Siitä on tosi kauan kun vedin Peurungassa kaseikkoon, tacotin edestä lelumiinisen hipokehän ja sain tilalle MCarbonilta sponssina testiin Nextie-kehän. Epun kasaamana se oli sen verran vaikuttava himmeli, että ostin taakse omalla rahalla melkein samanlaisen, mutta hookless-versiona, ulkoleveyttä 30 mm.
Etukehästä ei ole kerrottavaa, paitsi että se on suora ja ehjä ja tukeva ja kevyehkö ja hyvä.
Takakehästä on kerrottavaa. Pari viikkoa sitten huomasin sen löystyneen. Pinnat lötköinäkin sitä saattoi ajaa, eikä kuitukakku muuttanut muotoaan. Eppu hipelöi pinnat taas vireeseen. Sen jälkeen kotona kiekkoa ihastellessa huomasin siinä pikku näppylän. Joku rontti oli ajanut kävyn yli minun kiekollani ja kuitu oli sanonut poks muutaman millin matkalta.
Jatkoin lenkkeilyä tietäen tasan tarkkaan, että ei se itsekseen korjaannu.
Tänään Sipoonkorven pohjoislaidalla kuului juurakossa tavallista kimakampi räks. Koska olin Sipoonkorven pohjoislaidalla, jatkoin ajoa. Ongelman kieltäminen onnistui - kiekko kesti kotiin asti. Lämpimässä tallissa rohkenin silmäistä vahinkoja ja havaitsin, että käpy mokoma oli taas tervehtinyt kehää, edellisen vaurion viereen, arvattavin seurauksin. Parin sentin matkalla delaminoitumista ja rakoja ja kupruja.
Sitä se teettää kun 68 kg varovainen isukki lenkkeilee kevyesti kolme vuotta. Muina olosuhteina 32 pinnaa, matalahkot paineet, jäykkä perä ja xc. No ehkä muutama kisa siinä, ja taisin kyllä ne HELCX:tkin ajaa noilla kehillä, mutta just riding along ja silleen.
Olen pettynyt. Eniten siihen, etten saanut todistaa kuidulle ominaista katastrofaalista hajoamista. Räjähdys!!! Näyttävä ilmalento!!! Tuhon viimeistely hiilipölypilvestä sinkoilevien pinnojen ja kehänkappaleiden sirpalevaikutuksella!!! Mutta ei sihahdustakaan.
Ajattelin nyt aluksi selvitellä MCarbonin crash replacement -ohjelman mahdollista olemassaoloa ja vasta sitten köyhtyä. Sanovat ettei kuitukehistä ole paluuta, mutta sellainenkin on mahdollista.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hiilikuitu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hiilikuitu. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 2. joulukuuta 2018
sunnuntai 12. helmikuuta 2017
Sisäiset viennit - ei vittu
Kun ostin Bemarin, Toni sanoi että Reverb-hissitolppa ei kestä pakkasta. Kävin kokeilemassa, mahtaako miekkonen tietää mistä puhuu. Tietää se. Ajoin kotiin polvet suussa.
Minä sitä tolppaa Bemarista irti onkimaan. Mutta ei helvetti, hydrauliletkuhan kulkee hiirikuituputkien sisällä! Niin ja toisessa päässä on tolppa, toisessa liipasin, milläs irrotat! Eipä hätää, vakuutti Toni minulle ostohetkellä: Uudessa Reverbissä on Connectamajig, jolla letkun voi poikkaista ilman ilmaustarvetta, ja lisäksi Bemarin rungossa on isot luukut, joista onkia.
Tolppa lähti, Connectamajig irtosi, mutta luukut ovat pienet ja kiinni pienimmillä torxeilla mitä luupitta näkee. Putsailin ruuvinkannat huolella ja sain hiirikuituun aukot ilman vahinkoja, mutta letku ei tullut, vaikka vikittelin kuinka. Väkivallan käytöstä minua pidätteli kallis hiirikuitu, joten tiirasin keskiönalusluukusta lampulla Bemarin sisäistä kauneutta.
Näin raakaa kuitua, johon joku oli kairannut horjuvalla kädellä epämääräisen reiän, josta Connectamajigin taipumaton teräshäntä ei mahtunut taittumaan läpi. Sen olisi pitänyt tulla satulaputkea alas, mutta letku veti viistoputkea yläviistoon. Siinä kinnasi.
Menetin tästä ainoasta elämästäni pysyvästi puolisen tuntia, kun taittelin erilaisia ronkkimisvälineitä, kehittelin valaistusmetodeja, kääntelin runkoa ja ronkin puolisokkona hydrauliletkua hiirikuituputkistossa.
Ei helvetin perkele sisäisiä vientejä! Kaikkia ja ikuisesti! Tulkaa vittu itse ronkkimaan, te jotka suunnittelette näitä pyöränhäksättimiä! Pakkoko niistä on tehdä niin monimutkaisia, että letkut pitää piilottaa häksättimen sisään, jotta mainoskuvasta erottuisi polkupyörä?
Ymmärtäisin sisäiset viennit, jos se olisi kevyt ratkaisu, mutta luukut ja plugit lisäävät painoa, eivätkä edes pidä vettä.
Ymmärtäisin sisäiset viennit, jos se suojaisi letkuja, mutta eivät letkut tarvitse suojaa, ja maastopyörissä sisäisesti vedetyt letkut joutuu yleensä paljastamaan keskiön alla, mikä on arin mahdollinen vahinkopaikka.
Ymmärtäisin sisäiset viennit, jos ne olisivat harmitonta turhamaisuutta, mutta ne aiheuttavat kolinaa, heikentävät runkoa ja haittaavat merkittävästi välttämätöntä huoltoa.
No sitten sain sen letkun irti, ja Reverb lähtee Epulle huoltoon, ja Toni saa kaupalla ujuttaa sen alkukesällä takaisin, ja pulssikin on jo vähän laskenut. Ei vittu.
Minä sitä tolppaa Bemarista irti onkimaan. Mutta ei helvetti, hydrauliletkuhan kulkee hiirikuituputkien sisällä! Niin ja toisessa päässä on tolppa, toisessa liipasin, milläs irrotat! Eipä hätää, vakuutti Toni minulle ostohetkellä: Uudessa Reverbissä on Connectamajig, jolla letkun voi poikkaista ilman ilmaustarvetta, ja lisäksi Bemarin rungossa on isot luukut, joista onkia.
Tolppa lähti, Connectamajig irtosi, mutta luukut ovat pienet ja kiinni pienimmillä torxeilla mitä luupitta näkee. Putsailin ruuvinkannat huolella ja sain hiirikuituun aukot ilman vahinkoja, mutta letku ei tullut, vaikka vikittelin kuinka. Väkivallan käytöstä minua pidätteli kallis hiirikuitu, joten tiirasin keskiönalusluukusta lampulla Bemarin sisäistä kauneutta.
Näin raakaa kuitua, johon joku oli kairannut horjuvalla kädellä epämääräisen reiän, josta Connectamajigin taipumaton teräshäntä ei mahtunut taittumaan läpi. Sen olisi pitänyt tulla satulaputkea alas, mutta letku veti viistoputkea yläviistoon. Siinä kinnasi.
Menetin tästä ainoasta elämästäni pysyvästi puolisen tuntia, kun taittelin erilaisia ronkkimisvälineitä, kehittelin valaistusmetodeja, kääntelin runkoa ja ronkin puolisokkona hydrauliletkua hiirikuituputkistossa.
Ei helvetin perkele sisäisiä vientejä! Kaikkia ja ikuisesti! Tulkaa vittu itse ronkkimaan, te jotka suunnittelette näitä pyöränhäksättimiä! Pakkoko niistä on tehdä niin monimutkaisia, että letkut pitää piilottaa häksättimen sisään, jotta mainoskuvasta erottuisi polkupyörä?
Ymmärtäisin sisäiset viennit, jos se olisi kevyt ratkaisu, mutta luukut ja plugit lisäävät painoa, eivätkä edes pidä vettä.
Ymmärtäisin sisäiset viennit, jos se suojaisi letkuja, mutta eivät letkut tarvitse suojaa, ja maastopyörissä sisäisesti vedetyt letkut joutuu yleensä paljastamaan keskiön alla, mikä on arin mahdollinen vahinkopaikka.
Ymmärtäisin sisäiset viennit, jos ne olisivat harmitonta turhamaisuutta, mutta ne aiheuttavat kolinaa, heikentävät runkoa ja haittaavat merkittävästi välttämätöntä huoltoa.
No sitten sain sen letkun irti, ja Reverb lähtee Epulle huoltoon, ja Toni saa kaupalla ujuttaa sen alkukesällä takaisin, ja pulssikin on jo vähän laskenut. Ei vittu.
torstai 4. elokuuta 2016
Bemari
On ollut pyöräkuumeen tapaista oireilua pidempään, ja samalla motivaatio-ongelmia. Kuvio menee niin, että rahalla saa motivaatiota. Kun ostaa kalliin lelun, ei kehtaa olla leikkimättä. Lawrence Grossbergin faniteoria sen selittää - mitä enemmän johonkin panostaa, sitä tärkeämpää siitä tulee.
Ihan pikkuisen voin myös teeskennellä, että tuo Yetin takajäykkä hankaloittaa hauskanpitoa. Satamillisellä keulalla ei xc-sedän taidoilla ilkeä hyppyyttää edes pikkutuplia, ja kotihuudeilla niitä riittäisi. Runkonopeus tulee vastaan röykkyalamäissä pitäen rystyset valkoisina. Ja kun satula viimeksi minua Kivikossa iski kiveksiin oikein imakasti, alkoi tehdä hissitolppaa mieli. Välityksetkin loppuu kymppipakalla. Ja reachia on liian vähän.
Ja niin edelleen.
Lisäksi taskussa on poltellut iso rahasumma. Kannattaa olla perheellinen asuntovelkainen freelancer-musiikkitoimittaja pk-seudulla. Ei vaiteskaan, ei kannata, mutta voitin keväällä journalistipalkinnon, joka ei ollut vain lämmintä kättä.
Tutkailin siis sieluni sopukoita, ja päädyin perustelemattomaan käsitykseen, että haluan noin 130-millisen kiikkustuolin, joka on kuitukevyt röllipoluilla kisaamiseen mutta itseluottamusta lisäävä ryskäämiseen eli jäykkä ja loivahko. 29-renkaat, koska sattuu olemaan kisakiekot valmiina ja tottumusta. Mieluiten lähikaupasta ja standardeilla osilla, että korjaus onnistuu nopsaan.
Tällaiset yhtälöt tapaavat maksaa useita tuhansia euroja.
Ensin tutkin tietysti Hi5Bikesin valikoiman. Jimmy ihan oikeasti halusi myydä minulle sopivan laitteen, mutta voi! Mondrakerilla ei ole. Konan Process 111 painaa liikaa ja joustaa liian vähän. Konan Heiheissä yksi takalinkku on korvattu taivuttelulla, mikä on vaikea säätää keskimääräistä kevyemmälle. Trekin Fuel EX olisi kiva, mutta Boost-standardi ja Trekin omat juustoviritykset vituttavat vahvasti. Santa Cruzit ovat aivan helvetin kalliita pärstävipilläkin.
Epätoivoissani Toiveikkaana marssin Toni & Toniin, ja ovella odotti toisen Tonin BMC SF01, vuosimallia 2016, demopyörä, kymmenen kertaa kuivassa metsässä ajettu, uuden pyörän takuu ja ovh:sta kolme tonnia pois.
Kävin pomputtelemassa pari kertaa Mustikkamaalla ja löin rahat tiskiin.
Nyt minulla on sitten niin kallis ja hieno pyörä, etten uskalla laittaa sitä edes keittiön seinää vasten nojalleen, kun joku voi kompastua sen päälle. Miten helvetissä tuollainen keinutuoli säädetään?
Ihan pikkuisen voin myös teeskennellä, että tuo Yetin takajäykkä hankaloittaa hauskanpitoa. Satamillisellä keulalla ei xc-sedän taidoilla ilkeä hyppyyttää edes pikkutuplia, ja kotihuudeilla niitä riittäisi. Runkonopeus tulee vastaan röykkyalamäissä pitäen rystyset valkoisina. Ja kun satula viimeksi minua Kivikossa iski kiveksiin oikein imakasti, alkoi tehdä hissitolppaa mieli. Välityksetkin loppuu kymppipakalla. Ja reachia on liian vähän.
Ja niin edelleen.
Lisäksi taskussa on poltellut iso rahasumma. Kannattaa olla perheellinen asuntovelkainen freelancer-musiikkitoimittaja pk-seudulla. Ei vaiteskaan, ei kannata, mutta voitin keväällä journalistipalkinnon, joka ei ollut vain lämmintä kättä.
Tutkailin siis sieluni sopukoita, ja päädyin perustelemattomaan käsitykseen, että haluan noin 130-millisen kiikkustuolin, joka on kuitukevyt röllipoluilla kisaamiseen mutta itseluottamusta lisäävä ryskäämiseen eli jäykkä ja loivahko. 29-renkaat, koska sattuu olemaan kisakiekot valmiina ja tottumusta. Mieluiten lähikaupasta ja standardeilla osilla, että korjaus onnistuu nopsaan.
Tällaiset yhtälöt tapaavat maksaa useita tuhansia euroja.
Ensin tutkin tietysti Hi5Bikesin valikoiman. Jimmy ihan oikeasti halusi myydä minulle sopivan laitteen, mutta voi! Mondrakerilla ei ole. Konan Process 111 painaa liikaa ja joustaa liian vähän. Konan Heiheissä yksi takalinkku on korvattu taivuttelulla, mikä on vaikea säätää keskimääräistä kevyemmälle. Trekin Fuel EX olisi kiva, mutta Boost-standardi ja Trekin omat juustoviritykset vituttavat vahvasti. Santa Cruzit ovat aivan helvetin kalliita pärstävipilläkin.
Kävin pomputtelemassa pari kertaa Mustikkamaalla ja löin rahat tiskiin.
Nyt minulla on sitten niin kallis ja hieno pyörä, etten uskalla laittaa sitä edes keittiön seinää vasten nojalleen, kun joku voi kompastua sen päälle. Miten helvetissä tuollainen keinutuoli säädetään?
maanantai 14. syyskuuta 2015
Käyttötesti: Nextie-hiilikuitukehä, 29er, 30 mm, hooked
Sain MCarbonilta leveän ja keveän kuitukehän käyttötestiin sillä ehdolla että yrittäisin hajottaa sen, tai vaihtoehtoisesti omani ja muiden kuituennakkoluulot.
FunWorksin geneerinen kiinanapa, DT Swissin Aerolite -pinnoja 32 kappaletta, Eppu-guru kasasi, kumina maastossa parituumainen Thunder Burt ja krossipyörässä Mud Wrestler.
Olen yrittänyt hajottaa sitä kehää. Täyttä kautta en ennättänyt ajaa, mutta takana on maastopyörällä ihan sopivasti kivikkojumppakisoja, 24h-sitkuttelua, XC-sedän hyppytreeniä ja nyt viimeksi krossipyörällä VPCX-rymistelyä. Olen pitänyt paineet maastossa alle 1,5 barin ja krossissa alle 2,0 barin, että saisin hakattua kehää kunnolla kiviin.
Kehä on pysynyt ehjänä ja luotisuorana. Fit & forget.
Takana minulla on kiekossa samat osat mutta kehänä DT Swiss XR331 eli saman painoista mutta kapeampaa keventelylelumiinia. On helppo vertailla. Lelumiini spöijaa niin pahasti, että pinnat eivät kestä, niitä on mennyt jo kuusi. Keulaan verrattuna perä muljuaa ajossa, osaksi takakehän löysyyden takia, osaksi takakehän kapeuden takia. Leveämpi kuitukehä edessä antaa kumille paremman muodon ja tukea mutkissa. Ja kun tulee hypystä nokilleen alas tai ryskää viivasuoraan kivikossa, kuitukehän jäykkyys on ilmeinen.
Nyt tiedän omakohtaisesti sen mitä kiiltäväpaperiset pyöräilylehdet ovat vuosia minulle kaupallisesti tiedottaneet: Kuitu on merkittävästi parempaa kuin saman painoinen lelumiini. Niin merkittävästi että sen huomaa sekä ajossa että ylläpidossa.
Lisäksi kuitukehä oli Epun mukaan asiallinen kasata. Suunnatut poraukset nippeleille ja kaikkea. Se oli myös helppo teipata tubelessiksi, ja renkaat nousevat normaalivaivalla ja pysyvät burppailematta, jopa krossissa.
Olen käännytetty. Leveät kuitukehät ovat siunaus ja tulevaisuutta. Lisäksi ne näyttävät päheiltä.
Käyttötesti päättyi niin, että tilasin MCarbonilta samanlaisen kehän taakse ihan omalla rahalla, ja sitä omaa rahaa menee helvetin paljon. Paitsi että otan hookless-mallin. Paksummat reunat ehkä kuitenkin vähentävät kuumotuksen tunnetta lompakon seutuvilla silloin, kun ryskää päin teräviä kiviä.
FunWorksin geneerinen kiinanapa, DT Swissin Aerolite -pinnoja 32 kappaletta, Eppu-guru kasasi, kumina maastossa parituumainen Thunder Burt ja krossipyörässä Mud Wrestler.
Olen yrittänyt hajottaa sitä kehää. Täyttä kautta en ennättänyt ajaa, mutta takana on maastopyörällä ihan sopivasti kivikkojumppakisoja, 24h-sitkuttelua, XC-sedän hyppytreeniä ja nyt viimeksi krossipyörällä VPCX-rymistelyä. Olen pitänyt paineet maastossa alle 1,5 barin ja krossissa alle 2,0 barin, että saisin hakattua kehää kunnolla kiviin.
Kehä on pysynyt ehjänä ja luotisuorana. Fit & forget.
Takana minulla on kiekossa samat osat mutta kehänä DT Swiss XR331 eli saman painoista mutta kapeampaa keventelylelumiinia. On helppo vertailla. Lelumiini spöijaa niin pahasti, että pinnat eivät kestä, niitä on mennyt jo kuusi. Keulaan verrattuna perä muljuaa ajossa, osaksi takakehän löysyyden takia, osaksi takakehän kapeuden takia. Leveämpi kuitukehä edessä antaa kumille paremman muodon ja tukea mutkissa. Ja kun tulee hypystä nokilleen alas tai ryskää viivasuoraan kivikossa, kuitukehän jäykkyys on ilmeinen.
Nyt tiedän omakohtaisesti sen mitä kiiltäväpaperiset pyöräilylehdet ovat vuosia minulle kaupallisesti tiedottaneet: Kuitu on merkittävästi parempaa kuin saman painoinen lelumiini. Niin merkittävästi että sen huomaa sekä ajossa että ylläpidossa.
Lisäksi kuitukehä oli Epun mukaan asiallinen kasata. Suunnatut poraukset nippeleille ja kaikkea. Se oli myös helppo teipata tubelessiksi, ja renkaat nousevat normaalivaivalla ja pysyvät burppailematta, jopa krossissa.
Olen käännytetty. Leveät kuitukehät ovat siunaus ja tulevaisuutta. Lisäksi ne näyttävät päheiltä.
Käyttötesti päättyi niin, että tilasin MCarbonilta samanlaisen kehän taakse ihan omalla rahalla, ja sitä omaa rahaa menee helvetin paljon. Paitsi että otan hookless-mallin. Paksummat reunat ehkä kuitenkin vähentävät kuumotuksen tunnetta lompakon seutuvilla silloin, kun ryskää päin teräviä kiviä.
keskiviikko 19. elokuuta 2015
Stressinpoistolenkki: kallista ja raskasta
Stressaa. Siis maastopyöräilemään! Yetikin oli kisa-asusteissaan valmiina.
Ensimmäisessä kivikossa takakiekko sanoi sekä räks että sih. Pinna poikki ja pinnanjämä sisäkautta tubeless-teipistä läpi. Siitä kuului jännä kurlaus eikä litku tukkinut. Talutin kilometrin kotiin ja kyllästyin lopullisesti DT Swiss XR331-kehään, joka ei pysy suorana ja katkoo pinnoja ja notkuu kisa-ajossa niin että tuntuu vajaapaineiselta.
Keväästä asti minulla on ollut etukiekkona Mutiskarbonin kuitukehä blogikorruptiotestissä. Testitulokset ovat sellaiset, että laitoin tunkkauksen jälkeen hetimiten sähköpostia korruptoijalleni että ostanpa rahalla toisen samanlaisen. Kuitu on helvetin kallista mutta perusteltavissa.
Tämän lompakkokirpaisun jälkeen makkarankuoret olivat edelleen päällä mutta maastopyörä vistotti ja krossipyörällä olen ajanut ns. kyllikseni, joten lähdinpä sitten maantiepyörälenkille. Idässä alkoi temposikoja vilistä kuin teollisuussikalassa. Kuitukiekkojen suhinaa ja tempohaalareiden kusenhajua seuraamalla jouduin Pepen tempon lähtöpaikalle. Vieläkö mahtuu mukaan? Joo, nimi listaan ja minuutin päästä lähtö.
Kiduin sitten kymppitempon. Sillä valmistautumisella tuntui raskaalta ja aikaa meni niin saatanasti, mutta samalla meni se stressikin.
Ensimmäisessä kivikossa takakiekko sanoi sekä räks että sih. Pinna poikki ja pinnanjämä sisäkautta tubeless-teipistä läpi. Siitä kuului jännä kurlaus eikä litku tukkinut. Talutin kilometrin kotiin ja kyllästyin lopullisesti DT Swiss XR331-kehään, joka ei pysy suorana ja katkoo pinnoja ja notkuu kisa-ajossa niin että tuntuu vajaapaineiselta.
Keväästä asti minulla on ollut etukiekkona Mutiskarbonin kuitukehä blogikorruptiotestissä. Testitulokset ovat sellaiset, että laitoin tunkkauksen jälkeen hetimiten sähköpostia korruptoijalleni että ostanpa rahalla toisen samanlaisen. Kuitu on helvetin kallista mutta perusteltavissa.
Tämän lompakkokirpaisun jälkeen makkarankuoret olivat edelleen päällä mutta maastopyörä vistotti ja krossipyörällä olen ajanut ns. kyllikseni, joten lähdinpä sitten maantiepyörälenkille. Idässä alkoi temposikoja vilistä kuin teollisuussikalassa. Kuitukiekkojen suhinaa ja tempohaalareiden kusenhajua seuraamalla jouduin Pepen tempon lähtöpaikalle. Vieläkö mahtuu mukaan? Joo, nimi listaan ja minuutin päästä lähtö.
Kiduin sitten kymppitempon. Sillä valmistautumisella tuntui raskaalta ja aikaa meni niin saatanasti, mutta samalla meni se stressikin.
lauantai 16. toukokuuta 2015
Ihan tavallinen kehä
Nyt olen ajanut MCarbonin Nextie-kehällä kolme kertaa eli kymmenen tuntia. Kaksi kolistelu- ja hyppelylenkkiä akselilla Hallainvuori-Kivikko ja yhden möyrintälenkin Sipoonkorvessa.
Se on kuin mikä tahansa jäykkä ja leveä AM-kehä, mutta XC-kisakehän painoinen. Se on kuin mikä tahansa kevyt XC-kisakehä, mutta jäykkä ja leveä kuin AM-kehä.
Täts it. No hienostellaan.
Jäykkyys on niin ilmeistä, että kevyt XC-setäkin huomaa, kun tulee pikkuhyndästä alas vähän nenälleen. Leveys puolestaan jeesasi Thunder Burtin muotoa ja tilavuutta, kuten aavistelin. En enää inhoa sitä kumia. Suorana on pysynyt enkä ole saanut burppaamaan, vaikka laskettelen noin baarin paineilla.
Muutenkin kuuluu hyvää, kiitos vaan. Hyvät jalat neljättä päivää. Tänään Sipoonkorvessa tuntui että pystyi ajamaan niin lujaa ja pitkään kuin huvitti. Se tarkoittaa, että laskukunto odottaa seuraavan polun päässä. Hyvät jalat ovat perseestä.
Se on kuin mikä tahansa jäykkä ja leveä AM-kehä, mutta XC-kisakehän painoinen. Se on kuin mikä tahansa kevyt XC-kisakehä, mutta jäykkä ja leveä kuin AM-kehä.
Täts it. No hienostellaan.
Jäykkyys on niin ilmeistä, että kevyt XC-setäkin huomaa, kun tulee pikkuhyndästä alas vähän nenälleen. Leveys puolestaan jeesasi Thunder Burtin muotoa ja tilavuutta, kuten aavistelin. En enää inhoa sitä kumia. Suorana on pysynyt enkä ole saanut burppaamaan, vaikka laskettelen noin baarin paineilla.
 |
| Kuvasisältönä päivän singletrack-tarjontaa. |
keskiviikko 13. toukokuuta 2015
Vapaaratas goes crabon
Huomaattekos mitään erikoista?
Lisäksi huomaatte crabonia eli carboniittia eli taikamateriaalia eli keventelyä.
Kun ajoin kisakiekkoni sipsiksi, päätin hankkia jämymmän kehän. Eppu ja MCarbon liittoutuivat ja juonittelivat ja esittivät minulle hiilikuitukehää, mutta vain sillä ehdolla että yritän tosissani ajaa sen paskaksi. Sehän minulta käy, vaikka olen kevyt XC-setä joka pelkää ilmaa.
Kehä on tätä mallia, ja Eppu kasasi sen vanhan kiekon navalla ja pinnoilla. Vertailun siis pitäisi onnistua. Nyt alkuun laitoin myös ukkospierurenkaan, niin tiedän testatessa, että vain kehä vaihtui.
Odotan crabonilta muutamaa seikkaa:
Keveyttä. No siinä tuli takkiin tuollaiset 50 grammaa DT Swiss XR331:een verrattuna, mutta elämä on.
Leveyttä. Oujea. Kuusi milliä kasvoi sisä- ja ulkoleveys ja syvyyskin. Sen myötä Thunder Burtin muoto muuttui radikaalisti. Nyt reunanappulat ovat lähempänä maata. Elättelen toiveita että kumin käytös siitä petraantuu. Ilmaakin mahtuu enemmän. Ja voin laittaa normikokoisen kumin.
Jäykkyyttä. Se nähdään kun suuntaan kivikkoon. Toivon että näitä ei tarvitse rihdata, koska kehä kantaa vastuuta enemmän kuin pinnat.
Kestävyyttä. Tämä on se mikä kaikkia kiinnostaa. Etenkin minua, Eppua, MCarbonia ja huolestunutta vaimoani. Laitan niin matalat paineet kuin ilkiän ja ryskään päin kiviä. Laitan krossirenkaan ja ajan syksyllä VPCX:ää. Sitten selviää. Kahden vuoden takuu näissä on.
Toistaiseksi on selvinnyt vain, että kumit nousivat helposti, napsahtivat lupauksia herättävästi ja pitivät laakista. Nyt ajamaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)