Loskamutapellon kyntäjäiset

Kuva: Harri Ouri

Kirkkonummen HEL CX:ää muistellaan pitkään. Rata oli niin typerä, että se läheni hienoa: lähtösuora hiekkatietä, kaikki muu kiduttavaa, työlästä peltoa. Jopa spiral of death ja loputon 180-kurvisarja hidastuivat puskemiseksi.

Ja keli oli niin typerä, että se läheni neroutta. Viisitoista senttiä uutta lunta, joka oli ollut pakko lingota radalta koneella, mutta kisapäivänä tietysti kunnon vesisade, niin että lumi ja peltomuta liukenivat kirvelevän kylmäksi cocktailiksi. Siihen kun lisätään edellisillan kantaesitysriekkujaiset Musiikkitalolla ja alle kuuden tunnin yöunet, aletaan olla Suomi-krossin ytimessä.

Viime hetken valmistautumisen hoidin tuttuun tapaan paimentamalla puolitoistavuotiasta poikaa puolitoista tuntia loskaisella pellolla - lämmittely ja rataan tutustuminen ovat heikoille. Jännäkakkakin oli tällä kertaa pakko jättää suolenmutkaan, kun aikaa tai näkösuojaa ei kerta kaikkiaan ollut. Arvata saattaa, että lähtöviivalla tuntui heikolta.

Ja niin tuntui vielä ensimmäisellä kierroksellakin. Annoin tuttujen selkien mennä, kiduin Santun perässä ja murehdin osaani tutuin miettein: Että olenkin syntynyt piruparaksi, joka kiduttaa itseään loskapellolla.

Vaan eipä siinä, kelin ansioksi lienee luettava, että jännäkakka tyytyi lämpimään ja suojaisaan olosijaansa, ja sain ajorytmistä kiinni. Santtu päästi nätisti ohi ja toisen kierroksen aikana sain Erkon kiinni. Loppusuoran ylämäessä Erkko mutisi jotain epämääräistä, ymmärsin hänen murehtivan omaa piruparkuuttaan ja nykäisin karkuun.

Kolmannella kierroksella Aleksin selkä lähestyi hitaasti, mutta jotenkin ei löytynyt intoa ajaa kymmentä metriä kiinni. Sen sijaan aloin nauttia radan rytmistä:

"Maalisuoran mutaspoorit, miksei vieläkään löydy hyvää linjaa. Oikealle kallion yli, leikkaa rohkeasti. Vasen ysikymppi, älä koske jarruun, menee lumelle muttei haittaa. Loivaa alamäkeä, miksi pitää polkea? Ai joo reunasta löytyy kovempaa alustaa. Ah armahtava ysikymppi ylämäkeen, mutta ei löydy hyvää pohjaa. Alamäki, reunaa nuollen, poissa mutaspoorista, kivasti menee. Pari inhaa ylämäkeä, tasaisesti vain, älä vedä punaiselle, 38-36 on hyvä idea ja reuna rullaa ihan vähän paremmin, olisiko toinen reuna vielä parempi... Alamäki taas reunaa nuollen, älä koske jarruun edes siinä shikaanissa. Sisään spiraaliin ysikymppi, taas muta jarruttaa sun puolesta. Spiraali paaluja nuollen, miksi muut ei ole löytäneet tätä kovaa pohjaa? Nyt se tappavan pitkä ylämäki, 38-36 on tosi hyvä idea, mutta tämä on ainoa mäki. Kantoesteet, miksi en jaksa kannatella tätä pyörää, ai mudan takia. Mutkia, loiva alamäki, anna mennä, tämä on sun pätkä. Nyt siihen sarjatuleen: 180-mutka, suora, 180-mutka, suora, kauanko tätä jatkuu? Ihana kun etukumi pitää, voi polkea mutkat läpi. Mutasuora, ojan yli, otanko tuon vai tuon spoorin? Että kun hakee eikä pidä missään. Kovan penkan yli tielle, onpa hyvä pito yhtäkkiä, leikkaanko jyrkästi vai kierränkö varman päälle? Nyt olisi tie, mutta hitot, en lepää. Ja uudestaan..."

Neljännellä kierroksella sain Aleksin kiinni ja jäin perään lepäämään. Mutta siinäpä kovaluonteinen äijänkässy ja äijänkässyllä kireäksi viritetty kone! Seurasi tempoilua, kun kiukkuinen Aleksi iski posket punaisina sykkeet tapissa karkuun ja minä kiersin dieselillä vähitellen kantaan. Siinä tempoillessa Erkko tuli takaa meille seuraksi. Erkko on sitkeä kuin mänttihihna, puree stemmiä kauheasti kituen ja häviän hänelle kirit satavarmasti.

Kolmen porukalla mentiin hetki, mutta kas kummaa! Siinä pitkässä ylämäessä toiseksi viimeisellä kierroksella sain avattua sen varavoimanlähteen, jonka tiedän olevan aina mukana, mutta jonka hanaa en yleensä löydä. Eroa tuli muutama pyöränmitta, ja kun ero säilyi tiepätkälle asti, ei tarvinnut ryhtyä peesauskikkailuihin. Luukuttaminen riitti, ja minähän luukutin.

Miten ihana onkaan ajaa se varavoimanlähde kytkettynä! Kontrollissa, rauhallisesti - ja käppyrän mukaan sykkeet ihan tapissa...

Visuri oli tietenkin kaukana karussa, mutta kakkossijan pokkasin, pikku tuuletuksen kera. Eivätkä Erkko ja Aleksikaan huonoina olleet, kun olimme sentään saaneet aikaiseksi oikeaa kilvanajoa. Siinä halailtiin ja naureskeltiin.

Onneksi palkintojenjako oli ennen kuin hypotermia eteni vakavaksi. Podiumilla oli ehkä pöhköintä ikinä - kolme nelikymppistä äijää yltä päältä loskassa ja ravassa, kylmissään ja läpimärkinä, hekottaen upealle harrastukselleen.

Kaappasin repun, joka oli marinoitunut kisan ajan loskalätäkössä, ja lähdin pyörien kera autolle. Kilometrin aikana aloin täristä. Emilialla oli kiire keikalle, joten autolla vedin kuorivaatteet suoraan mutalääryisten ajokamojen päälle, suojaksi. Kotimatkalla jalkoihin alkoi sattua, niin kuin paleltumavammojen sulaessa sattuu. Oli pakko ottaa Kehä II:lla ajokengät jalasta.

Kotona piti huuhdella ajokamoista mutaa yli kaksikymmentä minuuttia, että ne pystyi laittamaan koneeseen. Sitten piti pestä suihku ja kaapia kilo kirkkonummelaista peltoa viemäriaukosta. Sitten vasta pääsi itse suihkuun.

Ihana laji. Aivan ihana.

Lievästä hypotermiasta lievään euforiaan

Töihin lähtiessä satoi räntää, joten jouduin ottamaan enemmän vaatetta kuin olin suunnitellut, onneksi. Eltsun Bianchi-cupiin illaksi oli lupaillut melko asiallista ajosäätä.

Paskan vitut. Iltakuuden tienoissa jätin koneen auki Pasilassa, vedin mahdollisimman paljon päälle ja lähdin kaivamaan maastopyöräilijän mentävää aukkoa räntäsateeseen. Koekierroksella kone lämpeni mukavasti, koska Danin uudet ratalinjaukset vaativat jumppaa ja päällä oli talvivarustus.

Tavoitteet olivat selvät: Ehjä ajo, Bemarin säätöjen testaus ja muutama uskalias retki anakynnyksen tuolle puolen. Alun kiihdytyksessä ja ryntäilyssä tulisi joka tapauksessa takkiin, mutta muistelin että sumpuissa saisi välit kiinni tasaisella ajolla.

Niin se menikin, paitsi että junnut säntäilivät joka kurvissa ohi kieli vyön alla ja kovasti läähättäen. Oi kunpa vielä jaksaisin repiä sillä tavalla! Röyhkeämpää junnuveijaria opastin kiilailun jalossa taidossa, tietäen että loppukaudesta se menisi jo niin kaukana edellä, etten ennättäisi opettaa. Rata oli merkitty tavalla, joka koetteli kurveissa moraalia, mutta luovilla ratkaisuillani en sitten kuitenkaan saanut hylsyä, joten hyvin meni.

Neljännen kierroksen tienoilla oli selvillä liiankin monta asiaa:

Kisakunto: Olen jumittunut anakynnykselle, joten missään vaiheessa kisaa ei oikeasti tuntunut pahalta. Spekseinä 170, max 178. Toisen kierroksen isoimmassa nousussa vetäisin sen verran punaiselle, että mieleen palasi miltä happo tuntuu koivessa. Mutta mikä hämmentävintä muutaman sekunnin laskuissa palauduin aivan hyvin, ja palautuuhan sitä kun kynnyksellä ajaa. Lisää kisaa niin kroppa kestää lisää rynkytystä, ja tuli sentään vuoden syke-enkat, ja olisin jaksanut jatkaa samaa vauhtia.

Ajolinjat: 130 mm kiikkustuolilla pystyi lasettamaan melko huoletta alamäkipätkät, mutta sen pienen kalliodropin jätin ajamatta, koska koekierroksella tulin siinä päälleni alas, eikä siinä paria sekuntia enempää olisi voittanut. Kallionurmikkorolli tuli oikein sujuvasti ja kivikkojumpassakin löytyi oikeat kivenkolot.

Oma sijoitus: Sen jälkeen kun karistin liiat junnut kannoiltani jouduin kitumaan yksin. Eteen tosin lakosi kylmettynyttä, kaatunutta, kalusterikon kärsinyttä tai muuten kyllästynyttä veijaria, minkä seurauksena taisi tulla Bianchi-cupin paras sijoitukseni ja M40-sarjan toinen perättäinen voitto. Johtunee vain siitä, että olen kyllin typerä ajaakseni räntäsateessa.

Bemarin säädöt: No ne olivat vielä perseellään. Etukeula ei edelleenkään poimi pomppuja kovin sievästi, ja takaiskarin laitoin liian kovaksi siinä toivossa että jaksaisin ylämäkeen paremmin. Takapäätä pitää alkuherkistää Lietoa ajatellen, että ylämäissä riittää pitoa. Toisaalta pystyin ajamaan koko kisan vipuja kääntelemättä, trailimoodissa.

Kylmyys: Vesiräntä meni tietysti kaikesta läpi, koska kuorissa ei voi kisata. Kädet pysyivät juuri ja juuri toimintakuntoisina ja reidet eivät aivan jäätyneet pökkelöiksi. Paksu ruohonsekainen mutakuorrutus ei valitettavasti kelpaa kuoriasusteeksi.

Ja ai helvetti kun piti kisan jälkeen palata Pasilaan työkoneelle. Kisapaikalla en saanut kenkiä auki, että olisin voinut vetää kuorihousut jalkaan. Ennen Pasilaa alkoi tärinä. Pukkarissa sain kengät pois mutta siihen mennessä lattialle oli kertynyt niin paksu kasa sontaa, että luikin karkuun ennen kuin kukaan näkee. Omasssa kopissa työtuolille jäi märkä läntti, kädet eivät löytäneet näppistä, ajatus kulki hitaasti. Vartin jälkeen leuka alkoi väpättää, joten hoksasin vaihtaa paidan.

Parinkymmenen minuutin kotimatka tuntui etukäteen hengenvaaralliselta hypotermian takia, mutta päätin yrittää. Ja kas kummaa, energiaa riitti vielä jalkojen pyörittämiseen, ja sitten tuli lämmin. Kotona suihkuttelin vaatteita pidempään kuin itseäni. Oli kevyt olo.

Mun laji, mun pyörä, mun ihmiset. Mun räntä ja muta.

VPCX Goes Gravel Grinding (or went...)

VPCX ei ole vain mudan ja rännän kyntämistä loppusyksystä tunti kerrallaan. Mutaa ja räntää voi nimittäin kyntää myös keväällä, ja vieläpä tuntitolkulla, kun jättää kilvanajon vähemmälle. Siksi kollektiivi järjesti jo viidettä kertaa trendikästä gravel grinding -retkeilyä.

VPCX:n tapauksessa gravel grinding tarkoittaa kilometreittäin tunkkausta, joitakin mutajuurakkohelvettejä ja muutenkin tiikeriansoitettua sorapintaa. Kohteena oli jälleen Reitti 2000.

Oli luvattu asiallista ajosäätä, joten aamulla satoi rännänsekaista lunta. Vedin kurashortsit ja kuoritakin päälle jo pihalla. Laaksossa sillan alla kärvistellessä vedin vielä pitkät kurahousut jalkaan ja hiihtohanskat käteen. Lunta tuli huolella, mutta niin tuli kuskejakin, viitisentoista. Sääliksi kävi Yksivaihteen kevätretken tyyppejä, jotka joutuivat spekuloimaan, lähtevätkö. VPCX:llä ei ole säävarausta.

Viime vuoden retkeä en ennättänyt liidaamaan, joten olin unohtanut miten se tehdään. Oli kylmä, satoi lunta, tuuli vastaan, talvikamat lepattivat ja parin sentin lumi vastusti renkaan alla, mutta jotenkin yritin ajaa entistä vauhtia. Se tarkoittaa että tyhmyyttäni liidasin alun ihan liian lujaa.

On helvetin vaikea vetää epätasaista porukkaa yhtenä lössinä, jos jonon periltä eivät tunnelmat kantaudu kärkeen. Onneksi sain Lahnuksella palautetta asiasta, ja muistin taas pari vanhaa jippoa siihen, miten homma hoituu jos on hoituakseen. Ei missään järjestyksessä:

- Peränpitäjäksi upseeriainesta, eli kokenut kuski joka selviää hankaluuksista.
- Mitä enemmän säntäillään ja ryntäillään, sitä enemmän vetäjän pitää hidastaa.
- Sitten kun tiedetään, kuka on hidas, hänen pitää ajaa kärjessä tasaiset pätkät. Perällä haitariliike ja roikkuminen syövät hitaita enemmän kuin hidas vauhti nopeita.
- Mäkisillä tai muuten hajottavilla pätkillä sovitaan millä väleillä otetaan porukka kasaan, koska hitaalle tasavauhti on usein joutuisin.
- Mitä pitempi retki, sitä enemmän fiilis ehtii vaihdella. Alkumatkan ryntäilijät ovat loppumatkan tunkkaajia ja toisin päin. Kaikki siis saavat kannustaa ja toppuutella toisiaan tasapuolisesti matkan mittaan.
- Ruokaa, juomaa ja Solvalla-Pirttimäki -välin kramppaajille suolaa.

Lumisade loppui, tiet kuivuivat, tunkkauspätkä hitsasi porukan yhteen ja sitten oli enää muutama itse voitettavana. Loppupätkän Petikosta Laaksoon puhalsi navakka myötäinen ja tuuppasi baariin asti. Terdellä aurinko kimmelsi tuopissa.

Oikein hyvä retki siitä kehittyi, ja melkein kaikki halukkaat pääsivät maaliin asti. Itse opin taas kaikenlaista. Peräpään valvominen ja sopiva kannustaminen ei ole minulle luontaisinta pyöräilypuuhaa. Se vaati rohkeuden keräämistä ja mentaaliharjoittelua enemmän kuin ensimmäinen pikkutupla ilman hissitolppaa, mutta onnistui lopulta.

Liikennetiedotus nro 2

25.1.2015 annoin liikennetiedotuksen, ja nyt annan taas.

Itäisen Helsingin alueella talvipolut ovat kunnossa.

Viime yönä satoi ohuesti märkää lunta märälle jäälle ja sitten pakasti, joten lumi tarttui jäähän. Ilman nastoja pärjää loistavasti.

Ohutlumisen talven takia kaikki polut ovat ajettavissa. Lumi ja jää tasoittavat enimmät röykyt, mutta isot tekniikkakinkamat ovat säilyneet ilonamme. Polun vieressä on ohuesti korppulunta, joka hidastaa muttei heitä tangon yli, kuten lumitalvena.

Menkää ajamaan niitä maastopyöriänne. Näitä talvia ei ole enää kauan.