Valkeakosken martta-S/M kesti minulta 4 h 23 min. Tuli olo että vähemmälläkin olisi saatu höpsähtäneet järjestykseen.
Se olo tuli siksi että kisaamattoman kesän jäljiltä olen huonossa kunnossa, mikä tarkoittaa muutakin kuin hapenottokyvyn puutetta.
Kropan tottumattomuus: Käsiä piti tietoisesti lepuuttaa koska sekä ojentajalihaksiin että kämmeniin sattui. Jalat kramppailivat koska ajoasento oli vieras. Persekin valitti. Mutta hah! Selkä kesti.
Mielen tottumattomuus: Kilpaa ajaminen aiheuttaa tuskaa, ja mitä vähemmän kilpailee, sitä enemmän tuska yllättää ja haittaa.
Mitäpä noista, ajoin silti. En tosin ollut ilmoittautunut ajoissa S/M-luokkaan, mikä aiheutti tuttua SPU-perseilyä lähtökarsinassa. Ei saanut lähteä omalta paikalta vaan naisten ja nelikymppisten takaa.
Sehän tarkoittaa kamalaa rimpuilua ensimmäisessä ylämäessä ja tuskallista välikuolemaa ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Tutut selät katosivat.
Katosi myös ihan uusi, Sini Alusniemen selkä. Vuosikausiin en ole hävinnyt naisten parhaalle, mutta minkäpä teet kun mokoma on teknisesti ylivertainen ja kiipeää kuin orava mäntyyn. Tilanne hämmensi niin että kaarsin savimäessä kaseikkoon pohtimaan elämän väistämättömyyksiä.
Toisella kierroksella, parin kofeiinigeelin jälkeen, tuli taianomainen noin kymmenen minuutin hetki, kun pyörä kulki. Runttasin mäet ja luukutin polut. Ne jotka pystyin voittamaan, voitin sen kymmenen minuutin aikana.
Kolmas kierros oli vain yksinäistä taistelua vitutusta vastaan. Hoin itselleni, että smuuttius on nopeutta ja tökin takajäykkää juurakoihin. On se vitullista että vielä näillä kilsoilla pitää perseillä kisoissa ilman täysjuustopyörää.
Miesten S/M-sarjassa olisin ollut seitsemästoista. Asiallinen sijoitus, mutta johtuu lähinnä siitä, etten paskonut pyörääni, kuten parikymmentä kovaa kilpaveljeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti