Treenikisan makua

Tiistaina kello 16 väsytti, joten sulloin Etymoticit korviin, hain Spotifysta Svjatoslav Richerin soittamat Das Wohltemperierte Klavierit, kävin pötkölleen ja laitoin simmut kiinni. Tuntia myöhemmin heräsin tietoisuuteen siitä, että olisi Bianchi-cupia tarjolla Kirkkonummella.

Päikkärien otto sulkee oman moottorini moneksi tunniksi. Automatkalla ei tuntunut siltä, että kohta pitäisi ajaa kilpaa, eikä vielä sittenkään kun kapusin vesitornin juurelle ilmoittautumaan. Onneksi tutustumiskierroksella ensimmäinen alamäki laittoi kropan hälytystilaan - tukki tuli yllättäen, sitä edelsi varsin irtonainen jarrutuspaikka, ja sitten olikin Bemari poikittain ja ohjaamo täynnä käsiä.

Eipä siinä, tiedotuksessa Vesitorninmäen rataa mainostettiin kolmella vauhdikkaalla laskulla. Harmi että ilmeisesti erehdyksessä mukaan oli eksynyt muutama nousu. Kaikkiaan tarjolla oli kuusi kertaa puolitoista kilometriä kovapohjaista, semiteknistä polkua, jossa ei ollut hetkeäkään tasaista eikä ainuttakaan juomapaikkaa. Aika kuluisi rattoisasti! Parasta näissä Bianchi-cupin maastopuuhissa on se, että radat ovat omanlaisiaan.

Ainoa vaan, että paikalle oli vaivautunut lähinnä kolme- ja nelikymppisiä ukkoja, eikä meitäkään liiaksi asti. Alkukauden maastokisaruuhka oli syönyt fiksuimmilta ajokoirilta menohalut, ja harrastajat puolestaan eivät ikinä löydä paikalle.

Lähtö tiukkaan ylämäkeen ei ole bravuurini, ja nytkin yritin 110:n kadenssilla tikata penkistä perässä, kun isompijalkaiset runttasivat wattia kampeen. Alamäessä kuittasin ensimmäisen, hetkeä myöhemmin toisen, ja sitten sainkin keskittyä väijymään Panu Vainion helakanpunaista pyörää, jonka kanssa Vainio oli ensimmäisessä alamäessä esittänyt taiteellisesti intensiivisen pas de deux'n teemasta klossi irti.

Kuittasin Panun toisen kierroksen loppumäessä vetämällä sykkeet ja kadenssin tappiin, minkä jälkeen yritin juoda. Harmi ettei kuvaaja sattunut paikalle ikuistamaan kakomista.

Eka kierroksella karkuun.

Sitten katosi fiilis. Kroppa oli Kuusankosken jäljiltä tiltissä, joten terävyys puuttui ja sen mukana kaasuttelun ilo. Jyystin dieselillä ja yritin pitää polkuajon smuuttina, ja matka kyllä eteni, mutta fyysisesti homma tuntui samalta kuin trainerin päällä. Henkisesti oli hauskempaa, koska koko ajan piti komentaa pyörää ja lisäksi opetella ajamaan yksi jyrkkä töytäre niin ettei takapyörä lipsu. Kyllä meinaan nolotti joutua kolmesti juoksuhommiin.

Yllättävän kisainen on Bemarin ajoasento näillä säädöillä.

Saapa nyt nähdä, miten kunto kehittyy. Rohkeasti ajattelin vielä kerätä palautumisvelkaa ensi viikon alkuun ja sitten herkistellä hetken Laajavuoren marttakisaa varten. Kroppa sanoo, että pitäisi treenata eikä kisata.

Syntymäpäivälahjapolkua

Vaimon syntymäpäivä sattui tiistaiksi, ja koska olen tunneälykäs ja rakastava mies, päätin antaa lahjaksi Bianchi-cupia - mikäs sen mukavampaa kuin kruisailla harjoituskisaa pitkin Järvenpään lähiömetsiä.

Vähänpä tiesin siitä, millaisen uran jäpyläiset ovat kuusikkoonsa kyntäneet. Ensimmäiset kaksikymmentä metriä oli hämäyksen vuoksi sorastettu, mutta sitten alkoi keskeytyksetön kokovartalojumppa, joka on mahdollinen vain pienipiirteisessä suomalaismetsässä. Juurta, kiveä ja mättäitä sekaisin ja päällekkäin, välissä renkaanmentäviä monttuja, ja ettei vauhti vaan pääsisi yltymään, tukit oli jätetty enimmältään sahailematta.

#waterproofsport

Vaimolla on edelleen 26-tuumainen takajäykkä. Voi sentään. Pitää olla kiitollinen, että hän otti minun ja jäpyläisten syntymäpäivälahjan pokalla vastaan, eikä tarjonnut esimerkiksi avokämmentä. Parasta syntymäpäivälahjassa oli se, että vaimo pysyi ehjänä, ja se että minulla oli toinen, onnistuneempi lahja.

Itsehän vietän vähäisen polkuaikani 130-millisessä 29-kiikkustuolissa, joten minulle jäpyläisten rata kyllä kelpasi. Pikkuisen löysemmäksi olisi vielä pitänyt Bemaria säätää, niin olisi ollut hupaisaa soudella pitkin metsänpohjan ristiaallokkoa.

Jäpyläiset kertoivat käyneensä fiilistelemässä Eltsun Bianchi-cupin puistomaisemia ja ajelleensa monesti Korson Vierumäen lenkuraa. Muun muassa niistä oli virinnyt into omaan rataan, ja Järvenpään kauniin kaupungin kanssa oli saatu diili aikaiseksi maankäytöstä, sorasta ja muusta. Tällaiselle toimeliaisuudelle annan kaiken tunnustuksen! XCO-ratojen kilpavarustelu saa minun puolestani yltyä entisestään!

Mutta ei saakeli, vaikka se Terholan metsäpohja on kivistä ja mättäistä, kyllä siihen silti olisi voinut linjata rytmikkäämmän radan. Kolmen kilometrin kokovartalojumppa opettaa ajotekniikkaa ja tekee alaselästä terästä, mutta kisahommissa mieli pysyy virkeämpänä, jos ajoittain saa kelattua vauhtia sen verran, että tuuli tarttuu tukkaan. Saa siinä soraa lapioida ja laituria rakentaa, jos Terholassa haluaa tarjota riittävästi liike-energiaa esimerkiksi hyndään.

#waterproofsport

Ettei menisi känisemiseksi, siteeraan itseäni parempien pyöräilijöiden naamakirjapalautteita:

"Kiitokset loistavasti järjestetystä kisasta! Hienoa että tällainen rata on tehty, huomasi kyllä että vaivaa on nähty ja talkootunteja ei ole säästetty. Valmiit radat helpottavat aina harrastuksen aloittamista ja ovat hyviä harjoittelupaikkoja junioreille."

"Reitti oli mielestäni hyvä, joskin hieman yksitoikkoinen, mutta tuolle alueelle ei varmaan oikein saa sitä vaihtelua tuon enempää? Junnuille ja mikseipä myös aikuisillekin toisaalta aivan loistavan hyvä pätkä tekniikkatreenejä varten, saa lyhyellä pätkällä helposti paljon toistoja."

Niin että turhaan valitin - varmasti sitä rataa voi lujempaakin ajaa, kun opettelee. Itse ajoin maksimivauhtia, mikä tällä kertaa riitti vain nelikymppisten kakkossijaan, koska Visuri mokoma tunki elitestä kiusaamaan ukkoja.

Lisäksi onnistuin alkukierroksella häiriköimään oman seuran 18-junnua hyväksi havaitulla mutta uhrimieltä vaativalla kikkakuutosella. Pyysin tietä kuin minulla olisi kovakin vauhti, ja kun junnu kohteliaasti väisti, kaatua rojahdin hänen eteensä polulle. Hahhaa, siinäpähän oppi kannattaako ukoille antaa tietä!

Lievästä hypotermiasta lievään euforiaan

Töihin lähtiessä satoi räntää, joten jouduin ottamaan enemmän vaatetta kuin olin suunnitellut, onneksi. Eltsun Bianchi-cupiin illaksi oli lupaillut melko asiallista ajosäätä.

Paskan vitut. Iltakuuden tienoissa jätin koneen auki Pasilassa, vedin mahdollisimman paljon päälle ja lähdin kaivamaan maastopyöräilijän mentävää aukkoa räntäsateeseen. Koekierroksella kone lämpeni mukavasti, koska Danin uudet ratalinjaukset vaativat jumppaa ja päällä oli talvivarustus.

Tavoitteet olivat selvät: Ehjä ajo, Bemarin säätöjen testaus ja muutama uskalias retki anakynnyksen tuolle puolen. Alun kiihdytyksessä ja ryntäilyssä tulisi joka tapauksessa takkiin, mutta muistelin että sumpuissa saisi välit kiinni tasaisella ajolla.

Niin se menikin, paitsi että junnut säntäilivät joka kurvissa ohi kieli vyön alla ja kovasti läähättäen. Oi kunpa vielä jaksaisin repiä sillä tavalla! Röyhkeämpää junnuveijaria opastin kiilailun jalossa taidossa, tietäen että loppukaudesta se menisi jo niin kaukana edellä, etten ennättäisi opettaa. Rata oli merkitty tavalla, joka koetteli kurveissa moraalia, mutta luovilla ratkaisuillani en sitten kuitenkaan saanut hylsyä, joten hyvin meni.

Neljännen kierroksen tienoilla oli selvillä liiankin monta asiaa:

Kisakunto: Olen jumittunut anakynnykselle, joten missään vaiheessa kisaa ei oikeasti tuntunut pahalta. Spekseinä 170, max 178. Toisen kierroksen isoimmassa nousussa vetäisin sen verran punaiselle, että mieleen palasi miltä happo tuntuu koivessa. Mutta mikä hämmentävintä muutaman sekunnin laskuissa palauduin aivan hyvin, ja palautuuhan sitä kun kynnyksellä ajaa. Lisää kisaa niin kroppa kestää lisää rynkytystä, ja tuli sentään vuoden syke-enkat, ja olisin jaksanut jatkaa samaa vauhtia.

Ajolinjat: 130 mm kiikkustuolilla pystyi lasettamaan melko huoletta alamäkipätkät, mutta sen pienen kalliodropin jätin ajamatta, koska koekierroksella tulin siinä päälleni alas, eikä siinä paria sekuntia enempää olisi voittanut. Kallionurmikkorolli tuli oikein sujuvasti ja kivikkojumpassakin löytyi oikeat kivenkolot.

Oma sijoitus: Sen jälkeen kun karistin liiat junnut kannoiltani jouduin kitumaan yksin. Eteen tosin lakosi kylmettynyttä, kaatunutta, kalusterikon kärsinyttä tai muuten kyllästynyttä veijaria, minkä seurauksena taisi tulla Bianchi-cupin paras sijoitukseni ja M40-sarjan toinen perättäinen voitto. Johtunee vain siitä, että olen kyllin typerä ajaakseni räntäsateessa.

Bemarin säädöt: No ne olivat vielä perseellään. Etukeula ei edelleenkään poimi pomppuja kovin sievästi, ja takaiskarin laitoin liian kovaksi siinä toivossa että jaksaisin ylämäkeen paremmin. Takapäätä pitää alkuherkistää Lietoa ajatellen, että ylämäissä riittää pitoa. Toisaalta pystyin ajamaan koko kisan vipuja kääntelemättä, trailimoodissa.

Kylmyys: Vesiräntä meni tietysti kaikesta läpi, koska kuorissa ei voi kisata. Kädet pysyivät juuri ja juuri toimintakuntoisina ja reidet eivät aivan jäätyneet pökkelöiksi. Paksu ruohonsekainen mutakuorrutus ei valitettavasti kelpaa kuoriasusteeksi.

Ja ai helvetti kun piti kisan jälkeen palata Pasilaan työkoneelle. Kisapaikalla en saanut kenkiä auki, että olisin voinut vetää kuorihousut jalkaan. Ennen Pasilaa alkoi tärinä. Pukkarissa sain kengät pois mutta siihen mennessä lattialle oli kertynyt niin paksu kasa sontaa, että luikin karkuun ennen kuin kukaan näkee. Omasssa kopissa työtuolille jäi märkä läntti, kädet eivät löytäneet näppistä, ajatus kulki hitaasti. Vartin jälkeen leuka alkoi väpättää, joten hoksasin vaihtaa paidan.

Parinkymmenen minuutin kotimatka tuntui etukäteen hengenvaaralliselta hypotermian takia, mutta päätin yrittää. Ja kas kummaa, energiaa riitti vielä jalkojen pyörittämiseen, ja sitten tuli lämmin. Kotona suihkuttelin vaatteita pidempään kuin itseäni. Oli kevyt olo.

Mun laji, mun pyörä, mun ihmiset. Mun räntä ja muta.

Kuolema pyörän päällä II

Eilen kävin taas kuolemassa pyörän päälle, kuten ranskalaiset aika-ajosta sanovat. Viime vuonna jo kirjoitin, että Bianchi-cupin Petikon maastoaika-ajosta puuttuu kaikki mikä tekee maastopyöräilystä hauskaa.

Sana on kiirinyt, koska paikalla ei ollut juuri ketään, mitä nyt kourallinen oranssipaitoja, kovan luokan maantieurpo Teemu Viholainen sekä XCO-pyssy Jerkku Holmberg. Ynnä muita.

Viime vuoden heinäkuussa ajoin saman radan patti polvessa mutta kisakunnossa aikaan 31.48. Vuonna 2013 ajoin märällä radalla 34.22. Vuonna 2011 ajoin kostealla radalla 35.55.

Nyt ajoin hyvissä olosuhteissa 31.30. Jäin Jerkusta ja Vihulaisesta vain puolisen minuuttia.

On se jännä, että viikonlopun 300 km ja 24 h ei painanut koivissa. Sekin on jännä, että sain koneesta kierroksia irti ilman kisarutiinia ja ilman ainuttakaan vetoharjoitusta pariin kuukauteen.

Toisaalta - jos aika olisi jäänyt tuota huonommaksi, Yetin keventely olisi kyllä vituttanut vielä enemmän kuin se tällä hetkellä vituttaa.

Maastokauden niin sanottu avaus

Junnut kehittyy, vanhat hidastuu. Minä alan olla vanha.

Avasin maastokauden Leppävaaran Bianchi-cupissa. Valmistauduin ajamalla neljä tuntia Sipoonkorpea edellisenä päivänä. Aamulla olo tuntui kankealta, joten lämmitin konetta rullilla. Lämpeni se, jopa niin että 30 km kommutoinnit sujuivat kepoisasti.

Lepuskissa kepoisuus unohtui. Rata edusti perinteistä Suomi-jumppaa, harvat hattiwatit hukkuivat juurakkoon, mutahaudat ryömittiin pohjia myöten ja kädet loppuivat ennen jalkoja. Ei tarvinnut varsinaisesti kilpaa ajaa, etenkään kun startissa etsin poljinta sata metriä. Viimeisen kierroksen unelmoin siitä 140 mm 29-keinutuolista, johon voisin istua eläkepäiviä viettämään.

Jäi sellainen olo, että kilvanajo ei ole niin hauskaa kuin ennen. Onneksi sentään tiimikaverin kanssa paluumatkalla autossa sai puhua pyörää.

Jos jotain positiivista pitää etsiä, niin viihdyin ylämäissä, ja mikä hämmästyttävintä, Yetin keventelyversio kesti: Ukkospierurenkaat eivät pitäneet mutteivät räjähtäneetkään. Kisakiekoista ei katkennut pinnoja. Ja Thomsonin Masterpiece pysyi ylhäällä. Vastahan se on kolme kuukautta valunut - aamulla hain siihen lähikaupasta kalliisti brändättyä hammastahnaa kitkaksi.

Ensi lauantaina sitten Peurungan marttakisa. Siellä ei kuulemma tarvitse olla poluntukkeena kuin ylämäissä.

Ajoin maantiekisan

Muutama pyörätoveri on täpinöissään ryhtynyt maantiepyöräkilvanajoon: kuitukiekot, tiimiasut, hattiwattimittarit ja kaikki. Ajattelin sitten minäkin tarkistaa, olisiko puuha hauskentunut siitä, kun joskus 2009-2010 ajelin kuntoajoja fiksillä.

Ne olivat levottomia, vaarallisia, tylsiä ja perseestä.

Bianchi-cupin maantieavaus tapahtui Arolammella. Sinne raahautui kuusikymmentäneljä kuskia, joista yhdellä oli teräspyörä. Massasta on helppo erottua, kun sijoittaa 400 euroa yhteen pyörään eikä yhteen kuitukiekkoon.

Ajo oli yllättävän siivoa, joten kuitua tuhoutui kuulopuheisiin verrattuna niukasti. Vain yksi satula pyöri pelotonin keskellä samalla kun kuski sovitteli murtunutta kuitutolppaa anukseensa.

Omalla kunnollani pysyin mukavasti pääjoukon mukana, koska rata oli helppo, mutta minkään ratkaisun tekemiseen ei tietenkään ollut kokemusta saati jalkaa. Pari kertaa huomasin olevani naurettavassa nöösiporukkahatkassa, mutta ei niistä sen enempää. Loppusuoralla jäin rullaamaan pussiin, mutta tuskinpa tikkujaloilla olisi kummoista kiriä viritelty.

Kokemuksen ja itseluottamuksen myötä luultavasti oppisin välttämään itseni väsyttämistä rynkyttävällä ajolla. Sitä edemmäs maantiepyöräkilvoittelu ei minun ominaisuuksillani yltäisi.

Plussat:
+ ilmanvastus, tuo suuri tasoittaja
+ pelotonin humina, parveilu ja vauhti
+ terävää treeniä kiihdyttelyyn
+ en kaatunut tai kaatanut

Miinukset:
- ilmanvastus, tuo suuri tasoittaja
- alhainen kokonaisrasitus
- hermostuttavaa mutta silti tylsän toisteista
- naurettavan kalustovetoista ja vakavaa

Ei tarvitse toista kertaa, paitsi ehkä Bianchi-cupia treeninä.

Kuolema pyörän päällä

Ranskalaiset ovat perinteistä ja fiksua pyöräilykansaa. Heidän mielestään aika-ajo ei ole pyöräilyä vaan kuolemista pyörän päällä. Olen ranskalaisten kanssa samaa mieltä.

Aivan erityisen kuolettava on Bianchi-cupin perinteinen maasto-aika-ajo Petikossa. Siitä puuttuu kaikki mikä tekee maastopyöräkilpailusta mielekkään.

Rata on latupohjaa ja ulkoiluväylää ja se ajetaan edestakaisin, joten tekniset laskut tai vikkelät singletrackit eivät tarjoa haasteita saati yllätyksiä. Kilpakumppanit on tiputeltu minuutin päähän toisistaan, joten heidän kanssaan ei voi mitellä ylämäkikuntoa tai lasku-uskallusta.

Jäljelle jää puoli tuntia pyörän päälle kuolemista. Se on niin kamalaa, että sen on pakko olla hyvä treeni. Tänään ajoin Petikon aika-ajon jo neljättä kertaa.

Parasta oli siirtymät Emilian kanssa. Pahinta oli rengasongelmien eeppinen jatkuminen. Roskaläjästä pelastetun Ikonin kylkiviiltoa en saanut kunnolla paikattua, joten kumi sylki litkua Malminkartanoon asti, kunnes nöyrryin laittamaan sisurin.

Olisi mukava ajaa pitkästä aikaa yksi kunnon treeni ilman rengasongelmia.

Kisaraportit on perseestä

Eilen aloitin kisakauden Bianchi-cupin maasto-osakilpailulla Eltsussa. Siitä voisi kirjoittaa jännän kisaraportin, mutten viitsi. Kisat ovat aina samanlaisia ja kisaraportit perseestä.

Valmistauduin huolella: Kävin jännäkakalla ja puin seuraverkkarit.

Sitten ajoin täysii.

Toistaiseksi ajan aina yhtä täysii. Sen sijaan junnut ajavat vuosi vuodelta enemmän täysii. Sasu Halme on ehkä reenannu ja voitti kaikki. Tiimikaveri ylävitosen tiimistä, pyöräsuunnistuksen junnumaailmanmestari Anders Blomster on myös reenannu ja iski häijysti lopussa. Oman seuran 16-junnu ja Team 2020:n toivo AJ on myös reenannu ja lisäksi härski, hän kuittasi minut ensimmäisessä mutkassa, mutta se oli liikaa. Seuraavassa sisäkurvissa laitoin massaa pikkumiehen tielle ja sen jälkeen suljin oven. Oppiipa kunnioittamaan setämiehiä. Kauden loppuun minulla ehkä on AJ:n kanssa saumaa lyhytkisoissa.

Vanha koira Erkko polki alun varjojen mailla, mutta kutsui sinne minutkin. Varjojen mailla mutkat ovat liukkaita ja kivet korkeita, joten tumpuloin kuten aina. Erkko ajoi ylitseni ja vittuili mennessään.

Sitten tuli maali ja oltiin kaikki niin vitun sankareita.

Kisat ovat aina samanlaisia ja kisaraportit perseestä. Tulokset.

Kisailme on aina sama ja raajat aina yhtä tikut. Ja kyllä,
linja meni tuon kiven yli. Kuva: Jere Keskiaho.