HEL CX Cupin toiseksi viimeisen osakilpailun jälkeen kuulostelin oloani, tutkistelin sydäntäni, perehdyin treenikirjallisuuteen - ja päätin pitää tauon.
Päätin olla ajattelematta polkupyöränmuotoisia ajatuksia ja päätin olla treenaamatta, niinku oikeesti. Hyötypyöräily sallittua, harrastepyöräily kiellettyä, sykkeen nosto pannassa.
Olen harjoitellut tammikuusta asti päämäärätietoisesti ja kovia tehoja painottaen. Aloitin kisat huhtikuun 12. päivänä räntäsateessa, lopetin ne joulukuun 6. päivänä pakkasessa. Siihen väliin mahtui monta erilaista maastopyöräkisaa, silmittömästi cyclocrossia ja yksi maastopyörävaellus, jonka aiheuttamasta rasitustilasta toipuminen kesti kuukauden.
Yleensä lepokaudet ovat ammattilaisten etuoikeus - me harrastajat harvoin viitsimme treenata tai kisata niin paljon, että tauko olisi tarpeen. Mutta tänä vuonna tein tasonnoston treenin laadussa ja määrässä, ja kropan reaktio oli pääasiassa niin mukava yllätys, että haluan suojella sekä motivaatiota että fysiikkaa, että homma jatkuisi edes jossain muodossa.
Kun reilun viikon tauon jälkeen ajoin töihin, tuntui myötätuulelta. Kun ajoin takaisin, myötätuuli jatkui. Mieleen palasi muistikuvia ehkä kymmenen vuoden takaa, jolloin myötätuuli oli jatkuvaa, ja aina jaksoi luukuttaa, koska koskaan ei oikeasti luukuttanut...
Jatkoin taukoa vielä toisen viikon ja vähän ylikin, ja odottelin josko ensi kaudeksi ilmaantuisi treenisuunnitelmia ja kisatavoitteita. Ei ilmaantunut, mutta alkoi tehdä kovasti mieli istua pyörän päällä. Eli taas mennään, toistaiseksi ainoana tavoitteena asiallisen kunnon ajoittaminen toukokuuta myöhemmäksi ja marraskuuta aiemmaksi, toisin kuin 2017.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kehonhuolto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kehonhuolto. Näytä kaikki tekstit
lauantai 23. joulukuuta 2017
lauantai 3. joulukuuta 2016
7 vrk pk-leiri ihanneolosuhteissa
Tämä tilaisuus ei ehkä toistu, mutta onneksi oli kivaa. Nimittäin Mallorcalla, yksin.
Tiedän että olen sikäli outo. Samaa antoi hotellihenkilökuntakin ymmärtää. Eräs tuli oikein vasiten kertomaan, että illallisella yksinäiset miehet yleensä juopottelevat, eivätkä juo mineraalivettä, syö kasviksia ja lue korkeakirjallisuutta. Yritin selittää, että viihdyn yksin, ja perhe voi kotona hyvin. Olen vaeltanut ja matkustanut ja pyöräillyt yksin neljätoistavuotiaasta.
Sattumoisin osuin ihanteelliseen pyöräilyhotelliin. Barcelo Pueblo Parkissa oli vakiokaluston eli germaanieläkeläisten lisäksi cyclocross-ammattilaisia, Saksan olympiapyöräilyjoukkue ja parikymmentä muuta intomieltä. Eikä ihme. Alakerrassa lukitut pyöräroikottimet, iso pyöränpesupaikka, lainatyökaluja, valtava vuokraamo, hyvin varustettu korjaamo ja asiallinen pyöräilytarvikekauppa. Ravintolassa erittäin hyvä ja monipuolinen ruoka aamuin illoin sillekin, joka ei syö punaista lihaa.
Sattumoisin osuin myös ihanteelliseen aikaan. Lämpötila huiteli viidessätoista, ja auringossa saattoi välillä riisua lahkeet tai hihat. Yleensä buffi ja hanskat olivat tarpeen. Paikalliset ajoivat talvivarusteissa ja kypärämyssyissä ja liina suun edessä, kun ilma oli heille liian raakaa hengittää. Varmaan kuolisivat Helsingissä. Kerran osuin sadekuuroon, kun vasiten ajoin pilven alle. Muuten talven huomasi lähinnä siitä, että vuoriston tiet eivät varjon puolelta kuivuneet kovin nopeasti aamukasteen tai sateen jäljiltä.
Tavoitteena oli ajaa paljon tunteja, koska pk-moottorini on unen ja treeniajan puutteessa pysähtynyt. Vähän arvelutti kuinka perse ja koivet kestäisivät. Viimeksi olin yhtä ihanteellisella leirillä viitisen vuotta sitten, ja sen jälkeen ikää on tullut enemmän kuin kilometrejä.
1. päivä
n. 3 h, tasamaata + Curan nousu
Olin hotellilla ajoissa, joten lähdin halukkaasti iltapäivälenkille. Ajoin 50 m, pysähdyin säätämään satulaa ja ajoin koiranpaskaan. Tuuletinefektin välttämiseksi raahasin pyörän takaisin pesupaikalle. Uusi yritys. Lyhyen yön jäljiltä väsytti, joten yritin pitää kontrollin. Alun siirtymällä se oli vaikeaa - sellainen 2 % nousu tasangolle auringonpaisteessa jotenkin houkuttaa. Tasainen ajorytmi löytyi viiden vuoden takaa tutuilta mestoilta Montuirin läheltä. Käväisin myös takakautta Cura-vuorella, mistä seurasi 20 min kynnyksen liepeillä.
2. päivä
n. 5 h, tasamaasiirtymät + Col de Creu + rannikon ja Puigpunyentin kumpuilut
Aamulla siirryin rannan pyörätietä pitkin länteen. On olosuhteisiin nähden sujuva pyörätie, mutta märällä varmasti liukas. Navigoin Palman läpi Kälviän eli Calvian suuntaan. (Edellisellä kerralla opin kanuuna-Esalta äidinkieliset nimitykset tunnetuimmille ajopaikoille...) Col de Creulla muistelin järkevää nousuvauhtia, ettei viikon ilo loppuisi ennen aikojaan.
Anthraxiin (!) laskiessa on huono asvaltti, vaan minäkös siitä vähät välitin. Mutta helvetti, tavallista loivemmassa neulansilmässä keula alta ja tonttiin. Nilkan moukulasta lähti ihot pois, polveen tuli yksi iso ja pari pienempää runtua, mutta enimmän liu'un tein perseelläni, joka kuoriutui ohuelti mutta laajalti. Kasailin itseni, suoristin tangon ja havaitsin lenkin jatkamisen mahdolliseksi, eivätkä perselihatkaan vilkkuneet liikaa lycran kolosista.
Sitten kruisailin tuttua, nättiä rannikkotietä, mutta lopetin jo Esporlesin liepeillä. Nynnyilyä vai viisautta, en tiedä, mutta sitä miettiessä suuntasin kolmoskategorian nousua Puigpunyentiin ja sitten vasta alamäkeä kotiin. Ilta kului perseen ihoa ihmetellessä, mutta apteekkia en lähimestoilta löytänyt. Suojasin hotellin lakanat omin neuvoin...
Vähän kynnyksen alapuolella tuli viihdyttyä varmaan tunteroinen.
3. päivä
n. 7 h, tasamaasiirtymät + Muron tie + Orient + Puigpunyentin nousu + Galilea
Tästä tuli komea päivä. Löysin hyvän reitin Santa Mariaan, siitä siirryin legendaarista Muron vanhaa tietä, jolla pörrää pyöräilijöitä enemmän kuin Baanalla. Sitten Orientin nätti nousu, joka meni todella kevyesti, joten Puigpunyentin mutkan ja mäen kautta Galilean nousuun, jota en ollut ennen ajanut. Huipulta löytyi poikkeuksellisen hyvä tapas-paikka, etenkin näköalaltaan. Massu täynnä olisi ollut muuten kiva laskea kotiin, mutta perseen ihon lisäksi olin menettänyt myös alamäki-itseluottamuksen.
Onneksi löytyi hyvä apteekki, josta ostin lappuja, teippiä ja bepa-rasvaa. Elämä muuttui helpommaksi.
Kynnyksen liepeillä, alapuolella toki, saattoi mennä puolitoistakin tuntia.
4. päivä
n. 3 h, tasamaatempoa ja palauttelua Cala Pin suunnalla
Aamulla huomasin ajaneeni. Polvien takaosan jänteet tuntuivat kipeiltä, mutta sillä hyvällä tavalla joka kertoo vain tottumuksen puutteesta. Vasen akillesjänne esitti myös huomautuksiaan, ja niitä kuuntelin tarkemmalla korvalla. Turha olisi viikkoa pilata reutomalla nyt.
Ajelin isoa rumaa tietä itärannikolle katsomaan, kuinka autiolta näyttää lomaslummi nimeltä Cala Pi. Erittäin autiolta, etenkin kun osui sadekuuro kohdalle. Sitten ajoin nättiä pientä tietä Llucmajoriin ja kotiin lepäämään. Lenkin alussa piti vähän tempoa dropeilta, kun tie oli niin ruma, mutta loppu pysyi kontrollissa.
5. päivä
n. 7 h, vuoristopäivä, Huoltoaseman mäki + Col de Reisi + Sa Calobra + tekojärvien nousut + pikku-Soller
Aamulla olin palautunut, joten onnittelin itseäni kaljanjuomattomuudesta, neljäkymppisviisaudesta ja vanhoista kuntopohjista. Vuorille siis.
Viisi vuotta sitten ajettiin vielä mehukkaampi vuoristopäivä, eli päälle vielä Orient, mutta kyllä tässäkin riitti nousemista, siirtymineen melkein 3000 m. Aluksi tuttua reittiä Santa Mariaan ja Muron tielle, sitten tasakaasulla huoltoaseman mäki (muutama sata nousumetriä...). Joku FDJ:n mäkiammattilainen nenähengitteli ohi, en lähtenyt peesiin. On se vauhti jotain käsittämätöntä.
Sitten Col de Reisi, jossa jalat saa nätisti tyhjiksi ennen kuin päästään itse asiaan - eli Sa Calobraan, saaren tunnetuimpaan nousuun. Tällä kertaa aikaa meni 35.10, enkä toden sanoakseni muista onko se minuutin vähemmän vai enemmän kuin viisi vuotta sitten. Aivan hyvin joka tapauksessa, enkä todellakaan repinyt kisasykkeillä vaan turvallisesti kynnyksellä.
Loppulenkistä jalat tuntuivat oudon haluttomilta, ja olihan niitä nousuja vielä. Tuhatta metriä kohti saa kuitenkin syödä yhden bocadillon, ja sillä jaksoin pikku-Sollerin tosi leppoisasti.
6. päivä
n. 6 h, loput rannikkotiet ja vuoret
Tämä alkoi olla jo pk:n junttaamista väsyneeseen kroppaan. Nousuissa oli enää yksi vauhti, mutta se vauhti oli tasainen ja joutuisa. Mitään ylirasituksen merkkejä ei ollut, paitsi ylimääräinen herääminen yöllä.
Mieleen jäi lähinnä loputon eksyily lähiössä. Yksi tie vei sinne mutta ainoakaan ei vienyt pois ennen kuin nöyrryin seuraamaan paikallista hyötypyöräilijää.
7. päivä
n. 6 h, tasamaapalauttelua + Cura-vuori
Aamulla tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että voisi hetken vielä loikoilla. Joskus hiihtoleireillä se olo on tullut jo puolivälissä viikkoa, joten kuormitus oli nyt osunut aika nappiin. Oli nätti ilma ja viimeinen päivä, joten lähdin nauttimaan peltoteistä. Jos Mallorcalla lukee tienviitassa Cami de jotain, ja tie on asvaltoitu, se yleensä kannattaa ajaa. Ajoin monta erittäin tasaista peltotietä Felatnixin suunnille asti, ja sitten hyvin miedosti kumpuilevia peltoteitä Montuirin liepeillä.
Reitti sattui ikävästi kulkemaan Cura-vuoren ohi, ja nousun alussa pönötti ikävästi saksalainen cyclocross-tiimi, joten hyvä pk meni pilalle, oli lähdettävä krossisankareiden mukaan. Kavereilla oli ilmeisesti toinen tai kolmas toisto menossa, joten pysyin hyvin perässä. Yksi sankari lähti sen verran keulimaan, että säntäsin takaa-ajoon ja sitkutin diesel-tankkiin jääneillä höyryillä kiinni ja ohi. Kaveri kuittasi vasta hirveällä kirillä lopun tasamaalla. Kaipa tämä kilvanajo silti osoitti, että kuormitus oli ollut melko viisasta: kropasta pystyi vielä härnäämään kierroksia kynnyksen yläpuolelle.
Kotimatkapäivänä ei väsyttänyt, paitsi kun kannoin pyörälaukun kotirappua ylös ja irvistytti. Kroppa olisi kestänyt vielä pyöräilyä, mutta väsymys näkyi muussa. Nyt otan viikon kevyesti ja sitten yritän jatkaa sweetspot-treenejä ullakolla, jos tuon kunnon saisi vaikka hetkeksi pysymään.
Viiden vuoden takaiseen yhtä ihanteelliseen leiriin verrattuna iän karttumisen huomaa kyllä. Olen järkevämpi. Annostelen rasitusta viisaasti, kropan rajoissa, enkä reudo turhia. Osaan reagoida kolotuksiin juuri oikein. Toisaalta en uskalla kokeilla rasituksen rajoja, koska palaudun hitaammin.
Niin ja ennen olin alamäissä aivan kelvollinen, mutta se taito jotenkin katosi perseen hioutumisen myötä, ja saattaapa ukkoutumisellakin olla osuutta asiaan. Laskuissa mieleeni tulvii mitä graafisimpia kuvitelmia niistä lukemattomista tavoista, joilla ihmiskeho voi rikkoutua.
Tiedän että olen sikäli outo. Samaa antoi hotellihenkilökuntakin ymmärtää. Eräs tuli oikein vasiten kertomaan, että illallisella yksinäiset miehet yleensä juopottelevat, eivätkä juo mineraalivettä, syö kasviksia ja lue korkeakirjallisuutta. Yritin selittää, että viihdyn yksin, ja perhe voi kotona hyvin. Olen vaeltanut ja matkustanut ja pyöräillyt yksin neljätoistavuotiaasta.
Sattumoisin osuin ihanteelliseen pyöräilyhotelliin. Barcelo Pueblo Parkissa oli vakiokaluston eli germaanieläkeläisten lisäksi cyclocross-ammattilaisia, Saksan olympiapyöräilyjoukkue ja parikymmentä muuta intomieltä. Eikä ihme. Alakerrassa lukitut pyöräroikottimet, iso pyöränpesupaikka, lainatyökaluja, valtava vuokraamo, hyvin varustettu korjaamo ja asiallinen pyöräilytarvikekauppa. Ravintolassa erittäin hyvä ja monipuolinen ruoka aamuin illoin sillekin, joka ei syö punaista lihaa.
Sattumoisin osuin myös ihanteelliseen aikaan. Lämpötila huiteli viidessätoista, ja auringossa saattoi välillä riisua lahkeet tai hihat. Yleensä buffi ja hanskat olivat tarpeen. Paikalliset ajoivat talvivarusteissa ja kypärämyssyissä ja liina suun edessä, kun ilma oli heille liian raakaa hengittää. Varmaan kuolisivat Helsingissä. Kerran osuin sadekuuroon, kun vasiten ajoin pilven alle. Muuten talven huomasi lähinnä siitä, että vuoriston tiet eivät varjon puolelta kuivuneet kovin nopeasti aamukasteen tai sateen jäljiltä.
Tavoitteena oli ajaa paljon tunteja, koska pk-moottorini on unen ja treeniajan puutteessa pysähtynyt. Vähän arvelutti kuinka perse ja koivet kestäisivät. Viimeksi olin yhtä ihanteellisella leirillä viitisen vuotta sitten, ja sen jälkeen ikää on tullut enemmän kuin kilometrejä.
1. päivä
n. 3 h, tasamaata + Curan nousu
Olin hotellilla ajoissa, joten lähdin halukkaasti iltapäivälenkille. Ajoin 50 m, pysähdyin säätämään satulaa ja ajoin koiranpaskaan. Tuuletinefektin välttämiseksi raahasin pyörän takaisin pesupaikalle. Uusi yritys. Lyhyen yön jäljiltä väsytti, joten yritin pitää kontrollin. Alun siirtymällä se oli vaikeaa - sellainen 2 % nousu tasangolle auringonpaisteessa jotenkin houkuttaa. Tasainen ajorytmi löytyi viiden vuoden takaa tutuilta mestoilta Montuirin läheltä. Käväisin myös takakautta Cura-vuorella, mistä seurasi 20 min kynnyksen liepeillä.
2. päivä
n. 5 h, tasamaasiirtymät + Col de Creu + rannikon ja Puigpunyentin kumpuilut
Aamulla siirryin rannan pyörätietä pitkin länteen. On olosuhteisiin nähden sujuva pyörätie, mutta märällä varmasti liukas. Navigoin Palman läpi Kälviän eli Calvian suuntaan. (Edellisellä kerralla opin kanuuna-Esalta äidinkieliset nimitykset tunnetuimmille ajopaikoille...) Col de Creulla muistelin järkevää nousuvauhtia, ettei viikon ilo loppuisi ennen aikojaan.
Anthraxiin (!) laskiessa on huono asvaltti, vaan minäkös siitä vähät välitin. Mutta helvetti, tavallista loivemmassa neulansilmässä keula alta ja tonttiin. Nilkan moukulasta lähti ihot pois, polveen tuli yksi iso ja pari pienempää runtua, mutta enimmän liu'un tein perseelläni, joka kuoriutui ohuelti mutta laajalti. Kasailin itseni, suoristin tangon ja havaitsin lenkin jatkamisen mahdolliseksi, eivätkä perselihatkaan vilkkuneet liikaa lycran kolosista.
Sitten kruisailin tuttua, nättiä rannikkotietä, mutta lopetin jo Esporlesin liepeillä. Nynnyilyä vai viisautta, en tiedä, mutta sitä miettiessä suuntasin kolmoskategorian nousua Puigpunyentiin ja sitten vasta alamäkeä kotiin. Ilta kului perseen ihoa ihmetellessä, mutta apteekkia en lähimestoilta löytänyt. Suojasin hotellin lakanat omin neuvoin...
Vähän kynnyksen alapuolella tuli viihdyttyä varmaan tunteroinen.
3. päivä
n. 7 h, tasamaasiirtymät + Muron tie + Orient + Puigpunyentin nousu + Galilea
Tästä tuli komea päivä. Löysin hyvän reitin Santa Mariaan, siitä siirryin legendaarista Muron vanhaa tietä, jolla pörrää pyöräilijöitä enemmän kuin Baanalla. Sitten Orientin nätti nousu, joka meni todella kevyesti, joten Puigpunyentin mutkan ja mäen kautta Galilean nousuun, jota en ollut ennen ajanut. Huipulta löytyi poikkeuksellisen hyvä tapas-paikka, etenkin näköalaltaan. Massu täynnä olisi ollut muuten kiva laskea kotiin, mutta perseen ihon lisäksi olin menettänyt myös alamäki-itseluottamuksen.
Onneksi löytyi hyvä apteekki, josta ostin lappuja, teippiä ja bepa-rasvaa. Elämä muuttui helpommaksi.
Kynnyksen liepeillä, alapuolella toki, saattoi mennä puolitoistakin tuntia.
4. päivä
n. 3 h, tasamaatempoa ja palauttelua Cala Pin suunnalla
Aamulla huomasin ajaneeni. Polvien takaosan jänteet tuntuivat kipeiltä, mutta sillä hyvällä tavalla joka kertoo vain tottumuksen puutteesta. Vasen akillesjänne esitti myös huomautuksiaan, ja niitä kuuntelin tarkemmalla korvalla. Turha olisi viikkoa pilata reutomalla nyt.
Ajelin isoa rumaa tietä itärannikolle katsomaan, kuinka autiolta näyttää lomaslummi nimeltä Cala Pi. Erittäin autiolta, etenkin kun osui sadekuuro kohdalle. Sitten ajoin nättiä pientä tietä Llucmajoriin ja kotiin lepäämään. Lenkin alussa piti vähän tempoa dropeilta, kun tie oli niin ruma, mutta loppu pysyi kontrollissa.
5. päivä
n. 7 h, vuoristopäivä, Huoltoaseman mäki + Col de Reisi + Sa Calobra + tekojärvien nousut + pikku-Soller
Aamulla olin palautunut, joten onnittelin itseäni kaljanjuomattomuudesta, neljäkymppisviisaudesta ja vanhoista kuntopohjista. Vuorille siis.
Viisi vuotta sitten ajettiin vielä mehukkaampi vuoristopäivä, eli päälle vielä Orient, mutta kyllä tässäkin riitti nousemista, siirtymineen melkein 3000 m. Aluksi tuttua reittiä Santa Mariaan ja Muron tielle, sitten tasakaasulla huoltoaseman mäki (muutama sata nousumetriä...). Joku FDJ:n mäkiammattilainen nenähengitteli ohi, en lähtenyt peesiin. On se vauhti jotain käsittämätöntä.
Sitten Col de Reisi, jossa jalat saa nätisti tyhjiksi ennen kuin päästään itse asiaan - eli Sa Calobraan, saaren tunnetuimpaan nousuun. Tällä kertaa aikaa meni 35.10, enkä toden sanoakseni muista onko se minuutin vähemmän vai enemmän kuin viisi vuotta sitten. Aivan hyvin joka tapauksessa, enkä todellakaan repinyt kisasykkeillä vaan turvallisesti kynnyksellä.
Loppulenkistä jalat tuntuivat oudon haluttomilta, ja olihan niitä nousuja vielä. Tuhatta metriä kohti saa kuitenkin syödä yhden bocadillon, ja sillä jaksoin pikku-Sollerin tosi leppoisasti.
6. päivä
n. 6 h, loput rannikkotiet ja vuoret
Tämä alkoi olla jo pk:n junttaamista väsyneeseen kroppaan. Nousuissa oli enää yksi vauhti, mutta se vauhti oli tasainen ja joutuisa. Mitään ylirasituksen merkkejä ei ollut, paitsi ylimääräinen herääminen yöllä.
Mieleen jäi lähinnä loputon eksyily lähiössä. Yksi tie vei sinne mutta ainoakaan ei vienyt pois ennen kuin nöyrryin seuraamaan paikallista hyötypyöräilijää.
7. päivä
n. 6 h, tasamaapalauttelua + Cura-vuori
Aamulla tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että voisi hetken vielä loikoilla. Joskus hiihtoleireillä se olo on tullut jo puolivälissä viikkoa, joten kuormitus oli nyt osunut aika nappiin. Oli nätti ilma ja viimeinen päivä, joten lähdin nauttimaan peltoteistä. Jos Mallorcalla lukee tienviitassa Cami de jotain, ja tie on asvaltoitu, se yleensä kannattaa ajaa. Ajoin monta erittäin tasaista peltotietä Felatnixin suunnille asti, ja sitten hyvin miedosti kumpuilevia peltoteitä Montuirin liepeillä.
Reitti sattui ikävästi kulkemaan Cura-vuoren ohi, ja nousun alussa pönötti ikävästi saksalainen cyclocross-tiimi, joten hyvä pk meni pilalle, oli lähdettävä krossisankareiden mukaan. Kavereilla oli ilmeisesti toinen tai kolmas toisto menossa, joten pysyin hyvin perässä. Yksi sankari lähti sen verran keulimaan, että säntäsin takaa-ajoon ja sitkutin diesel-tankkiin jääneillä höyryillä kiinni ja ohi. Kaveri kuittasi vasta hirveällä kirillä lopun tasamaalla. Kaipa tämä kilvanajo silti osoitti, että kuormitus oli ollut melko viisasta: kropasta pystyi vielä härnäämään kierroksia kynnyksen yläpuolelle.
Kotimatkapäivänä ei väsyttänyt, paitsi kun kannoin pyörälaukun kotirappua ylös ja irvistytti. Kroppa olisi kestänyt vielä pyöräilyä, mutta väsymys näkyi muussa. Nyt otan viikon kevyesti ja sitten yritän jatkaa sweetspot-treenejä ullakolla, jos tuon kunnon saisi vaikka hetkeksi pysymään.
Viiden vuoden takaiseen yhtä ihanteelliseen leiriin verrattuna iän karttumisen huomaa kyllä. Olen järkevämpi. Annostelen rasitusta viisaasti, kropan rajoissa, enkä reudo turhia. Osaan reagoida kolotuksiin juuri oikein. Toisaalta en uskalla kokeilla rasituksen rajoja, koska palaudun hitaammin.
Niin ja ennen olin alamäissä aivan kelvollinen, mutta se taito jotenkin katosi perseen hioutumisen myötä, ja saattaapa ukkoutumisellakin olla osuutta asiaan. Laskuissa mieleeni tulvii mitä graafisimpia kuvitelmia niistä lukemattomista tavoista, joilla ihmiskeho voi rikkoutua.
torstai 21. tammikuuta 2016
Vettä Saharaan
Lyhyet ajokamat päälle. Taskuun pikkupyyhe, luuri ja nappikuulokkeet. Pyörän kanssa pimeän pihan yli salille. Pyörä traineriin, Trainerroadista joku kiva harjoitus, musiikki soimaan ja tunti ajoa käskyjen mukaan.
Tulee hyvä olo, yllättävän hyvä.
Olen ajellut trainerilla mitä milloinkin: sweetspotia (= roskakilsat), tresholdia (= kovaa), VO2maxia (= täysii) ja vähän jopa voimaa (= liian isolla vaihteella). Asettelin FTP:n melko varovaisesti, niin ei tule ylilyöntejä näin alkuun (FTP = kovaan ja täysiin välissä).
Tunnin kontrolloidut vedot uppoavat kroppaan kuin vesi Saharaan. Kesällä jyystetty peruskunto on vielä tallessa. Syksyn krossikisat herättelivät jumista. Töissä on kyllä poikkeuksellisen paljon tekemistä, mutta tipaton tammikuu ja fokusoitu olo jeesaavat palautumista. Alaselkä on aiemmin ollut talvisin jumissa, mutta nyt kun en ole ennättänyt ulkona palella pitkiä lenkkejä, olo on vetreä kuin pikkupojalla. Takareidet ja lonkan koukistajat eivät nekään kinnaa.
Lämpö, hiki, liike ja kontrolli, ettei mene yli.
Innolla katson, kauanko kestää.
Se varovainen FTP on muuten 295, siinä kauniissa kuvitelmassa, jonka Elite Turbo Muin ja Trainerroad yhdessä minulle maalailevat.
Tulee hyvä olo, yllättävän hyvä.
Olen ajellut trainerilla mitä milloinkin: sweetspotia (= roskakilsat), tresholdia (= kovaa), VO2maxia (= täysii) ja vähän jopa voimaa (= liian isolla vaihteella). Asettelin FTP:n melko varovaisesti, niin ei tule ylilyöntejä näin alkuun (FTP = kovaan ja täysiin välissä).
Tunnin kontrolloidut vedot uppoavat kroppaan kuin vesi Saharaan. Kesällä jyystetty peruskunto on vielä tallessa. Syksyn krossikisat herättelivät jumista. Töissä on kyllä poikkeuksellisen paljon tekemistä, mutta tipaton tammikuu ja fokusoitu olo jeesaavat palautumista. Alaselkä on aiemmin ollut talvisin jumissa, mutta nyt kun en ole ennättänyt ulkona palella pitkiä lenkkejä, olo on vetreä kuin pikkupojalla. Takareidet ja lonkan koukistajat eivät nekään kinnaa.
Lämpö, hiki, liike ja kontrolli, ettei mene yli.
Innolla katson, kauanko kestää.
Se varovainen FTP on muuten 295, siinä kauniissa kuvitelmassa, jonka Elite Turbo Muin ja Trainerroad yhdessä minulle maalailevat.
lauantai 3. tammikuuta 2015
Mitäs lomalla?
Sellasta mikä tähän blogiin kuuluu.
Helvetin iso rankakasa pilkkeeksi kirveellä. Muutama luminen ja kylmä maastopyöräulkoilu.
Pari juoksulenkkiä.
Tuloksena +2 kg ja -10 W.
Jos nyt hakemalla hakee jotain positiivista, niin selkä ei ole jumissa, eikä pää. Ja olkapäällä joku ihme yliminä ennätysinnolla vonkuu että treenaamaan.
Helvetin iso rankakasa pilkkeeksi kirveellä. Muutama luminen ja kylmä maastopyöräulkoilu.
Pari juoksulenkkiä.
Tuloksena +2 kg ja -10 W.
Jos nyt hakemalla hakee jotain positiivista, niin selkä ei ole jumissa, eikä pää. Ja olkapäällä joku ihme yliminä ennätysinnolla vonkuu että treenaamaan.
keskiviikko 22. lokakuuta 2014
Syväkyykky-DOMS
Minä en harrasta urheilua "voidakseni hyvin". Niin kauniita asioita tapahtuu vain fitness-naistenlehdissä, jotka ovat kusetusta - "hyvinvoinnilla" myydään tuotteita.
Minä harrastan urheilua ollakseni "kova jätkä", mikä typerässä maailmankuvassani tarkoittaa maastopyörällä ajamista lujempaa kuin mahdollisimman moni muu.
Siksi kropassani on ongelmia, jotka haittaavat hyvinvointia. En viitsi hoitaa ongelmia kuntoon, vaan pyöräilen. Yksi ongelma on jäykät pohkeet. Aivan vitun jäykät.
Sattuneesta syystä en teini-iässä käyttänyt pohkeitani yli puoleen vuoteen. Niille kävi kuin mummolle vuodeosastolla - kutistui, jäykistyi ja sellaiseksi jäi. Pohkeistani katosi myös puolet hermoista. Mutta vittuako valitan. Jos olisin käyttänyt pyöräilyajan pohkeisiin, niillä voittaisi palkintoja näyttelyissä.
Pohkeeni eivät taivu enempää kuin normaaliseisoskelun yhdeksänkymmentä astetta. Siksi en ole tehnyt syväkyykkyä yli kahteenkymmeneen vuoteen. Luit oikein. Ei ole Eskolaa näkynyt slaavikyykyssä, ikinä.
Vaan tänään sain hyvinvointikohtauksen. Päässä kai naksahti kun kisakausi loppui. Päätin salilla syväkyykätä. Laitoin kantapäiden alle kymmenen senttiä korkoa ja kokeilin, kuinka alas voi ihminen vajota.
Tein kaksikymmentä syväkyykkyä ilman painoja.
Sitten hybriksen vallassa rakensin ylätaljasta ja käsipainoista tukihärvelin, ja yritin tehdä pistoolikyykkyjä. Sitten korjasin tavoitetta ja yritin tehdä pistoolikyykyn. KVG jos fakiirius kiinnostaa. En onnistunut.
Sitten yritin mennä penkille, mutta etureisi kramppasi niin saatanasti.
Kotirappua kiivetessä tiesin, mitä tästä seuraa. Tästä seuraa DOMS. Mitäs yritin käyttää lihasta johonkin outoon. Ylihuomenna en kävele portaita alas.
Se siitä vitun hyvinvoinnista.
Minä harrastan urheilua ollakseni "kova jätkä", mikä typerässä maailmankuvassani tarkoittaa maastopyörällä ajamista lujempaa kuin mahdollisimman moni muu.
Siksi kropassani on ongelmia, jotka haittaavat hyvinvointia. En viitsi hoitaa ongelmia kuntoon, vaan pyöräilen. Yksi ongelma on jäykät pohkeet. Aivan vitun jäykät.
Sattuneesta syystä en teini-iässä käyttänyt pohkeitani yli puoleen vuoteen. Niille kävi kuin mummolle vuodeosastolla - kutistui, jäykistyi ja sellaiseksi jäi. Pohkeistani katosi myös puolet hermoista. Mutta vittuako valitan. Jos olisin käyttänyt pyöräilyajan pohkeisiin, niillä voittaisi palkintoja näyttelyissä.
Pohkeeni eivät taivu enempää kuin normaaliseisoskelun yhdeksänkymmentä astetta. Siksi en ole tehnyt syväkyykkyä yli kahteenkymmeneen vuoteen. Luit oikein. Ei ole Eskolaa näkynyt slaavikyykyssä, ikinä.
Vaan tänään sain hyvinvointikohtauksen. Päässä kai naksahti kun kisakausi loppui. Päätin salilla syväkyykätä. Laitoin kantapäiden alle kymmenen senttiä korkoa ja kokeilin, kuinka alas voi ihminen vajota.
Tein kaksikymmentä syväkyykkyä ilman painoja.
Sitten hybriksen vallassa rakensin ylätaljasta ja käsipainoista tukihärvelin, ja yritin tehdä pistoolikyykkyjä. Sitten korjasin tavoitetta ja yritin tehdä pistoolikyykyn. KVG jos fakiirius kiinnostaa. En onnistunut.
Sitten yritin mennä penkille, mutta etureisi kramppasi niin saatanasti.
Kotirappua kiivetessä tiesin, mitä tästä seuraa. Tästä seuraa DOMS. Mitäs yritin käyttää lihasta johonkin outoon. Ylihuomenna en kävele portaita alas.
Se siitä vitun hyvinvoinnista.
maanantai 23. kesäkuuta 2014
Pikaista paranemista
MTB-Siksakilla ei ollut vaivoja. Sen jälkeen en ole urheillut.
Siksi ihmetytti kun eilen illalla polvi tuli varsin nopeasti varsin kipeäksi. Parilla kuussatasella buranalla pystyi nukkumaan, mutta lumpio oli ja on turvoksissa ja kuuma. Äsken konsultoin perhelääkäriä.
Polvessa lienee bakteeritulehdus. Jostain vanhasta reiästä bakteeri on asettunut pehmytkudokseen mellastamaan. Koska polvessa on tärkeää pehmytkudosta, bakteeri olisi syytä häätää aika vitun nopeasti, ennen kuin se syö rustot ja jänteet.
Minkäänlaista liikuntaa ei sovi tehdä, koska liikuttelu levittää bakteeria ympäriinsä. Ja jos vaiva sitten kuitenkin on joku viiveellä iskenyt rasitusperäinen limapussitulehdus, liikuntaa ei silti sovi tehdä.
Tämä on loistava tapa valmistautua Tahkon neljään kierrokseen. Eihän siihen ole viikkoakaan, joten levon merkitystä ei voi korostaa kyllin. Ja koska vatsa menee joka tapauksessa ruikulille antibiooteista, ei tarvitse etukäteen pohtia ravitsemusta - kaikki kuitenkin sattuu eikä imeydy.
Juhlavaa.
Siksi ihmetytti kun eilen illalla polvi tuli varsin nopeasti varsin kipeäksi. Parilla kuussatasella buranalla pystyi nukkumaan, mutta lumpio oli ja on turvoksissa ja kuuma. Äsken konsultoin perhelääkäriä.
Polvessa lienee bakteeritulehdus. Jostain vanhasta reiästä bakteeri on asettunut pehmytkudokseen mellastamaan. Koska polvessa on tärkeää pehmytkudosta, bakteeri olisi syytä häätää aika vitun nopeasti, ennen kuin se syö rustot ja jänteet.
Minkäänlaista liikuntaa ei sovi tehdä, koska liikuttelu levittää bakteeria ympäriinsä. Ja jos vaiva sitten kuitenkin on joku viiveellä iskenyt rasitusperäinen limapussitulehdus, liikuntaa ei silti sovi tehdä.
Tämä on loistava tapa valmistautua Tahkon neljään kierrokseen. Eihän siihen ole viikkoakaan, joten levon merkitystä ei voi korostaa kyllin. Ja koska vatsa menee joka tapauksessa ruikulille antibiooteista, ei tarvitse etukäteen pohtia ravitsemusta - kaikki kuitenkin sattuu eikä imeydy.
Juhlavaa.
tiistai 25. maaliskuuta 2014
Kroppani vaivat, osa I
On säälittävää itseensä käpertymistä valittaa kroppansa vaivoja, kun on nuori, terve ja hyväkuntoinen. Isäni, terveyskeskuslääkäri, katsoisi minua alta kaikennähneiden kulmiensa, jolloin tuntisin oloni ihmeparantuneeksi ja pitäisin turpani kiinni.
Isäni ei ole täällä, joten aloitan valittamisen ja kuvittelen sen olevan opiksi ja ojennukseksi kaikille siitä, miten kroppa toimii. Aloitan vähäisimmästä vaivastani, oikeasta solisluusta, joka saattaa olla solisnivel.
Parivuotiaana putosin sängystä ja mursin solisluun. Meni pari päivää ennen kuin kukaan huomasi ja sitten se olikin luutunut. Kuusivuotiaana löin olkapääni sadevesikouruun ja mursin saman solisluun. Nukuin pari päivää, otin rennosti pari viikkoa ja sitten se olikin luutunut. Olkapää jäi toista alemmaksi muttei haitannut.
Viitisen vuotta sitten pannutin Tour de Helsingissä kasaan ilman omaa syytä. Tällä kertaa se sama solisluu meni pillun päreiksi. Ensin katsottiin pari viikkoa luutuuko. Ei luutunut, oli kipeä. Odotin leikkausta toiset pari viikkoa. Leikkaus vei kivut, hetkeksi.
En osannut olla paikallani ja levy oli ruuvattu huonosti. Se alkoi tulla ulos olkapäästä, joka oli kipeä. Odotin leikkausta pari viikkoa. Leikkaus vei taas kivut ja käsi oli stabiili, mutta haava tulehtui, ja siitäkös riemu repesi. Haavakuumetta, antibiootteja.
Tässä vaiheessa ajelin muistaakseni pari VPCX-kisaa aika hyvällä menestyksellä. Kunto oli hyvä, koska saikkarilla käsi paketissa olin juossut portaita ja polkenut kuntopyörää ja sen jälkeen saanut luvan uida ja varovasti lenkkeillä. En tiedä lasketaanko portaikot krossipyörällä varovaiseksi lenkkeilyksi. Kävin myös viikon hiihtoleirillä joka tuntui hyvältä olkapäässä.
Sitten iho katosi ja levy alkoi näkyä. Kaunista kimmellystä katsoessa lääkäri sanoi, ettei tuon näköisenä voi ympäriinsä kulkea. Uusi leikkaus. Edelleen kivuton ja toimiva käsi. Harmi vaan että bakteeri asui levyssä eikä ylläpitoantibiootteja ollut kiva syödä. Lisäksi luutuminen häiriytyi pöpöstä.
Tässä vaiheessa kävin Huippuvuorilla kolmen viikon hiihtovaelluksella ahkiota vetämässä rankoissa olosuhteissa. Olin hyvässä kunnossa ja sain luvan ampua haulikollakin, vaikka se vähän tuntui.
Reissun jälkeen, kahdeksan kuukautta murtuman jälkeen, puolen vuoden antibioottien jälkeen, levy otettiin pois, että bakteerikin lähtisi. Röntgen sanoi että ehkä luutunut, magneetti sanoi että ehkäpä ei. Minulla saattaa olla solisnivel. Ei se kovin tärkeä luu ole, nimittäin.
Opin kaksi asiaa.
1. Jos haluat pitää vahingoittuneen raajasi käyttökunnossa, käytä sitä. (Fyssarit ja lääkärit sanoivat, että jos olisin arkaillut, koipi olisi jäykkä ja surkea ja vaatisi paljon työtä.)
2. Jos haluat että murtunut raajasi paranee, älä käytä sitä. (Ainakaan ennen kuin se on yhtenä kappaleena.)
Nämä opit ovat ristiriidassa. Kukaan ei osaa sovittaa niitä yhteen, koska elämä on keskenään ristiriidassa. Keho on itsensä kanssa ristiriidassa. Minä olen ristiriitainen. Kukaan ei tiedä miten vammat kehittyvät, paitsi että yleensä ne ovat vanhemmiten vakavampia. Lääkärit eivät oikeasti tiedä mitä tehdä, potilaat vielä vähemmän.
Pitää ihan itse miettiä ja harkita, vaikka se on vaikeaa kun vetää kolme panacodia ja kolme isoa buranaa päivässä, olkapäästä näkyy metalli ja vituttaa.
Ihme kyllä solisluu ei vaivaa mitenkään, mitä nyt salilla pitää peilistä katsoa meneekö liikerata suoraan, kun solisluu haluaa oikoa. Mutta ei se kolota matalapaineella. Jos se ei ole luu vaan joustava rustopallo, aina parempi. Kun seuraavan kerran kaadun kunnolla, kuuluu bojoing.
Lisäksi viimeisin kirurgi otti ja suoristi olkapääni viimeinkin samaan tasoon. Olen parempi kuin uutena.
Harjoituspäiväkirja:
rullat 2 x 15 min + kuntosali
Isäni ei ole täällä, joten aloitan valittamisen ja kuvittelen sen olevan opiksi ja ojennukseksi kaikille siitä, miten kroppa toimii. Aloitan vähäisimmästä vaivastani, oikeasta solisluusta, joka saattaa olla solisnivel.
Parivuotiaana putosin sängystä ja mursin solisluun. Meni pari päivää ennen kuin kukaan huomasi ja sitten se olikin luutunut. Kuusivuotiaana löin olkapääni sadevesikouruun ja mursin saman solisluun. Nukuin pari päivää, otin rennosti pari viikkoa ja sitten se olikin luutunut. Olkapää jäi toista alemmaksi muttei haitannut.
Viitisen vuotta sitten pannutin Tour de Helsingissä kasaan ilman omaa syytä. Tällä kertaa se sama solisluu meni pillun päreiksi. Ensin katsottiin pari viikkoa luutuuko. Ei luutunut, oli kipeä. Odotin leikkausta toiset pari viikkoa. Leikkaus vei kivut, hetkeksi.
En osannut olla paikallani ja levy oli ruuvattu huonosti. Se alkoi tulla ulos olkapäästä, joka oli kipeä. Odotin leikkausta pari viikkoa. Leikkaus vei taas kivut ja käsi oli stabiili, mutta haava tulehtui, ja siitäkös riemu repesi. Haavakuumetta, antibiootteja.
Tässä vaiheessa ajelin muistaakseni pari VPCX-kisaa aika hyvällä menestyksellä. Kunto oli hyvä, koska saikkarilla käsi paketissa olin juossut portaita ja polkenut kuntopyörää ja sen jälkeen saanut luvan uida ja varovasti lenkkeillä. En tiedä lasketaanko portaikot krossipyörällä varovaiseksi lenkkeilyksi. Kävin myös viikon hiihtoleirillä joka tuntui hyvältä olkapäässä.
Sitten iho katosi ja levy alkoi näkyä. Kaunista kimmellystä katsoessa lääkäri sanoi, ettei tuon näköisenä voi ympäriinsä kulkea. Uusi leikkaus. Edelleen kivuton ja toimiva käsi. Harmi vaan että bakteeri asui levyssä eikä ylläpitoantibiootteja ollut kiva syödä. Lisäksi luutuminen häiriytyi pöpöstä.
Tässä vaiheessa kävin Huippuvuorilla kolmen viikon hiihtovaelluksella ahkiota vetämässä rankoissa olosuhteissa. Olin hyvässä kunnossa ja sain luvan ampua haulikollakin, vaikka se vähän tuntui.
Reissun jälkeen, kahdeksan kuukautta murtuman jälkeen, puolen vuoden antibioottien jälkeen, levy otettiin pois, että bakteerikin lähtisi. Röntgen sanoi että ehkä luutunut, magneetti sanoi että ehkäpä ei. Minulla saattaa olla solisnivel. Ei se kovin tärkeä luu ole, nimittäin.
Opin kaksi asiaa.
1. Jos haluat pitää vahingoittuneen raajasi käyttökunnossa, käytä sitä. (Fyssarit ja lääkärit sanoivat, että jos olisin arkaillut, koipi olisi jäykkä ja surkea ja vaatisi paljon työtä.)
2. Jos haluat että murtunut raajasi paranee, älä käytä sitä. (Ainakaan ennen kuin se on yhtenä kappaleena.)
Nämä opit ovat ristiriidassa. Kukaan ei osaa sovittaa niitä yhteen, koska elämä on keskenään ristiriidassa. Keho on itsensä kanssa ristiriidassa. Minä olen ristiriitainen. Kukaan ei tiedä miten vammat kehittyvät, paitsi että yleensä ne ovat vanhemmiten vakavampia. Lääkärit eivät oikeasti tiedä mitä tehdä, potilaat vielä vähemmän.
Pitää ihan itse miettiä ja harkita, vaikka se on vaikeaa kun vetää kolme panacodia ja kolme isoa buranaa päivässä, olkapäästä näkyy metalli ja vituttaa.
Ihme kyllä solisluu ei vaivaa mitenkään, mitä nyt salilla pitää peilistä katsoa meneekö liikerata suoraan, kun solisluu haluaa oikoa. Mutta ei se kolota matalapaineella. Jos se ei ole luu vaan joustava rustopallo, aina parempi. Kun seuraavan kerran kaadun kunnolla, kuuluu bojoing.
Lisäksi viimeisin kirurgi otti ja suoristi olkapääni viimeinkin samaan tasoon. Olen parempi kuin uutena.
Harjoituspäiväkirja:
rullat 2 x 15 min + kuntosali
sunnuntai 23. maaliskuuta 2014
Tanssimessu
Krapulaisena ja selkäjumisena lauantai-iltana menin katsomaan Petri Kekoni Companyn uutta tanssiteosta Non-linear - Tanssimessu. Laskettakoon se kehonhuolloksi.
Seuraava kappale on taidepuhetta, sen yli voi siis hypätä.
Teos on hieno ja konsepti nerokas. Isossa tilassa viidella lavalla tapahtuu eri aikaan eri tanssi-installaatioita. Niitä voi kulkea katsomassa haluamassaan järjestyksessä. Installaatioissa on toistuvia elementtejä, jotka periaattessa antavat mahdollisuuden keskeyttää installaation katsominen hetkeksi ilman että menettää mitään. Silti katsomispaikkaa valitessa joutuu miettimään mistä pitää. Vielä enemmän joutuu miettimään tämän hetken elämysteollisuuden pirstaleisuutta, koska teoksesta saa enemmän irti jos enemmän keskittyy yhteen tai kahteen liike-installaatioon. Mitä enemmän jättää katsomatta sitä enemmän näkee.
Nyt taidekritiikki helvettiin ja takaisin vapaa-aikaan.
Tanssijoiden taidetta katsoessa tulen yleensä pakostikin miettineeksi omaa kehollisuuttani. Tanssijoille keho on työväline - siis taiteen väline. Tämä tarkoittaa että heidän treenillään tai kehollaan ei ole itseisarvoa, vain välinearvo. Ironista kyllä kehon välineellistäminen (etenkin nykytanssissa, ei aina baletissa) näyttäisi johtavan juuri sellaiseen kehoon, mitä sairas fitness-kulttuurimme pitää itseisarvoisesti tavoiteltavana.
Olen sairaan fitness-kulttuurimme kanssa samaa mieltä. Minäkin haluaisin olla notkea ja lihaksistoltani tasapainoinen sekä yhtä aikaa räjähtävä ja kestävä.
Sen sijaan olen päätynyt ajamaan pyörää. Olen kestävä mutta räjähtävyydestä ei puhettakaan. Lihaksistoni on epätasapainoinen ja kireä. Kehonhallintani on kehno paitsi pyörän päällä kivikossa. Olen kaikkea muuta kuin haluaisin.
Silti pyöräily on minulle samanlainen päämäärä kuin tanssijoille taide. Kehoni on väline, se palvelee pyöräilyä, melko huonosti mutta kuitenkin. Harmi vain että pyöräily on huono päämäärä ja itseisarvo.
On tosin hienoa ja eriskummallista, että minä, lukemisen ja viulunsoiton parissa kasvanut istumatyöläinen, pystyn ajamaan maastopyörää varsin pitkään ja melko kovaa. Hallitsen myös maastopyöräilyn muutaman teknisen erikoisalueen kelvollisesti, mikä on harjoittelun ja intohimon tulos, ja joskus antaa melkein samanlaista tyydytystä kuin taide eri muodoissaan. Kehossani on tiettyä funktionaalisuutta.
Mutta jos haluaisin eroon tästä alaselkäjumista, jos haluaisin pystyä seisomaan ja istumaan luonnollisessa asennossa, jos haluaisin olla vanhuksena kaatumatta rappusissa, minun pitäisi lopettaa pyöräily ja aloittaa astangajooga ja mennä aikuisten nykytanssikursseille ja ties mitä sellaista, mitä en osaa.
Osaan vain pyöräillä. Ja ihminen saa tyydytystä siitä mitä osaa vielä enemmän kuin oppimisesta.
Kirottu pyöräily, kun olet ottanut minut välineeksi.
Harjoituspäiväkirja:
kevyttä maastofiksailua pari tuntia
 |
| Kuva: Petri Kekoni Company. Minunkin pitäisi venytellä kylkiä. |
Teos on hieno ja konsepti nerokas. Isossa tilassa viidella lavalla tapahtuu eri aikaan eri tanssi-installaatioita. Niitä voi kulkea katsomassa haluamassaan järjestyksessä. Installaatioissa on toistuvia elementtejä, jotka periaattessa antavat mahdollisuuden keskeyttää installaation katsominen hetkeksi ilman että menettää mitään. Silti katsomispaikkaa valitessa joutuu miettimään mistä pitää. Vielä enemmän joutuu miettimään tämän hetken elämysteollisuuden pirstaleisuutta, koska teoksesta saa enemmän irti jos enemmän keskittyy yhteen tai kahteen liike-installaatioon. Mitä enemmän jättää katsomatta sitä enemmän näkee.
Nyt taidekritiikki helvettiin ja takaisin vapaa-aikaan.
Tanssijoiden taidetta katsoessa tulen yleensä pakostikin miettineeksi omaa kehollisuuttani. Tanssijoille keho on työväline - siis taiteen väline. Tämä tarkoittaa että heidän treenillään tai kehollaan ei ole itseisarvoa, vain välinearvo. Ironista kyllä kehon välineellistäminen (etenkin nykytanssissa, ei aina baletissa) näyttäisi johtavan juuri sellaiseen kehoon, mitä sairas fitness-kulttuurimme pitää itseisarvoisesti tavoiteltavana.
Olen sairaan fitness-kulttuurimme kanssa samaa mieltä. Minäkin haluaisin olla notkea ja lihaksistoltani tasapainoinen sekä yhtä aikaa räjähtävä ja kestävä.
Sen sijaan olen päätynyt ajamaan pyörää. Olen kestävä mutta räjähtävyydestä ei puhettakaan. Lihaksistoni on epätasapainoinen ja kireä. Kehonhallintani on kehno paitsi pyörän päällä kivikossa. Olen kaikkea muuta kuin haluaisin.
Silti pyöräily on minulle samanlainen päämäärä kuin tanssijoille taide. Kehoni on väline, se palvelee pyöräilyä, melko huonosti mutta kuitenkin. Harmi vain että pyöräily on huono päämäärä ja itseisarvo.
On tosin hienoa ja eriskummallista, että minä, lukemisen ja viulunsoiton parissa kasvanut istumatyöläinen, pystyn ajamaan maastopyörää varsin pitkään ja melko kovaa. Hallitsen myös maastopyöräilyn muutaman teknisen erikoisalueen kelvollisesti, mikä on harjoittelun ja intohimon tulos, ja joskus antaa melkein samanlaista tyydytystä kuin taide eri muodoissaan. Kehossani on tiettyä funktionaalisuutta.
Mutta jos haluaisin eroon tästä alaselkäjumista, jos haluaisin pystyä seisomaan ja istumaan luonnollisessa asennossa, jos haluaisin olla vanhuksena kaatumatta rappusissa, minun pitäisi lopettaa pyöräily ja aloittaa astangajooga ja mennä aikuisten nykytanssikursseille ja ties mitä sellaista, mitä en osaa.
Osaan vain pyöräillä. Ja ihminen saa tyydytystä siitä mitä osaa vielä enemmän kuin oppimisesta.
Kirottu pyöräily, kun olet ottanut minut välineeksi.
Harjoituspäiväkirja:
kevyttä maastofiksailua pari tuntia
maanantai 17. maaliskuuta 2014
Thai-hierontapaikassa
Joululahjahierontalahjakortti piti käyttää. Se oli korstolle nimeltä Mösö, joka hieroo Yrjönkadulla. Valittelin jumittavaa alaselkää ja pyysin klassista hierontaa, mutta Mösö sanoi että thai-hieronta auttaa paremmin. Ei ole kuulemma mitään hissuttelua.
Oli sen näköinen jätkä se Mösö että parempi uskoa.
Verkkarit jalkaan ja patjalle. Mösö väänteli ja paineli, minä olin niin rento kuin pystyin mutta pääasiassa tuskissani. Homma toimi ja Mösöllä selvästi muodostui käsitys kovia kokeneen kroppani erityispiirteistä.
Kiitämme:
- yläkroppaa, joka on ok ja symmetrinen
- lonkkien synnynnäistä liikkuvuutta
- alaselän suhteellista notkeutta
Moitimme:
- naurettavan heikkoja, iljettävän jäykkiä pohkeita
- takareisiä mallia viulunkieli
- oikeaa piriformista, jota ei kärsi painaa
- kireiden selkälihasten tuskallisia kiinnityskohtia lantion yläosassa
Varasin toisen ajan ensi tiistaille, vaikka sekä Mösö että minä tiedämme, että kohta nelikymppisen kilpapyöräilevän istumatyöläisen pitäisi hoitaa kroppaansa myös ihan itse. On muka-urheilijalta laiskuutta ja typeryyttä, että en ole viitsinyt hoitaa pohkeitani kuntoon. Enkä venytellä takareisiä.
Ne venytykset, joita minun pitäisi tehdä, tuntuvat vittumaisena hermostopoltteena polven takaosassa tai saavat kroppani tärisemään. Ei ihme että ajan mieluummin pyörää.
Mutta. Kun ajoin Mösöltä töihin, pyörä kulki niin kevyesti että itketti. Voima lähtee keskivartalosta, mutta ei sellaisesta keskivartalosta, joka on juntturassa.
Tällä thai-hieronnalla ei ollut happy end, vaan unhappy. Istua röhnötin pari tuntia töissä ja ajoin sitten kolmen tunnin vaativan krossilenkin pakkasessa. Se siitä.
(Mutta muutama vaativa umpihankiylämäki kulki hämmentävän suvereenisti. Kyllä kannatti viime viikon lenkit istua.)
 |
| Pickenflick Fiskträskin mysteerisaunalla. Tiet oudossa kunnossa. |
Harjoituspäiväkirja:
sekalenkki pk + voima + tekniikka + kynnysvedot 3:02, avg 139, max 168
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)