Mäkiorava Peurungassa

Sattui käymään niin onnellisesti, että pääsin Peurunkaan ajamaan jo kauden toista marttakisaa, koodinimeltään XCM-400. Vuoden 2015 kokemusten perusteella tiesin, että koodinimi tarkoittaa mäkiä, ja että keventelyrenkailla saattaa alamäissä lähteä tangentin suuntaan.

Kisakeskus oli siirretty kotoisaan Multamäen leirikeskukseen, joka sijaitsee niin pitkän hiekkatien päässä, että pelastin kisakoneen hyvissä ajoin telineeltä takakonttiin - pölyyntyköön vasta lähtösuoralla.

Olin meinaan puunannut sitä kisakonetta. Vetäydyin viime viikolla vintille seuranani keittiövaaka, pari pakkaa, seitsemän kiekkoa, läjä jarrulevyjä, yksi vaihtoakseli ja kassillinen kumeja. Palasin vintiltä liian monen tunnin jälkeen yltä päältä litkussa ja tiskiaineessa, peukalot rakoilla, pumppauksesta hikisenä ja BMC noin 250 g kevyempänä, varustettuna vanhoilla kunnon kuitukiekoillani.

Mutta niin se XCM-400. Se starttasi tarpeettoman pitkään hiekkatieylämäkeen. Kärkipari sekä itseäni vain inasen kovemmat Sairanen ja Kauppinen jättivät minut pölypilveen, mutta Soini, Tyynelä ja Vainio jäivät hengittämään omaani. Kone yskähteli käyntiin.

Kierroksen alussa oli teräviä nousuja ns. riittävästi. Jalat pyörivät ylämäkiin hyvin, koska olen niin saakelin laiharaajainen mäkiorava, ja perässähiihtäjiin venähti aina rako. Mutta ylämäen jälkeen tuli tasaista tai alamäkeä, ja ne perkeleet jauhoivat raon aina kiinni. Aina. Tätä jatkui koko ensimmäisen kierroksen ajan, ja enimmät toistakin.

Ajattelin, että ennen pitkää ne väsyvät ajamaan minua ylämäkien jälkeen kiinni. Toisaalta ajattelin myös, että olisi viisaampi jättäytyä letkan hännille, himmailla ylämäet ja peesata loput, ja sitten lopussa katsoa kortit.

Olisi vittu näillä kilsoilla pitänyt tajuta valita jälkimmäinen ajoissa. Toisen kierroksen lopussa mäki ei nimittäin enää noussutkaan kevyesti. Jypsin Pirkkalainen oli jo paahtanut ohi, ja sitten kantaan jauhoi sitkeä miesjuna vaunuinaan oman sarjan Tyynelä ja yleisen Pihamaa. Nousut pysyin mukana, samoin alun peesipätkät, mutta oikeus toteutui reitin ainoalla työstöpolulla ja jouduin luopumaan junasta.

Täysii!

Vaan eipä siinä. Energia ei tyystin loppunut ja koivet eivät krampanneet, varoittelivat vain. Ajo hidastui mutta jaksoin vielä viimeisiin ylämäkiin nostaa sykettä kynnykselle ja pykälän yli. Kun ylivertaisesti ajanut Sairanen jäi rengasjumppaamaan ja vahvajalkaisemmat mutta raskaammat Soini ja Vainio jumittivat mäkiin, lopputuloksena M40-sarjan kolmas ja kokonaiskisan seitsemäs, mikä kertoo M40-ukkojen tasosta.

Paremmalla taktiikalla ja lässyn lässyn lää... Ei mutta olihan se outo rata: kovia ylämäkiä mutta muuten helppoa kärrypolkua. Keskisyke jäi monta pykälää tavallista alemmas, koska mäkioravana en viitsinyt polkea kuin ylämäkeen. Mutta ylämäkiin iskemällä leikkasin liian paljon loppukisan kestävyyttä.

Suihkun ja lihakeiton jälkeen olo tuntui normaalilta verrattuna Korson 96:een ja sikiöasennossa voivotteluun. Asettauduin leirikeskuksen laiturille aurinkoon ja makasin tunnin selälläni odottamassa palkintojenjakoa. Sitä ei muuten moni odottanutkaan, mutta kyllä kannatti. Se tunti laiturilla oli kesän toistaiseksi paras tunti. Ja onhan se M40-podium harvinaista herkkua.

Ylimääräinen kierros

Perjantai-iltana vähän ennen puoliyötä vaimoni äsähti, että mene nyt sitten. Tietysti tartuin yllättävään starttilupaan, mutta olisi ollut paikallaan tankata muulla kuin pintillisellä keskiolutta. Olin nimittäin päättänyt ajaa Korson maratonilla sen kolmannenkin kierroksen eli 96 km.

Ei ollut aikaa vaihtaa kuivan kelin pierunkuoria Bemariin. Aamulla haalin hätäpäissäni geelejä taskuihin ja nestettä juomareppuun, ja sitten Korsoon ja viivalle.

Minulla on tapana startata kauhealla höökällä, että pääsen porukoihin, mutta nyt lupasin pyhästi ajaa kaksi kierrosta rauhassa, koska muuten ei kolmannella hyvä heilu. Ja kas, suurella mielenlujuudella pystyin skippaamaan alun höntyilyt, ja peesailin starttiluupilla junia, ja heitin koukun siihen joka meni ohi. Kun Ski Soini tuli vakavalla rauhalla vetomieheksi jollain asvalttipätkällä, esitin pahoittelut kolmen kierroksen urakastani ja asetuin pysyvästi peesiin.

Hyvä peesi se olikin, ja parani entisestään, kun pikku harhailuiden hidastama tasamaahärkä Sairanen liittyi junaan. Kyseiset miekkoset ovat minulle kovaa kilvanajoseuraa normimatkalla, joten tiesin olevani tapani mukaan liian kovassa alkuvauhdissa, mutta entäpä sitten, peesihyöty piti ottaa talteen. Sykkeissä ei näkynyt pitkän kisan säästelyä, mutta jalka oli hyvä.

Harvoin on normaalimittainen maraton sujunut niin tuskattomasti. Etenkin ylämäet sujuivat ihanasti nenähengitellen. Toisen kierroksen täyttömäen jälkeen junan kärki laittoi pikkuisen lisää vauhtia, johon normikisassa olisin ehkä pystynyt vastaamaan, mutta nyt jätin jotain varastoon ja kurvasin pullonvaihtoon entisellä matkavauhdilla, laskennallisesti M40-sarjan podiumilla normimatkalla.

Sitten joku veti töpselin seinästä. Voima kaikkosi jaloista, vetomiehet keulasta, haastajat takaa ja kuvaajat pusikoista. Tikkarimiehet nuokkuivat aurinkoisessa metsässä.

Jalat loppuivat kun fiilis loppui, mutta krampit alkoivat hiekkakuopan helteessä. Ajoin kramppien läpi, mutta vauhti tippui retkeilyksi ja syke kynnykseltä sweetspotille. Johan se oli melkein kolme tuntia kynnyksellä ollutkin...

Hoin itselleni, että matka loppuu ajamalla, ja ajoin. Ennen täyttömäkeä tuli yksi laiha 96-ajokoira takaa ja sain hetken peesiä. Täyttömäen alussa sanoin alistuneet moikat, mutta mäessä palasin ongelmitta kantaan ja ihmettelin. Tasamaapolulla totuus paljastui, ja kruisailin maaliin yleisen sarjan viidentenä.

Olihan se vauhdin tippuminen masentavaa, mutta toisaalta olen helvetin tyytyväinen, että pitkästä aikaa uskalsin kiusata itseäni ylimittaisella kisalla, eikä sen läpäiseminen ollut henkisesti tukalaa. Tällä kunnolla ja taktiikalla pitää vain hyväksyä, että kolmen tunnin jälkeen kilvanajo loppuu ja retkeily alkaa.

Laajavuori XCM - voitto mutta mitä nyt?

Satuttiin olemaan viikonlopulla Keski-Suomessa vaimon kanssa ja lapsellekin löytyi sijoituspaikka, joten pakkohan se oli mennä ajamaan martta-cupin klassikko Jyväskylän Laajavuoreen. Olen ajanut sen pari kertaa ja inhoan sitä: Mennään kärrypolkuja ja latupohjia ylös ja alas ja välissä kruisitaan liian pitkään hiekkateitä ja ulkoiluväyliä. Rehellistä metsäpolkua on alle kymmenesosa.

No mitäs, kaikki ajetaan mitä eteen tulee. Oli vieläpä hyvä sää ja radan legendaariset kurakot siedettäviä.

Alussa. Imekää kuraa.

Alun loivassa siirtymänousussa jo hoksasin, että ykkösryhmän mukaan ei taaskaan ole asiaa, etenkin kun Perttu Pärssinen himmaili alkulaskuissa tukkeena, mitä lie miekkonen miettinyt. Kakkosryhmä kuitenkin tarjotteli minulle kärkipaikkaa. Ryhmä näytti suurelta ja imi rengasta halukkaasti, joten palastelin sitä nousuissa laittamalla jalat pyörimään. Syke ei millään meinannut nousta punaiselle, joten ajattelin olevani turvassa, vaikka kisasta tulisi pitkä. Vähänpä minä ymmärsin.

Mäkien tikkaaminen kuitenkin puri - kierroksen lopulla seurana oli enää Iiro Sairanen ja jojossa sitkeästi roikkuva Kalle Kauppinen. Sillä porukalla ajettiin koko kisa. Sairanen veti tasamaat, koska on kova vetämään tasamaat. Minä vedin nousut, koska vielä toisella kierroksella olin kova vetämään nousut.

Sairanen se siellä takana pinnistää.

Kolmannella kierroksella en enää ollut. Meno meillä kaikilla hiipui selviytymiseksi. Kierrosaikojen karua kertomaa: 1.02, 1.04, 1.07. Vertaa Aki Korpelan 3 x 1.06. Onneksi pystyin estämään totaalisippauksen syömällä geelit etupainotteisesti. Toiseksi viimeinen putosi hampaista polulle, ja se oli pakko pysähtyä nostamaan kun jalat kaapivat jo laarinpohjaa. Onneksi kumppanit kohteliaasti odottelivat, vai vedinkö itse alamäkeen eron kiinni, en tiedä.

Kolmannen kierroksen lopun pikku polkupätkällä Sairanen ei nauttinut olostaan, ja ennen jyrkkää ässämäkeä hän vieläpä pudotti pullon. En huomannut, joten en osannut odotella. Siitä sain pikku kaulan, vaikka en uskaltanut vetää ässämäkeä täysillä kramppien pelossa. Mutta jäljellä oli niin paljon tasamaata, että Sairanen tuli kantaan ja ryhtyi reippaana miehenä vetohommiin.

Oma moottorini leikkasi säälittävästi kiinni aivan lopun ulkoiluväyläylämäessä. Olisi pitänyt purra hammasta ja sietää enemmän kipua, mutta kovuutta puuttui taas. Kauppinenkin löytyi jojostaan rinnalle ja ohi, ja melkein hinasi minut Sairasen kantaan. Muttei ihan.

No mitäs, M40-sarjan voitto heltisi, ensimmäinen marttakisoissa. Onhan se helvetin hienoa olla siinä keskimmäisellä korokkeella, etenkin kun martta-cupit eivät ole mitään kyläkisoja.

Hetki ennen kuin Korpelan nostaman käden mukana nousi paita ja napa näkyi.

Mutta olo oli pitkään huono, ja huonommaksi muuttui kun katselin käppyröitä. Keskisyke 160 kun se vastaavissa on ollut lähemmäs 170. EPOC todella alhainen ja vieläpä laski kuin lehmän häntä ensimmäisen kierroksen jälkeen.

Kyllä minä merkit tunnen. On tullut kisattua pikkuisen liikaa. Nyt on vuorossa lepoa ja kontrolloitua treeniä, painotuksena lihaskestävyys ja peruskunto. Mutta eipähän ole tarjolla kisojakaan mihin ehtisin, ennen elokuuta.

Jotain positiivista: Säädin Bemarin ennätyslöysäksi, ja se oli edelleen hyvä - lipui polut sulavasti muttei pogonnut ylämäissä. Pyörän myötä oma ajotekniikkakin on muuttunut totaalisesti - ennen runttasin mäet putkelta, nykyään tikkaan niin helvetisti penkistä, ja jalat kiittää.

Takaa-ajamassa identiteettiä

Jaksoin tunnin ja 45 minuuttia. Sitten en enää jaksanut, vaan kiduin hitaasti loppuun kiroten kuntoani, pyörääni ja sitä masokistista luonnevikaa, joka kaiken aiheutti. Niin perinpohjaisesti en ole katkennut sitten Tahko 180:n kolmannen kiekan. Se fiilis kun muuttuu perunasäkiksi pyörän päällä.

Olin siis ajamassa lauantaina kilpaa Lahden marttakisoissa. Mitä helvettiä?

Ymmärtäisihän sen, jos olisin koonnut itseni, hankkiutunut kisapainoon, tehnyt napakoita treenejä ja nukkunut hyvin. Mutta paskat. Olen työnnellyt lastenvaunuja ja ottanut elämämpankista univelkaa. Treenaamattomuudella kehuskelu kuuluu harrastekilpaurheiluun ja on hauskaa ajanvietettä kavereiden kanssa lähtöä odotellessa. Kunnes kehut alkavat pitää paikkansa. Minä ihan oikeasti en ole nostanut sykettä sitten toukokuun.

Joten myönnetään - siihen nähden meni vitun hyvin.

Oletin että jään jalkoihin heti alkumäissä, mutta porukka armahti kevyellä vauhdilla, ja ennätin asialliseen letkaan. Mikä hämmästyttävintä, pysyin siinä. Tai no jos puikkasin kärkeen alamäkiin tai polkupätkille, saatoin saada jopa parikymmentä metriä eroa, mutta Lahdessa riitti ulkoiluväylää, jossa jauhaa narujalat kiinni. Siispä peesasin tasaisella.

Yhdellä tasaisella peesasin hännillä niin leppoisasti, että ennätin tähyillä reittimerkkejä, ja pelastin koko letkan pahalta pummaukselta. Hakkuuaukean yli näkyi myös pummanneita kärkipään kiirehtijöitä, jotka myöhemmin kisassa painoivat ohitse vauhdilla, joka kidutti henkisesti.

Koko kisan join ja söin etupainoisesti, koska pelkäsin seinää. Aivan helvetin typerä taktiikka, koska minulla oli vain neljä geeliä ja kaksi pulloa. Geelit loppuivat, juoma loppui, ja sitten yhdessä hiekkatienousussa toivotin letkalle hyvää matkaa.

Olihan se odotettavissa. Olen ennättänyt ajelemaan alle parituntisia, joten alle pari tuntia jaksoin kisata.

Sitten tulin maaliin, kävin suihkussa, korvien taakse jäi kuraa, söin ABC:llä yksin ja poltin bensaa Lahden motarin kaatosateessa. Ennätin pohtia identiteettiäni kilpaurheilun harrastajana. Tulin Lahteen sitä etsimään, ja löysin sen siitä muurista 1 h 45 min kohdalta. Inhoan kaikkia muureja.

Oikeasti tulin vain etsimään perustetta ostaa viiden tonnin pyörä, mutta se on toinen tarina.

S/M:ää kyllikseen

Valkeakosken martta-S/M kesti minulta 4 h 23 min. Tuli olo että vähemmälläkin olisi saatu höpsähtäneet järjestykseen.

Se olo tuli siksi että kisaamattoman kesän jäljiltä olen huonossa kunnossa, mikä tarkoittaa muutakin kuin hapenottokyvyn puutetta.

Kropan tottumattomuus: Käsiä piti tietoisesti lepuuttaa koska sekä ojentajalihaksiin että kämmeniin sattui. Jalat kramppailivat koska ajoasento oli vieras. Persekin valitti. Mutta hah! Selkä kesti.

Mielen tottumattomuus: Kilpaa ajaminen aiheuttaa tuskaa, ja mitä vähemmän kilpailee, sitä enemmän tuska yllättää ja haittaa.

Mitäpä noista, ajoin silti. En tosin ollut ilmoittautunut ajoissa S/M-luokkaan, mikä aiheutti tuttua SPU-perseilyä lähtökarsinassa. Ei saanut lähteä omalta paikalta vaan naisten ja nelikymppisten takaa.

Sehän tarkoittaa kamalaa rimpuilua ensimmäisessä ylämäessä ja tuskallista välikuolemaa ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Tutut selät katosivat.

Katosi myös ihan uusi, Sini Alusniemen selkä. Vuosikausiin en ole hävinnyt naisten parhaalle, mutta minkäpä teet kun mokoma on teknisesti ylivertainen ja kiipeää kuin orava mäntyyn. Tilanne hämmensi niin että kaarsin savimäessä kaseikkoon pohtimaan elämän väistämättömyyksiä.

Toisella kierroksella, parin kofeiinigeelin jälkeen, tuli taianomainen noin kymmenen minuutin hetki, kun pyörä kulki. Runttasin mäet ja luukutin polut. Ne jotka pystyin voittamaan, voitin sen kymmenen minuutin aikana.

Kolmas kierros oli vain yksinäistä taistelua vitutusta vastaan. Hoin itselleni, että smuuttius on nopeutta ja tökin takajäykkää juurakoihin. On se vitullista että vielä näillä kilsoilla pitää perseillä kisoissa ilman täysjuustopyörää.

Miesten S/M-sarjassa olisin ollut seitsemästoista. Asiallinen sijoitus, mutta johtuu lähinnä siitä, etten paskonut pyörääni, kuten parikymmentä kovaa kilpaveljeä.

Paha olo

Toissa vuonna ajoin Merida MTB Finlandiassa lievästi kosteissa olosuhteissa yhdeksänneksi aikaan 3:23 häviten voittajalle 25 minuuttia.

Tänään ajoin Merida MTB Finlandiassa kuivissa olosuhteissa yhdeksänneksi aikaan 3:26 häviten voittajalle 22:36.

Luulisi että voisi olla tyytyväinen, mutta tuntui niin helvetin pahalta ettei voi, vaan vituttaa. Treenamattomuus, kisarutiinin puute, viime viikon stressi, huonot unet ja kehno ravitsemus tuntuivat enemmän kuin näkyivät.

Alussa olin tukkeena jyrkissä töytäreissä ihan kuin ennenkin, ei siinä mitään. Loivemmasti nousi hyvin ja poluilla meni ok, mutta 32-36 ei riittänyt edes lyhyisiin nyppylöihin. Ensimmäisen kierroksen loppunousuissa hätiköin suotta porukan keulille, ja toisella kierroksella kohosi seinä vastaan. Jalat kramppasivat, kyynärvarretkin kramppasivat ja oli paha olo, sellainen jota Korpelan Aki sanoo epäterveeksi. Siinä olossa ei voi ajaa rajoitinta vastaan.

Kisan viimeisen kolmasosan ajan inhosin maastopyöräkilpailuja koko sydämestäni. Halusin vain lopettaa. Vielä enemmän inhosin urheilujuomaa, jota oli pakko juoda, ja geeliä, jonka tuhrin käsilleni niin että piti ajaa ilman toista tahmahanskaa. Ihan vaan vittuillakseni pidin sentään yhden lahtelaisen takanani, mistä seurasi noin kymmenen minuutin luvunotto maalivaatteen alla. Ylös ei päässyt kun mustui.

Samasta olosta nautin viimeksi Tahkon 180 km jälkeen pari vuotta sitten. On se nyt helvetti kun normimaratonista tulee samanlainen.

Mitäpä tästä seuraa? Sen tiedän että terävään treenaamiseen ei tällä hetkellä riitä motivaatio. Täytyy ajaa kisoja mitä ennättää (no ei vittu ennätä), palautua niistä hyvin ja etsiä ajamisen iloa krossihommista.

Ansioton arvonnousu

Korson marassa oli väkeä kuin pipoa, ja eturivissäkin lähtöläävän täydeltä kiireisen näköisiä kavereita. Miten vitussa siis on selitettävissä, että ajoin sarjassani kuudenneksi? Se, näetsen, on elämäni toiseksi paras marttakisasijoitus, ja paras tuli kyläkisasta, kun ei ollut kilpaveljiä.

Lennossa, todistaa Emil Eklundin kuva.

Ettei totuus unohtuisi, muutama kova ajoi ysikuutosen eikä martta-cupin matkaa, ja ikämiessarjalaisia vilisi ohi peräti neljä. En ikinä halua täyttää 40, koska sitten saa pataan liian kanssa.

Mutta ajoin paremmin kuin koskaan. Pysyin porukoissa, en kaatuillut, imin Kyösti Soinin takarengasta suurella taktisella viisaudella, jaksoin loppuun asti ja jätin esimerkiksi Korpelan Akia ja Sairasen Iiroa minuuttitolkulla.

Pitäisi tuntua hyvältä, mutta oikeasti tuntuu petokselta. Olen kunnossa ilman harjoittelua, ilman omaa ansiota. En muista koska olisin tehnyt vetoharjoituksen. Viime viikonloppuna tuhosin jalat 24h-ajossa. Perjantaina vedin napakat viinikännit. Rytyytän menemään hitaalla takajäykällä.

Olisi mukavampi tehdä kovaa työtä ja pärjätä vasta sitten.

Tai no, oikeastaan tämä on kyllä aivan helvetin mukavaa. Tuosta vaan ottaa pyörän ja kaahaa kotimaan kärkiporukoissa että ryskyy.

Mitä rataan tulee, se oli nopea ja hauska.

Keventelykielteinen kisaraportti

Tähän asti olen aina ajanut liian raskailla osilla ja liian karkeilla kumeilla. Mutta kun itse olen lihonut ja laiskistunut, on Yetiä pitänyt keventää. Nyt tiedän miten siinä käy.

Peurungan marttakisarata oli täydellinen Thunder Burteille ja kisakiekoille. Paitsi että satoi.

Siksipä toisen kierroksen alkupuolella vauhdikkaassa mutalaskussa ukkospierurengas alkoi käyttäytyä ennalta-arvattavan arvaamattomasti. Ei se olematon keskinappula kerta kaikkiaan pidä, kun loivassa mutkassa loivasti kanttaa, joten menin viisi metriä kylkimyyryä. Sitten kallistuin riittävästi, reunanappula haukkasi, pyörä pukitti ja karavaani vaihtoi suuntaa kohti ulkokurvia, missä koskaan ei ole mitään kivaa.

Pyörä jäi puuhun, minä jatkoin tangentin suuntaan. Hämmästyin etten esimerkiksi kuollut, mutta kun yritin jatkaa, kiekko ei mahtunut enää haarukkaan.

Kisaorganisaatio korjasi raadon maastosta esimerkillisen nopeasti, mutta pakun kyydissä ehdin silti tehdä johtopäätökset. Keventelykumit vittuun ja keventelykiekot perseeseen.

Muuten oli tosi hauskaa. Radalla riitti kärrypolkuluukutusta, harjupolkupätkiä ja etenkin nousua. Siitä tikkujalka tykkää. Joka nousussa napsin pari puskuttavaa tasamaasikaa ja joka tasaisella imin takakumeja kuin iilimato. Voi olla että viimeisellä kierroksella olisin nitkahtanut. Voi myös olla että en.

Nyt vien kiekon Epulle. Eppu vaihtaa siihen pykälää jämymmän kehän. Sitten haen Ylävitosesta Maxxis Ikonin, joka märissäkin alamäissä menee suunnilleen sinne mihin ohjaa.

Niskaan taisi tulla retkahdusvamma, sen verran työläältä pääkopan kannattelu tuntuu. Vauhtia oli ns. reippaasti vielä äkkipysähdyksen hetkellä.

Suomalaiset MTB-maratonradat teknisyysjärjestyksessä

Teknisyyden määritelmä: kaikki mikä hidastaa. Ei siis ole kyse hyndistä ja bermeistä, vaan röykyistä ja pehmeäpohjaisuudesta. Teknisyysjärjestys ei ole hauskuus- eikä raskausjärjestys.

Hyvinkään SM-rata 2012 - hiekkatieralli

Tampereen finaali 2013 - hiekkatie- ja kärrypolkuralli, yksi polku

Jämi - kärrypolku- ja neulaspolkuralli

Laajavuori - kärrypolkua, muutama kiireinen lasku ja mutahauta
Peurunka - jouhean mielenkiintoista kärrypolkua, muutama kiireinen lasku ja mutahauta
Korso - jouheaa, leveää polkua ja ulkoiluväylää, muutama röykkypätkä

Luukki - ulkoiluväylää ja mutajuurakkopätkiä

Tahko - ulkoiluväylää, tietä, kärrypolkua ja mutajuurakkopätkiä

Merida Finland - ulkoiluväylää, polkua ja mutajuurakkopätkiä

Nurmijärven perinteinen - jouheaa polkua, muutama röykkypätkä ja kikkakohta

Tampereen Pirkka - jouheaa polkua

Joupiska - ulkoiluväylää mutta sitten mutajuurakkopätkiä ja röykkypolkuja

Valkeakoski - kärrypolkua ja pehmeäpohjaista polkua

Pyssymäki - pehmeäpohjaista polkua ihan liikaa
MTB Green Race - jatkuvaa kivikkojuurakkojumppahauskuutta!

Syöte, Aulanko ja pari muuta puuttuu.

Tukkeena mäissä, vol. X

Tampereen Yrityksen järjestämä marttakisafinaali on perinteinen, sillä pahalla tavalla. Jotain toimitsijamörköjä pyörii kärttyisinä ympäri kisakeskusta. Kukaan ei tiedota, ei ole koskaan tiedottanutkaan, eikä etenkään kuuluta. Muistomitalin voi ottaa jos huvittaa, ei sitä ainakaan käteen anneta vittu. Jostain syystä nämä toimitsijamöröt kuitenkin haluavat ajaa vilkku päällä etuautoa kaksisataa metriä pitkin raviradan tyhjää parkkista. Tärkeitä hemmoja.

Kuskithan sen todellisen fiiliksen tekee, ja siinä ei ole koskaan valittamista. Tampereella oli hyvä ajaa.

Paitsi että alkaa vakavasti vituttaa, kun jään joka helvetin mäentöppyrään tukkeeksi. Etenkin alussa. Tasaisella menee hyvin, alamäkeen menee hyvin, loivasti ylös menee hyvin, pitkässä nousussa menee ok. Mutta lyhyissä voimanousuissa sutii niin saatanasti, ja väkeä lappaa ohi kevyesti nenähengitellen.

Kyllä minä tiedän ettei tikkujaloiltani kannattaisi kovin paljon vaatia. Ne ovat aikanaan pahasti halvaantuneet, ja liikehermoista toimii nykyään ehkä kolmasosa. Googlaa Guillaume-Barreen polyradikuliitti jos kiinnostaa.

Mutta tällä treenillä ja kokemuksella pyörän pitäisi silti liikahtaa myös mäkeen. Ei helvetti, pitääkö tässä nöyrtyä ja ruveta keventämään pyörää? Vai nöyrtyä vielä enemmän ja tehdä voimaa?

Kisaraportti: Hetken pysyin parempieni porukoissa, ja luulin että pysyisin pidempäänkin, mutta jyrkissä mäentöppyröissä paremmilleni tuli ihmeen kiire. Minä jäin kiskomaan kolmen porukkaa. Seurakaveri Danilla oli synkkä päivä, mutta en voinut auttaa, koska yritin lasettaa karkuun porukan kolmannelta. Sinne ne sitten jäivät.

Tankkaus oli taas 5/5. High5:n kofeiinilitkua ja Maximin kofeiinigeeliä. Kyllä muuten lähtee. Sykemittarikin olisi varmaan tykännyt, jos viitsisin pitää sitä mukana.

Miten pärjätä ahkeruus-cupissa

Marttakisoissa annetaan sijoituksen perusteella pisteitä, ja niidenkin perusteella laitetaan pitkäänkitujia järjestykseen.

Kutsun sitä ahkeruus-cupiksi, koska cup-sijoitus ei "aivan" vastaa sitä, kuinka hyvä on maratonmaastopyöräilemään. Tänä vuonna marttakisoja oli yhdeksän, ja niistä laskettiin loppupisteisiin viisi parasta ja SM-kisat.

Minä taisin olla miesten yhteispisteissä eliitissä neljäs. Se on hitaalta konttorityöläiseltä niin hyvin, että paljastan salaisuuteni:

1. Aja ne kisat mitä muut eivät aja. Eli kaukana Helsingistä ja lomakaudella. Saat paljon pisteitä.
2. Aja muutkin kisat. Etenkin SM:t, vaikka siellä saa turpaan.
3. Laita painavat renkaat. Ei flättejä tänäkään vuonna.
4. Laita painavat osat. Ei muitakaan mekaanisia.
5. Pysy pystyssä. Siihen voi vaikuttaa Yeti-jyyhkypyörällä.
6. Ole alle 40, koska jos olet yli 40, joudut kovempaan sarjaan.
7. Pidä taso. Kieltäydy jyrkästi viettämästä huonoja päiviä.

Ahkerasti letkassa.

Marttakisan kootut jälkitilat

• Auton penkkiin jää tunnin jälkeen kiinni. Ei johdu geelinjämistä vaan kropan jäykistymisestä.
• Rapussa pitää kahden kerroksen jälkeen huilata.
• Jalkoihin ja käsiin sattuu salakavalalla, kokonaisvaltaisella, pahalla tavalla.
• Tekee mieli sänkyyn pitkäkseen, mutta ei voi nukkua, koska pulssi lyö yli sataa.
• Sängyssä makaaminen kuitenkin laittaa kropan pois päältä. Pääkytkin sanoo naks. Mitään ei enää tapahdu.
• Kaikki maistuu pahalta, etenkin kalja, mutta on kova nälkä ja jano, etenkin kaljanjano.
• Silmissä vilisee polku jos ne sulkee.

Kerro kommenteissa omasi.

Oma taso

Maastomaratonin sadomasokismikisat juhlittiin juuri Hyvinkäällä. Selkä ei kivistänyt eikä käteen sattunut, joten keskityin itseni satuttamiseen ajamalla. Se luonnistui, koska rata oli röllipolkua.

Kuva: Jari Birling.

Kuva: Jari Birling.

Alussa juutuin hitaaseen letkaan, mutta se ei tuntunut enää hitaalta kun ajoin hakkuuaukealla harhaan ja kirin letkan kiinni. Sitten pudotin toisen pullon enkä pystynyt imemään geelejä kuivana. Ei niitä muutenkaan olisi pystynyt imemään, koska kädet olivat täynnä tankoa koko ajan. Röykkypätkillä en saanut sykkeitä ylös ja rytmi oli hakusessa, mutta se on oma vika.

Vaan ai että kun sain puolivälin jälkeen seurakaverilta kofeiinipullon käteen. Höräisin puolet ja kyytiveijariksi imin pari kofeiinigeeliä. Sallitusti piristettynä pyörä alkoi kulkea. Pari kolme kilpaveljeä jäi puremaan pölyä.

Joka ikiseen ylämäkeen pystyi iskemään sata lasissa. Jokaisen lentopolun pystyi lentämään. Loppumatkalla ei tapahtunut pahoja asioita.

Tuloksena viidestoista sija miesten yleisessä sarjassa, lisenssikuskien joukossa. Se on pykälää paremmin kuin viime vuonna. Minulla on oma taso ja yleensä pystyn pitämään sen, koska pyörä on kestävä eikä minulla ole huonoja päiviä.

Outoa sinänsä että oma taso on pysynyt, vaikka treenit ja kisat eivät alkukaudesta huvittaneet. Mitä ilmeisimmin loppukauden lepo, PK:n välttely ja kisailu ovat yhdessä tehneet tehtävänsä.

Ettei totuus unohtuisi, niin toki yksi junnu, muutama setämies ja pari lisenssitöntä ajoi myös nopeammin.

Valitse taistelusi, sulje korvasi

Tänään MTB Green Racessa sain kaikkien aikojen parhaan sijoitukseni maraton-cupissa. Lisäksi ajoin neljä tasaista kierrosta tyhmistelemättä ja eroni kärkeen oli pienempi kuin koskaan, vaikka kärjessä päälliköivät proffat Veikkanen ja Pökälä.

Voisi luulla että olen kovakin kuski, mutta paskat.

"Valitse taistelusi", sanoo Sunzi, ja minähän valitsin. Kovat maastokuskit olivat PM-kisoissa. Rata oli sellainen että kädettömät kuntoihmeet tiesivät jättää tulematta. Moni minua parempi keskeytti tai hidastui rengasrikkoon tai muuhun ongelmaan. Henri Ojalan rengastalkoot selittävät eroa kärkeen - hän olisi näyttänyt proffille kanan pissimisaukon.

Mikä hirvittävintä, enimmän aikaa jouduin kuuntelemaan, kun nelikymppiset setämiehet Aki Korpela ja Pasi Pohjasvuo tarinoivat polulla takani niitä näitä liiemmin hengästymättä. Kun itse painaa laikka punaisena, sellainen pyöräradion iltapäivälähetys syö miestä. Viimeisen kierroksen alussa annoin heidän mennä, että pääsisin kuuntelemasta.

Niin ja Pohjasvuo ajoi läskillä.

Pudotin myös geelipussin maastoon, tosin täyden ja vahingossa. Aika noloa, eikös? En löytänyt sitä seuraavalla kierroksella, ja alkoi polttoaine uhkaavasti huveta. Anoin hätäapua keskeyttäneeltä kollegalta, mutta häneltäkin olivat tahmakranaatit loppu. Vaan kas, viimeiselle kierrokselle lähtiessä tämä herrasmies veljeyden hengessä oli odottamassa ja ojensi kouraani kaksi geeliä.

Kaikesta tällaisesta jää muuten aika helvetin hyvä fiilis, kun noita maastokisoja ajaa. Siihen kun vielä lisää, että nautin polun joka kuopasta, niin tästä ei ole suunta kuin alaspäin.

Ei ole kuumia päiviä (Joupiskan marttakisa)

Lämpötila ei vaikuta. Jos vaikuttaa, se vaikuttaa kaikkiin samoin. Paitsi minä olen päättänyt, että kaikki lämpötilat auttavat minua.

Joupiskan maratonilla oli oikeasti kuuma, mutta ainoa mistä sen huomasi, oli hengitys ylämäissä. Tuntui kuin olisi vetänyt ilmaa hitsauslieskasta.

Normikuvauskohta, normi-ilme. Kuva: Normikuvaaja.

Jalat löllyivät, mutta se johtui muusta. Lähinnä siitä että viime viikon olen tehnyt rankamettää. Rankamettä on konttorityöläiselle kamala paikka eikä lainkaan laskettavissa polkupyöräilyn harjoitteluksi. Rankamettä kuluttaa. Ajoin kyllä kaksi kertaa Emilian kanssa.

Kisassa tavanomainen alkukompurointini sattui neljäkymmentä minuuttia ennen starttia. Laken kisakengästä poksahti Boan räikkä paskaksi. Inhoan Boan räikkiä. Tuli Hi5Bikesille taas asiaa. Ne varmaan ilostuu, kun menen vaatimaan kuukauden myöhässä olevaa kiekkoani ja läväytän paskat kengätkin tiskiin.

Mutta Seinäjoelle on liian pitkä matka, että viitsisi kengän takia ottaa DNS:n. Lähdin oranssit makkarankuoret päällä Seinäjoen keskustaan kenkäostoksille. Onneksi on uusi kesäauto, jonka tärkein ominaisuus on kuljetuskyky paikasta A paikkaan B, ja ajoissa takaisin.

Ostin halpis-Shimanot. Harmi että niitä ei myydä yksittäin, koska otin vain toisen käyttöön. Klossin vaihdon ja säätämisen jälkeen aikaa valmistautumiselle jäi kymmenisen minuuttia, joten en varsinaisesti ennättänyt jännittää. Esittelin ylpeänä eriparikenkiä kaikille halukkaille. Ne ovat soma lisä eriparipolviini; patti on tallella.

Kisan alettua oma porukka löytyi nopeasti, mutta minun piti ajaa se väkisin kiinni, koska alkunousun töytäreessä joku sutaisi tyhjää ja teki normisumpun. Porukassa kiilailin vakiokaavalla: hiekkateitä ja ulkoiluväyliä vuorovedolla, polkupätkillä kärkeen. En mene polkupätkillä kärkeen siksi että luulisin olevani singletrack-jumala vaan siksi ettei kukaan pääsisi karkuun. Nyt on sekin synkkä salaisuus paljastettu.

Sitten seurasi kitumista vajaat kolme tuntia, paitsi että oikeastaan en kitunut. Oli mukava ajaa kun aurinko paistoi ja juoma upposi. Joskus tässä blogissa vannoin hunajasuolaveden nimeen, mutta nyt palasin syntisiin kemikaaleihin ja join piruuttani seurasponsorin kofeiinipitoisia elektrolyyttitabletteja. Sokerit imin geeleistä.

Yksi mokoma pääsi polulla karkuun ja yksi ikämies kuittasi loppunousussa, mutta muuten ajoin tasaisesti.

Tuloksena seitsemäs sija miesten yleisessä vessassa sarjassa. Valitse taistelusi, sanoi Sun Tzu Sodankäynnin taidossa. Kilpailevana maastopyöräilijänä lisään, että valitse ne kaukaa Etelä-Suomesta ja ajoita ne lomakauteen.

Kiitos taas Jaakolle kaluston lainasta ja seurasta. On todella hämmentävää että muutkin ajavat maastopyörällä kilpaa Suomessa. Siinä pöhköydessä riittää jakamista.

Vanhat pohjat

Ajoinpa tänään maraton-cupin kisassa miesten yleisen sarjan kymmenenneksi. Olosuhteet huomioon ottaen se on aika helvetin hyvin.

En ole ajanut maastopyörällä kahteen viikkoon, ja viimeisin harjoitteluntapainen oli maantiepyörän päällä istumista satasen sykkeillä viikko sitten.

Nönnönnöö en-oo-reenannu pyörä-on-rikki ei-huvita-ajaa nönnönnöö. Sitä tavallista.

Kisa alkoi vahvasti: kaaduin viiden (sic!) metrin ajon jälkeen tulpaksi. Jani Poussu kertoi nähneensä, että se virolainen temposika, joka asetteli nousukahvansa tankooni, tuli kulmittain, lujaa ja liekeissä.

Etuauton perässä onneksi sammuteltiin kaikilta lieskoja kilsa pari. Puikkailin takaisin omalle paikalle.

Sitten tapahtui kärsimistä sekä syvällisiä mietteitä kilvanajon mielekkyydestä. Sellaista se on kun roikkuu parempiensa perässä polulla ja keskittää toiveet asvalttipeesin autuuteen.

Koska en jaksanut lujempaa, päästin paremmat menemään, otin polkuvauhdin ja keräsin perääni oman letkan. Sain voimaa ajatuksesta, että ehkä he nyt vuorostaan kärsivät ja miettivät kilvanajon mielekkyyttä.

Valitettavasti kyseisestä ajatuksesta ei saa voimaa yhtä paljon kuin reenaamisesta. Siksi joku jätti ylämäessä ja joku karkasi polulla. Mutta aivan lopussa selkiä tuli vastaankin, kapoisia pyöräilijänselkiä, hartiat kumaraan nöyrtyneinä. Eivät rimpuilleet peesissä pitkään mutta ikään kuin tuuppasivat loppukirintapaiseen.

Tuloksen perusteella voin ehkä ruveta sedäksi joka kiusaa muita vanhoilla pohjilla. En tiedä, mitä vanhat pohjat tarkkaan ottaen ovat, mutta ne kai liittyvät tottumukseen ja sydämeen. Ylämäkivoimaan ja terävyyteen vanhat pohjat eivät ainakaan liity.

Kisan jälkeen purin ja siivosin neljäsosan radasta, mikä oli henkisesti ja fyysisesti itse kisaa kovempaa. Minussa ei ollut mitään jäljellä.

Huonommin kuin ennen

Nurmijärven marttakisat, kauden oikea aloitus.

Kuva: Jari Birling.

Lähtövaatteen alla avg 99, max 101. Tasainen suoritus siihen asti.

Eka kierroksen kivikkopätkällä viikon vanha eturatas kiveen. Välitys 38-hampaisesta 37-hampaiseksi. Ketju alkoi pudotella ja tahmailla. Lupaan pyhästi laittaa kölin takaisin.

Sitten mahtipannut kyljelleen. Helppo paikka mutta eturengas ei noussut vinon, liukkaan tukin yli. Letkasta tuli kannustusta kun kasailin itseäni. Pyöräilyn tähtihetkiä.

Sitten mahti-OTB:t. Tukkidroppiin sukkasillaan, keulan pudotus huonosti, pää edellä kaseikkoon. Letkasta tuli taas kannustusta kun kasailin itseäni. Pyöräilyn tähtihetkiä.

Tämän jälkeen pujottelukeppinä. Liikaa painetta renkaissa joten pyörä vikuroi, mutta kun se varaosatakakiekko ei tubelessina tuntunut luotettavalta.

Siksi kädet hapottivat vielä enemmän kuin jalat. Helvetin painava pyörä ja heikko mies joten polkupätkillä en jaksanut komentaa. Ihan vitun turhaan vähän tein talvella kuntosalia.

Loppupuolella asvalttipätkällä ketju kammen ympäri sykkyrälle. Katsoinkin että uuden eturattaan tappi näyttää ansalta. Peloton ajoi ohi kun nyin ketjua.

Eka kierros avg 173, max 183. Toka kierros avg 166, max 176. Onneksi ei kolmatta kierrosta.

Tähän asti kaikki sujui siis normaalisti. Tällaista marttakisoissa on. Tosi hauskaa.

Toisaalta: Neljä kisattua vuotta olen koko ajan kehittynyt. Nyt ajoin ensimmäistä kertaa huonommin. Putosin takaisin 20 parhaan huonommalle puolelle. Tähän syviä mietteitä vanhenemisesta, treenaamisesta ja huvittamisesta.

Valivali. Hunajaliemi toimi hyvin. Emilia oli mukana ja ajoi ehjänä maaliin. Seurakavereiden kanssa oli kiva puhua paskaa.

Mikä tärkeintä, eikö vain, voitin muutaman kaverin joille ennen hävisin, ja ilman tekniikkamurheita. Kunnon paskentuminen on epidemia, joka ei iskenyt minuun pahimmin.

Harjoituspäiväkirja:
tänään 2 h maantiepyöräpalauttelua