasin kahta ensimmäistä, mutta vastaus oli XT. Niin vitun mutkalla se oli ettei pystynyt ajamaan. Nyt en sano että olisi kaman paskonta keventelystä kiinni.

Muutenkin Laajasalon VPCX oli vaiheikas. Ensinnäkin päätin mennä sinne enkä marttakisoihin. VPCX:ssä on hauskempaa. Ei kaduta.

Puolen minuutin jälkeen jalat kertoivat happohyökkäyksellä, että eipä ole tullut kovaa ajettua. Muuten meni eka kierros mukavasti, kun kavereita lakosi edestä ja hirmukuntoinen Dani tuli vasta lopussa ohi.

Toisella kierroksella takarengas tyhjeni. Mud Wrestlerillä kilsat täyteen tai jotain. On muuten vittumaista ajaa ylämäkeen kun kiekko pyörii mutta kumi pysyy paikallaan tai siis liukuu kehällä. Onneksi kierroksen puolivälissä kumi kieputti itsensä kokonaan takajarrun puolelle pois tieltä. Mutta ei se paljas XT-vannekaan kovin hyvin pidä.

Vaihdoin kolmannelle kierrokselle Cross-Checkiin. Pit bike on sinänsä ylellisyyttä, mutta ei helvetin perkele miten kuumottava laite. Cantijarrut eivät pysäytä. Keula luiruaa omaan suuntaan jos ajaa kävyn yli. Polkiessa voima välittyy ensisijaisesti vesijohtoputken taivuttelemiseen.

Neljännelle sain Pickenflickin takaisin (paikattuna 11-kiekolla muttei se haitannut) ja helposti imin Uskan kantaan. Virhe. Fiksitekniikkajumalan linjoja ei pitäisi matkia. Kävi ne pannut. Ilmaa pihalle ja auts.

Viidennelle Cross-Check takaisin ja kuudennella turvassa maaliin. Niin kova kato kävi edellä ja takana että pit biken turvin ajoin kolmanneksi.

Väkeä oli yli kuusikymmentä, aurinko paistoi, puusauna oli halpa ja hyvä, joku oli tuonut makkaraa myyntiin ja laatukaljaa. Tämä homma alkaa edistyä.

Sponssi mitä hä?

Pari vuotta olen ajanut Hi5Bikesin tiimissä.

Mitäs se sellainen tarkoittaa? Olenko myynyt riippumattoman pyöräilysydämeni kapitalistille? Tavallaan, mutta pieneltä osin.

Käytännössä homma menee niin, että maastokisoissa ja muutenkin seurani on Korson Kaiku / Hi5Bikes. Liimasin justiinsa myös ison tarran kisapyörään. Medianäkyvyys taattu!

Vastineeksi saan kohtuullisen määrän alennusta. En niin paljon että Ylävitonen persnettoa tekisi. Enkä toisaalta niin paljon että suostuisin kehumaan kritiikittä heidän tuotteitaan ja osaamistaan.

Paljon tulee Ylävitosesta ostettua kun halvalla saa ja loistava polkupyöräkauppa se on, mutta esimerkiksi maastokisakumihommissa olen ostanut Schwalbea kovalla rahalla Saksan-Güntheriltä, koska Maxxikselta ei ole löytynyt ihan sopivaa.

En ole SM-tason kisaveijari vaan pyöräilyä harrastava konttorityöläinen. Kukaan tuskin ostaa Sramin X9-vaihtajaa siksi, että Eskolan Kare rällää sillä tasaisesti marttakisojen top-20:een. En ole koskaan kysynyt kaupasta sponssin motiivia, mutta oletan että se liittyy VPCX-cupin meininkiin, jota pidän yllä.

Ja koska paskon paljon pyöräkamaa, ostan uutta tilalle lähikaupasta joka tapauksessa niin paljon, että minulle pitää antaa pärstäalennusta. Parempi antaa se tarrojen kanssa.

Tämän blogin motiivit ovat toki hämärät, mutta sponssi ei niihin liity.

Lapiolle töitä

Tänään klo 9.05 olin Viikin metsissä lapioimassa polkuja auki. Umpihanki ulottui nilkkoihin. Tuuli ja satoi lunta. Mietin vakavasti että mitäköhän vittua.

No sitä, että täytyyhän Suomi-krossaajien näyttää SPU:lle ja UCI:lle, miten homma hoidetaan. Suomessa cyclocrossin viralliset SM-kisat ajetaan vellit housuissa jo lokakuussa, vaikka kansainvälinen ja oikea aika olisi nyt. Kuka sanoo ettei tammikuun alussa ole Suomessa hyvä krossata?

Varjo-SM-kisat on järjestetty nyt neljästi. Tämä neljäs oli kovin. Tein spoorit työntämällä lumilapiota pitkin polkuja. Muhjua ei kovin viitsinyt kaapia, koska alla oli peilijää. Nastat oli tietysti kielletty, koska UCI.

Melkein ajettava rata siitä tuli. Porukka oli katollaan koko ajan, ja pyörillä oli jatkuvaa kinaa kuskien kanssa suunnasta, mutta vauhtia riitti ainakin käsissä jos ei pyörissä. Eikä tullut ajajille kylmä.

Minulle meinasi tulla. Tiedustellessa ja lapioidessa pukkasi kovan hien, joka toimitsijana syväjäätyi välittömästi, niin vilakasti pohjoinen huokui. Onneksi Hi5Bikesin Kökä oli tuonut pakulla teltan ja tuulensuojan. Siellä kelpasi lehmänkelloja kilkuttaa.

Reilut kolmekymmentä täydellisen pöljää itsensävoittajaa oli kisaamassa. Kannatti. Ollaan me hulluja. Ja kovia.

Tulokset. Kuvia.

VPCX Vuosaari

Ilkka Jaakkola otti videoo joka räjäyttää leiskan:



Ouvinen otti kuvia.

Webscorer otti aikaa.

Danin rata otti henkeen.

Mukana oli 28 uutta ja vanhaa, jotka olivat sitä mieltä että ihan pöhköö ja koska seuraava. Minä voitin 2 x 3 h unilla.

Räks!

Kuva: Matti Ouvinen

Se tunne kun syke tapissa kisaat VPCX:n toista kierrosta, ja pyörä sanoo RÄKS. Metallisesti, terävästi ja kovaa. Ajoin kiveen limakallion päällä.

Happivajeinen checklist. Kiekko pyörii suorassa vaikka sen pitäisi olla kappaleina, huh. Eturenkaassa on ilmaa eikä missään sihise, ihme. Kuitukeula ei taitu alle vaikka jarrutan, jännä.

Suoralla huomaan, että stonga nyökähti stemmissä muutaman asteen, siitä ääni.

Kisa kisalta luotto tuohon Pickenflickiin kasvaa. Ilmeisesti hiilikuitu ei hajoa juurakossa. Ilmeisesti DT Swissin hipokehät eivät myötää. Ilmeisesti sopivalla crossi-tubeless-yhdistelmällä voi ajaa mistä vaan.

Mitä kisaan tulee, se oli kamala. Sohkanen veti startista kuin viitapiru, ei mitään jakoa mukaan. Se bunnyhoppasi puoli metriä tukin yli, laittoi joka röykkykurvissa lisää watteja ja putosi alamäet kivenä.

Itse jaksoin luukuttaa pari kierrosta, mutta lopussa olin niin nakit että törmäilin joka tukkiin ja kiveen. Köhä ei helpottanut hengittämistä, mutta kakkossija sentään. Ja ehjä pyörä.

Luottokamaa: Maxxis Mud Wrestler EXO TR, 700x33C, 60tpi

Editointia 4.10.2015: Muuten seison sanojeni takana, mutta on näissä muutama vika. Nämä kiemurtavat vanteella. Käytettyinä edelleen nousevat hyvin ja napsahtavat uraan, mutta kiemurtavat silti, ihan kuin kumin rakenne jotenkin venähtelisi ajossa. Sama vika ollut monella kaverilla joka näitä käyttää. Kuvio myös kuluu nopeasti, ja kun nappulan reuna pyöristyy, vetopito katoaa.

Joo. Ei nämä mitkään Dugastit ole. Joku notkeampi kumi varmasti rullaa paremmin, etenkin tuubi, ja joku karkeampi kumi saattaa pitää paremmin, etenkin tuubi.

Mutta myöntäkää, äidin pikku kullat. Saattaa vituttaa liimata tuubia kolme päivää, rullata se kisassa ja pannuttaa. Saattaa vituttaa ajaa tuubi riekaleiksi tietyösepeliin. Saattaa olla kallistakin.

Me kuolevaiset joudumme tekemään kompromisseja, ja nämä mutapainijat ovat parhaat kompromissirenkaat, mitä tiedän.

Ne toimivat tubelesseina. Tubelessissa on enemmän säätämistä kuin sisureissa, mutta näissä säätäminen pysyy kohtuudessa. Nousevat jalkapumpulla kun tähdet ovat kohdallaan. Napsahtavat paikalleen ja pysyvät siinä. Tiivistyvät ilman litkua, mutta olen minä sitä vähän lorauttanut. Ja tubeless on cyclocross-köyhälistön tuubi.

Ne kestävät rymistelyä. Olen pitänyt edessä 1.5 ja takana 1.8 ja ajanut paikoista mistä arkijärki kieltää. Koko ajan kolisee vanteelle, koko ajan repii kylkiä, mutta nämä kestävät. Yleensä suojatut jäykät kyljet ovat haitaksi, mutta näissä ne ovat siunaus. Kumi ei nulju mukavuuspaineilla eikä pidä ihan niin kamalaa ääntä kolistessaan vanteelle. Näistä on 120tpi-versiokin, mutta enpä taida ryhtyä. Ainakaan taakse.

Ne pitävät tarpeeksi, ja tarpeeksi monella alustalla. Ennen kaikkea ne pitävät siksi, että paineita voi pitää matalina, mutta kyllä kuviokin puree ja kumiseos tarttuu. Yllätyksiä ei satu, paitsi mukavia. Muutaman kerran mutakurveissa olen päässyt tunnustelemaan pidon rajaa, joka on hämärä. Sladittaa muttei lipeä.

Ne ovat halvat.

Ne saa lähikaupasta.

Luottokamaa siis.

VPCX Herttoniemi

Emilia putting hurt on men.

Toimitseminen on helvetin tylsää mutta järjestäminen on kivaa. Järjestän VPCX-cupia siksi, että olen sille kiitollisuudenvelassa. Se imaisi minut pyöräilyn pariin ja antoi kaupanpäällisiksi pari oppituntia School of Truelta.

Joten ei muuta kuin:

• Pari kuukautta ennen ennen: Aja rata ja varmistu että se on hauska.
• Kuukausi ennen: Varaa sauna. Ilmoita tapahtumasta facebookissa, yksivaihde.netissä ja fillarifoorumilla asiallisesti mutta sävykkäästi, niin että tapahtuman luonne käy ilmi.
• Viikkoa ennen: Järjestä tutustumisajo. Hommaa kilpailunumerot ja nippusiteet.
• Edellisenä iltana: Osta ja laita ruokaa kolmellekymmenelle. Ahdistu osallistujamäärästä. Hanki iPad-aplikaatio, jolla saa hoidettua kisaajien ilmoittautumiset, kierrosajat, loppuajat ja järjestyksen.
• Aamulla: Merkkaa rata, se on mukavaa, rauhallista puuhaa ennen kaaosta.
• Päivällä: Älä murehdi, mene virran mukana, tyypit pitää hauskaa ihan keskenään kun puitteet on ok, ja vaikkeivät olisikaan.

Seuraa tällaista:

VPCX 2014: Herttoniemi from tnts on Vimeo.

Jos kiinnostaa se aplikaatio, niin sen saa tuolta ja sillä saa aikaiseksi tällaisia tuloksia. Yksi henkilö yhdellä iPadilla tekee sen mihin marttakisoissa olen nähnyt tarvittavan lukemattomia tietokoneita, konttoritätejä, videokameroita ja toimitsijoita.

Huumorpannut

Elikkäs ylpeyspannut aka krossijumalapannut alias mitä-luulet-olevas-pannut.

Naurattaisi jos voisin hytkyä.

Juuri äsken Herttoniemen VPCX-radan tutustumisajossa olin jo messevästi näyttänyt monta nopeaa linjaa. Kuusi ihailevaa opinjanoista katseli vierestä.

"Kun kierrätte tälleen oikeelta niin vältätte viistot juuret." Ajoin siis viistoon juureen, luulisin. Kaikki kävi äkkiä, kuten pahoissa pannuissa tapaa käydä.

Kaaduin koko painolla vasemman lonkan takaosalle, ja maapallo otti minut vastaan muhkuraisella juurella. Vasemman lonkan takaosassa on ajopaidan tasku ja taskussa multitool. Se jäi minun ja maapallon väliin.

Juuresta lähti 10 x 10 cm pala kuorta irti. Minusta ei lähtenyt kuin liika ylpeys, kovan karjunnan saattelemana.

Verenpaine heitti kivun mukana sen verran että meinasin ottaa lukua, mutta mitäs. Pyörän päälle ja kierros loppuun. En silti jatkanut harjoituksia vaan lähdin kotiin, koska kuulin buranan ja kylmän oluen vaativan kutsun. Vaan lumenkaatopaikan mäessä joku työmatkatempoilija vielä haastoi mäkikiriin. Nauratti mutta otin haasteen vastaan ja voitin, joten luultavasti mikään iso luu ei ole poikki.

Nyt perse ja lonkka ovat isot ja siniset. Joku hermo lienee turvotuksen takia pinteessä, koska vasemman kyljen tukilihaksia ei voi kivun takia käyttää. Sattuu saakelisti.

Ylihuomenna martta-cupin kisa, siitä tulee hauskaa. Ja juuri nyt keskimääräistä vähemmän leuhka olo.

Energiaa lisäävä harjoitus

Vastoin tervettä järkeä, parisuhdeoppaita ja kykyjäni olen salavihkaa alkanut valmentaa puolisoani. Minulle vittuillakseen hän päätti alkaa harrastaa triathlonia ja kaipasi harjoitusohjelmaa. Siitä enemmän joskus, mutta nyt kerron, että kun huolella miettii mikä olisi toiselle parasta, saattaa erehdyksessä huomata, että se toimii itsellekin.

Yleensä suomalainen harjoittelee hampaat irvessä uupumukseen asti, ja juuri niin me teimme tiistaina. Kolme kisavauhtista vartin kierrosta kymmenen minuutin palautuksilla. Keskiviikko menikin raskaita jalkoja nostellessa. Se ei ole hyvä, koska lauantailla vaanii marttacupin kisa. Jotain piti keksiä.

Keksin, että tänään ajamme kaksi (2) kierrosta helppoa HEL CX -rataa muuten hitaasti mutta ylämäet TÄYSII. Alle neljänkymmenen minuutin harjoitus sisälsi kymmenkunta 5-15 sekunnin spurttia vaihtelevin palautuksin. Sehän toimi.

Nyt ulkoilun jälkeen jalat ovat auki, kroppa hereillä, energiatasot tapissa ja aikaa jäljellä vaikka mihin. Tuntuu kuin jalat ja keuhkot olisi huuhdeltu raikkaalla syysilmalla.

...goes VPCX!

Tarunhohtoinen cyclocross-möyrintä-cup! Eeppiset mutajuurakot, eeppisemmät jatkot! Kalja ja muta maistuvat suussa kun sanon kirjaimet ääneen.

V-P-C-X!

Mitä väliä, että minulle VPCX:n kulta-aika oli joskus 2009. Jollekin muulle se on juuri nyt. Siksi minä sitä järjestän.

Ja on se edelleen hauskaa. Jopa harjoittelu. Tänäänkin käytiin lataamassa pari kisavauhtista kierrosta Emilian kanssa.

Tässä kilpailukutsu:

VPCX Herttoniemi sunnuntaina 7.9.2014

Aikataulu:
13 rata merkattu & ilmoittautumiset & koekierrokset14 startti15.30 saunomaan ja palkinnot saunalla18 baariin: Siilinpesä!

Osoitteita & kartta:
Rata, lähtöpaikka ja maali: http://goo.gl/maps/57cLC
Ilmoittautumiset lähtöpaikalla.
Sauna, ruoka ja pyöränpesupaikka Hiihtomäentie 27 / Majavatien puoli. Oven avaus 040-5833347.
Autoille on yleensä tilaa Hiihtomäentiellä, samoin urheilupuiston ja sairaalan parkkiksella.

Ilmoittautuminen:
Osallistumismaksu 5 euroa sisältää numerolapun, saunan ja pastaruokaa kisan jälkeen. Kiva jos etukäteen kertoo naamakirjassa tulevansa, niin ruoka riittää.

"Kilpailu":
Kärki ajaa 45 minuuttia täyteen ja sen jälkeen yhden kierroksen. Kilpailijat otetaan maaliin kärjen jälkeen.
Kyseessä ei ole oikea kilpailu vaan kaveriporukan yhteislenkki. Kalusto- ja henkilövahingoissa järjestäjältä saa sympatiaa ja ehkä laastarin.
VPCX-cupin kilpailuihin saa osallistua millä tahansa polkupyörällä. Palkintoja ja cup-pisteitä saa vain, jos pyörässä on droppitanko ja jäykkä keula ja alle kahden tuuman renkaat.
VPCX-cupin pisteet jaetaan kisasta normaalisti, sijoitusten perusteella.

Rata:
Rata ei ole helppo, mutta kuitenkin varsin puistocrossia ollakseen VPCX. Latupohjaa, ulkoiluväylää, vähän polkua, muutama teknisempi kohta, pari kolme jyrkkää mäentöppyrää. Rata on märällä mutainen kuten kuuluukin.

Ruoka & juoma:
Saunalla on kisan jälkeen pastaruokaa. Laktoositonta, kasvisvaihtoehto. Olutta omakustannehintaan.

Lisätiedot:
kare piste eskola ät gmail piste com / nol nel nol-5833347 sekä yksivaihde.netin, fillarifoorumin ja facebookin keskustelut.

Urheilijan verenluovutusvinkit

Hämäsin. Tämän otsikon alle ei tullutkaan hirtehistä kuvaa lihamössöksi kaadutuista polvista. Ajattelin vain jeesustella kertomalla, että kävin tänään verenluovutuksessa. Ei mutta eikös verta tarvitse kilpakuntourheiluun?

Kyllä tarvitsee, vaan siihen minulla on vinkki.

Jos sattuu olemaan veriryhmältään AB-, voi luovuttaa plasmaa. Se uusiutuu niin nopeasti ja vaikuttaa suorituskykyyn niin vähän, että sitä voi luovuttaa kahden viikon välein, kun verenluovutuksessa varoaika on ties montako kuukautta. Plasmaakin tosin tarvitsee urheilussa, kuten hemohessut plasmanlaajentajineen opettivat, vaan siihen minulla on vinkki.

Jos AB- -veressä uiskentelee sopivia proteiineja, voi luovuttaa verihiutaleita. Nekin uusiutuvat nopeasti, mutta niitä ei lainkaan tarvitse urheilussa, paitsi jos kaatuu ja veren pitäisi hyytyä.

Veikkaan silti että joku tarvitsee hiutaleitani vielä enemmän, koska SPR:ltä soittelivat vakavankohteliaalla äänensävyllä.

Aivan sama. Iltalenkillä pyörässä oli pitkästä aikaa kevyttä lentoa. Saattoi johtua pyörästä. Saattoi johtua hyvästä mielestä, jota SPR myy ihmiskehon osien hinnalla. Mutta ainakaan hiutalevaje ei hidastanut.

Verihiutaleiden luovutus ei vaikuta hemoglobiiniin, mikä on hyvä, koska minulla se on alhainen, tällä hetkellä jopa kokoverenluovutusrajan alle.

Ja lopuksi en muuten todellakaan vittu haasta kumpaakaan lukijaa luovuttamaan verta. Se on oma asia ja aivan helvetin vapaaehtoista.

Krossi-tubeless

Päivitin titamiini-krossarin kiekot. Runkosetin mukana tulleet kiekot painoivat kuin syntitaakkani, mutta eniten häiritsi tubeless-säätö. Väittivät tubelesseiksi eikä mitään teippejä sun muita tarvittu, mutta kumit eivät nousseet vanteille, ja jos nousivat, eivät pysyneet.

Psst-psst, sanoivat paskakiekot, kun ajoin niillä juurien yli. Kaikki kumit, jopa aito-tubelessit, pihistelivät ilmaa vanteen reunasta. Kaiken huippu oli kun pikkukännissä jänöhyppäsin huonosti rotvallille ja kumi rullasi vanteelta. Runtua tuli sekä mieheen että kehään. Jälkimmäistä siloitin viilalla. Ei ole siitä kehästä enää krossi-tubelessiin.

Koska tubeless on kaikessa maastopyöräilyssä tärkeä askel kohti taivaallista auvoa, paskakiekot harmittivat. Ostin halvalla paskaa jonka luulin toimivan, ja sitten kiusasin sillä itseäni ihan liian pitkään.

Polkimineen vähän alle 9 kg rossipyörää. Metalliseksi
ja levyjarrulliseksi ihan ok, kai.

Vitutus maksoi reilut viisisataa euroa. Tilalle tuli internetin ihmemaasta jotain sellaista kuin "Fun Works N-Light Evo DT Swiss XR 331 Aerolite disc 1490g Laufradsatz 29er incl.TLR Kit" eli kevyt tubeless-kiekkosetti halpisnavoilla, keventelypinnoilla ja laatukehillä.

DT Swissille TLR-renkaat nousivat helposti ja napsahtivat uskoa luoden. Eteen laitoin Schwalbe Rocket Ronin, joka on kevyt mutta tubeless-yhteensopivuudeltaan epäluotettava. Taakse laitoin Maxxis Mud Wrestlerin, joka on painavampi mutta tubelessimpi.

Äsken kävin testaamassa ja huomasin, että krossi-tubeless on vaikea asia. Maastossakin tubeless-virityksien onnistuminen riippuu tähtien asennosta, krossissa vielä enemmän. Nyt kumit pysyivät vanteella mutta eivät kestäneet.

Rocket Ron sai lenkillä neljä viiltoa, joista litku pursusi. Reunalangan viereistä pikkuviiltoa sain huljutella pitkästi umpeen. Pumppailua kertyi enemmän kuin ajoa. Se rengas on liian rimpula minun krossiini, säästän hiekkateille.

Sen sijaan Mud Wrestler toimi kuin tauti - piti, pysyi, kesti. Seuraavalla lenkillä lasken paineet puoleentoista ja lähden Kivikkoon. Jos vielä toimii niin ylävitoseen tulee asiaa.

Pickenflick keveni pari kiloa. Pito, rullaavuus ja mukavuus lisääntyivät valtavasti. On se sen arvoista.

Nautinnon tasapaino

Elämä on liian lyhyt kevätkesäviikonloppujen lusimiseen kaupungissa, joten VPCX-kollektiivi järjesti viime viikonlopuksi perinteikkään tapahtuman. Tai siis minä järjestin. Viime syksyn rossikisoista jäi rahaa yli, joten vuokrattiin hyväksi havaittu mökki hyviksi havaittujen polkujen varresta hyväksi havaitun sään kera.

Perjantai-iltana tutkittiin Harrin kanssa polut, grillattiin, saunottiin ja valvottiin. Lauantaiaamuna herättiin liian aikaisin lintujen mekastukseen, merkattiin rata ja tervehdittiin tulijoita. Parisenkymmentä tyyppiä.

Sitten ajettiin. Läskeillä, rossareilla, sinkuloilla, maastopyörillä, kuskeina junnuja, rouvia, nautiskelijoita, kisakuskeja. Välillä syötiin, saunottiin, uitiin ja puhuttiin. Nukuttiinkin.

Useimmiten reilu puolen tunnin kierros meni ilman ajatuksia, täydellisessä flow-tilassa. Kun rata tulee tutuksi, se ei käy pitkästyttäväksi vaan lyhenee. Aika hahmottuu vain tietoisena nykyhetkenä. On myös menneisyys ja tulevaisuus, mutta ne seuraavat toisiaan ilman odotuksia, hätäilyä tai katumuksia.

Äsken tuo neulaspolku, nyt tämä alamäki, seuraavaksi tuo juurakkopätkä. Kaikki tapahtuu ajallaan toisin kuin elämässä yleensä, joka pysähtelee, jää junnaamaan tai livahtaa käsistä.

Suunnilleen yhdentoista kierroksen jälkeen jouduin kuitenkin pohtimaan tämän syksyn vakioaihetta eli maastopyöräilyn nautintoa.

Kaivaako nautinnon kilpailusta? Kilpailu on itsensä voittamista, muiden voittamista, kärsimystä jossa upeaa on että se loppuu.

Vai kaivaako nautinnon maastopyöräilystä itsestään? Rytmistä, vauhdista, lentämisen tunteesta, kehon ja koneen yhteistyöstä, luonnosta, auringonlaskusta järvenrantapolulla.

Tiedän että itse tarvitsen molempia. Ajoin vielä iltasaunan jälkeen kaksi kierrosta, joista jälkimmäinen valojen kanssa oli riemullista paahtoa. Ja heti heräämisen jälkeen ajoin vielä kaksi kierrosta. Ensimmäinen oli hirvittävää kidutusta, toinen oli leppoisaa tyytyväisyyttä siitä että kroppa herää, käynnistyy, alkaa toimia, alkaa nauttia.

Siihen oli hyvä lopettaa, kai.

Ylipitkä

Ylipitkä lenkki tarkoittaa minulle yli kuuden tunnin ajoa. Ylipitkissä lenkeissä ei ole mieltä. Ne kuluttavat ja vituttavat eivätkä kehitä kuin tottumusta pyörän päällä istumiseen, eivätkä sitäkään, jos sitä jo on.

Paitsi jos ylipitkät lenkit tekee oikein.

Oikea tapa tehdä ylipitkä lenkki:

1. Hanki mukavaa seuraa järjestämällä VPCX-kollektiivin yhteislenkki.

2. Aja reitti joka on selvä, mielekäs ja kaunis, kuten Reitti 2000 oli tänään.

3. Pidä keskisyke PK-alueen alarajalla alusta asti, niin et väsy.

4. Syö ja juo koko ajan ja huilaa loppuaika.

5. Järjestä sää joka ei vituta. Onnistuu venyttämällä aika- ja paikkavektorit räntäkuurojen rakoon, jossa koko ajan paistaa aurinko.

6. Käy lopuksi kaljalla, koska harjoitusvaikutus on joka tapauksessa nolla.

Ajettiin siis lenkki. Yksitoista kuskia, vaihteleva kalusto, ei teknisiä tai jaksamisongelmia. Pelkkää auvoa.

Laaksoon päätyneet VPCX-elvistelijät
Reitti 2000:n kurituksen jälkeen.

Vaikka oikeaoppisia ylipitkiä jaksaa ajaa ilman kuntoakin, olen huomannut että kunnosta on iloa niiden jälkeen. Jaksaa pestä vaatteet ja pyörän, laittaa ruokaa, käydä kävelyllä ja pusutella puolison kanssa. Ehkä venytelläkin.

Eikä jää sängylle tekemään kuolemaa, kuten minä vielä muutama vuosi sitten aina Reitti 2000:n jälkeen.

Surly Cross-Check

Herttoniemestä ikuisuuteen! Cross-Check kestää.

Tämän rungon ja minun yhteinen historia alkoi 15.9.2007 Kangasalla. Silloin ainoa pyöräni oli sininen Tunturi Kayapo, ja sillä ajamalla voitin VPCX-osakilpailusta cyclocross-renkaat, legendaariset Tioga Bloodhoundit! Ajattelin että siinähän minulla on runkoa vaille cyclocross-pyörä ihan ilmaiseksi.

Eppu alias Tikkurilan Ajomies alias Hikiän Ajomies kuumotteli silloin joltain palstalta Gunnaria, joten Epun kevyesti sisäänajama Cross-Check oli myynnissä. Koeajoin, totesin sopivaksi ja tehtiin kaupat melkein kisapaikalla. Hinta oli halpa ja sisälsi ohjainlaakerin muttei maaleja, koska ne Eppu oli poistanut. Pyörä oli Epun myyntipuheen mukaan ruostuneen titaanin värinen.

Cross-Checkistä tuli ensimmäinen pyörä jonka kasasin itse. Aluksi vein rungon Tattikselle maalaamoon. Väriksi valitsin Helsinki-päissäni raitiovaununvihreän. Kun menin hakemaan runkoa, Elekon hitaat mutta lempeät peikot olivat päättäneet maalata sen harmaa-celesteksi. En tykännyt, mutta uusintakierros oli ilmainen.

Sitten tilailin verkkokaupoista täyden Campagnolo Veloce -sarjan, kasautin kiekot ja räävin putkiosia kasaan. Budjetti paukkui ja oppirahoja tuli maksettua epäyhteensopivien italo-stemmien ja -stongien kanssa, mutta kyllä se siitä valmistui. Opin paljon ja nopeasti polkupyörän sielunelämästä. Jo noin kolmen vuoden ajon ja kokeilun ja etsinnän jälkeen Cross-Check oli löytänyt melko lopullisen asunsa.

Cross-Check VPCX-voittajana.

Hyviä osia ovat olleet:

- FSA Omega Compact -stonga. Järkevä ajoasento krossaamiseen, kun alaotteelta pystyy päästelemään röykkyalamäkiä.

- Krossikiekoissa 36 pinnaa takana, muuten ei kestänyt.

- Maantiekiekot tiukemmalla pakalla, tämä oli monikäyttöpyörä.

- Cane Creek S2 -ohjainlaakeri. Periytyi Epulta. Fit and forget.

Huonoja osia ovat olleet:

- Campagnolo Veloce -takavaihtaja. Näitä hajosi kolme, kaikki kiinnityspultista. Mikään ei pitänyt ketjua kireällä, joten ketju putoili.

Kuluvia osia ovat olleet:

- Mavic Open Pro -kehät. Sorvautuvat joka sään ajossa vaihtoon parin vuoden välein.

- Ketjut, yhdet vuodessa.

- Pakat, kaksi pakkaa aina ajossa ja kolmen vuoden jälkeen molemmat aina vaihtoon.

- Campagnolon ulkoisten kuppien laakerit.

Normaalia VPCX-maastoa.

Yhteisten maastokilometrien myötä pyörästä kehittyi VPCX-voittajapyörä. Opin ajamaan sillä typeristä paikoista aika lujaa. Osakilpailuvoittoja tuli riittävästi, cup-voittoja pari. Mutta kehittyi siitä pyörästä muutakin.

Cross-Checkillä ajoin kaikki talvet lokasuojapyöränä. Cross-Checkillä ajoin Emilian kanssa kotiovelta Kroatiaan. Cross-Checkillä ajoin Emilian kanssa Teneriffan ja Gran Canarian mäkiä ensimmäisen kerran. Cross-Checkillä ajoin Vätternrundanin yhdeksään tuntiin. Ja lopuksi, marraskuussa 2013, ajoin Cross-Checkillä Samulin kanssa 400 km putkeen.

Cross-Check Teneriffalla.

Cross-Check lähdössä Kroatiaan.

Cross-Check Ljubljanassa.

Maastossa Cross-Check on vakaa mutta hauska. Geometrian hupaisin ominaisuus on parahultainen taipumus kääntää itseään. Runko ahmii mutkat, mutta haluaa joskus tehdä lowsidet. Röykytyksessä Cross-Check joustaa paljon, etenkin keulasta. Se tekee pyörästä maastomukavan, mutta haittaa tarkkuutta kivikossa. Mutta kuka idiootti nyt krossipyöränsä kivikkoon ajaisi? Muuten rungon löysyys haittaa lähinnä retkiajossa ja alppilaskujen jarrutuksissa. Maantieajossa droppitangolla Cross-Checkistä tulee hämmästyttävän vilkas ja eloisa, ja väljä geo auttaa mukavuuttakin.

Cross-Check toiseksi viimeisessä kisassaan,
Kivikon hiekkamäessä.

Kaikki loppuu aikanaan, niin myös Cross-Checkin elämä krossi- ja maantiepyöränä. Loppuvuonna 2013 osat olivat niin lopussa, että korjaamisessa ei enää ollut järkeä. Kiekot, kahvat, voimansiirto, renkaat, jarrut, kaikki. Mutta runko oli kuin uusi. Mikä pahan tappaisi.

Varsinainen maantiepyörä oli tullut jo hankittua. Uuden krossipyöränkin hankin. Cross-Checkille ajattelin tulevaisuutta lokasuojafiksinä.

Riisuin vaihteet, vaihdoin kammet ja voimansiirron ja lähdin ajamaan. Pyörä tuntui täysin kuolleelta. Kaupunkiajossa ajoasento oli tukala. Krossikumit painoivat, puhkeilivat ja ennen kaikkea tuntuivat sietämättömän laiskoilta. Ymmärsin että droppitankokrossarina Cross-Check kaipaa vapaaratasta ja polkua elääkseen.

Laitoin alle pistosuojatut nakkikumit ja pyörä alkoi virota. Cross-Check on aina tuntunut maantiekiekoilla eloisalta, niin nytkin. Mutta ajoasento harmitti edelleen.

Suoraa kapeaa stongaa en halunnut, koska sillä on typerä ajaa putkelta mäkiä, ja lisäksi tarvitsisin naurettavan pitkän stemmin. Ratkaisuksi löytyi laarin pohjalta nousukahvat. Nousukahvat ovat neroutta! Kaupungissa normiotteella ajoasento on valpas ja pysty, mutta pitkää matkaa voi ajaa kahvoilta, ranteet järkevässä kulmassa. Mäissä on hauskaa.

Kahvat tuntuivat kylmiltä käteen, joten kiedoin stongaan kierrätystankonauhaa fillarin edellisestä iteraatiosta. Toimii.

Cross-Check nyt.

Runko: Surly Cross-Check

Ohjainlaakeri: Cane Creek S2

Kammet: Campagnolo Chorus, 175 mm

Polkimet: 520

Kiekot: Vanha FixieInc + DT Comp + Open Pro

Eturatas: Velosolo 44t

Takarattaat: Velosolo 19t + 18t

Ketju: Skene

Kumit: Gatorskin ja Marathon Supreme

Tolppa: Syntace, kuitua!

Satula: SDG Ti-Fly, uudelleen päällystetty

Stemmi: Tunturi by Kalloy

Stonga: Ritchey Laurin laarista

Nousukahvat: Kyläsaari

Tankonauha: Lizard Skin DSP