Dadcoresta bikepacking-unelmaksi

Sattumalta tuli kaksi yötä aikaa ottaa uudestaan kiinni identiteetistäni. Lähdin siis pyöräilemään ja retkeilemään. Ilvesreitti - Poronpolku - Liesjärvi.

Riisuin Marinilta dadcore-identiteetin pois ja laitoin tilalle plussakiekot ja nyssäkät. Tuli testattua paria uutuutta.

Marin Pine Mountain. Eka kertaa bikepackingia, ja plussarenkaiden edut selvisivät vasta nyt. Ei jousta mutta suodattaa niin hyvin että perse ja kädet pysyivät tuoreina. Rullaus karkeilla metsäteillä ja pehmeillä poluilla hyvä. Ei hipo mutta luo vapauden illuusion kuten pitääkin.

Balckburn Outpost -häkit. Marinin haarukassa on vain yksi reikä, mutta lisäosilla sain nämä kiinni ja tuntuivat pysyvän, vaikka optimoimista on vielä. Pitivät vakaasti paikoillaan 1,5 kilon lastin per häkki. Erittäin hyvät, kumipäällysteiset remmit.

DIY-runkolaukku. Runkolaukut on kivoja mutta velcrohässäkät ei. Onneksi Marinissa on reikiä. Nikkaroitiin tämä vaimon kanssa. Muotoon leikatut 3 mm muoviliuskat pitävät laukun ryhdikkäänä. Periaatteessa vedenpitävä, jopa useimmat saumat teipattu, mutta enpä tiedä. Pysyi paikallaan eikä hinkannut jalkoihin ja lisäsi kapasiteettia monta litraa.

Bikepacking Lyngen 2

Lyngspollenin nokkaa, fiilis jyrkässä nousussa.

15.8.2018 Sieddihytta - Lyngspollenin ympäri - Lyngseidet - Trollvatnet - Trollhytta - Jaegervatnet - Lattervik - Nordlenangsåsenin ympäri - Lyngstuva

Olikin hyvä herätä kuivassa tuvassa ja tassutella sukkasillaan aamutoimia. Vielä parempi oli lähteä täydellisesti toimivalla bikepacking-setupilla tyyneen, pilvipoutaiseen aamuun, alamäkeen viettävälle polulle. Kun Lyngspollenin kärjessä puut loppuivat ja vuonomaisema avautui, oli pakko pysähtyä tointumaan onnentunteesta. Tätä tämä parhaimmillaan on: niin peilityyni vuono että vuorovesivirta erottui, vesilintupoikueita, kalastusveneitä - ja vastarannalla valtava seinä.

Niemekkeen kärjestä sompailin lammaslaitumia pitkin takaisin asvaltille ja vähitellen Lyngseidetiin, joka on tienoon keskus. Satamakuvien ja pikku nähtävyyspyörinnän jälkeen asettauduin Coopin käytävälle keskelle remonttia syömään ostoksia ja lataamaan elektroniikkaa. Harmi että en tarvinnut varaosia, retkeilytarvikkeita tai muuta erikoista, tästä kylästä niitä saa.

Vuonoihin ei kyllästy.

Sitten seurasi elämäni vaikuttavin asvalttisiirtymä, länteen. Tie oli tyhjä ja hyvä, ilma kirkastui auringonpaisteeksi kumpupilvineen, mutta Kjosen-vuonon vastarannan pohjoisrinteet synkistelivät dramaattisina ja yrittivät pitää pilvenhattaroita suojanaan. Tien varrella oli muutama hulppea näköalakallio mäntyineen, ja yhdellä olisin varmasti tunnelmoinut pitkäänkin, mutta sieltä oli bikepacking-toveri jo löytänyt elämänsä upeimman leirin. Vettähän täällä saa aina ja kaikkialla purosta.

Kjosen-vuono. Asvaltiltakin näkee joskus maiseman.

Bensnesistä suuntasin pikkuruista soratietä pohjoiseen. Loiva ylämäki johdatti käsittämättömien maisemien äärelle - Isskardtindanen jäätiköt loistivat aivan vieressä. Jatkoin hyvin merkattua reittiä kohti Trollvattnetia, aikeena pikku näköalapujahdus, mutta kun tästä improvisaatiosta puuttui GPS-viiva, harhauduin hyvältä mönkijäuralta kelvottomalle juurakkopolulle, joka vastikään oli merkattu komea- ja tiheäjuuriseen koivikkoon. Mitäpä tuosta, tunkkasin järvelle ja kävin syömään. Aurinko paistoi, vuoret kurottelivat mahdollisimman jyrkästi kohti sinistä. Kelpasi syödä pussimuonaa ja juoda kahvia.

Gravel grinding Lyngen. Ok.

Palasin mönkijäuralle ja jatkoin teknisemmäksi käyvää uraa väljälle, avoimelle Trollhyttalle. Ulkonäöstä päätellen se on talvisin kahvilana. Keskellä kumpuilevaa, pikkusoiden täplittämää maastoa se on näköaloiltaan vaihtelua: vuoret eivät nouse vierestä vaan jonkin matkan päästä, ja näyttävät suuremmilta.

Trolvattnet. Ei uraa ihan perille asti mutta kannatti käydä.

Lilleheinelvan kodalla istuin pitkään.

Vielä kauniimpi maisema ilman Yetiä, ei uskoisi mutta jotkut ovat.

Trollhyttanilta menee luoteeseen selvä mutta tekninen polku, joka ennen pitkää yhtyy metsätiehen kohti pohjoista. Ja siinäpä vasta onkin metsätie! Jos et mitään muuta aja Lyngenissä niin aja tämä, pysähdy Lilleheinelvan kohdalla avoimelle keittokodalle, katso soiden yli Stortinddalenin laaksoon ja nauti elämäsi hienoimmasta paikasta. Ja laskettele sitten kilometritolkulla Jaegervatnetin pohjukkaan, puikkaa polkua toiselle metsätielle ja hämmästele järven väriä.

Jaegervatnet. Erilaisia on täällä järvetkin.

Ilma jatkui hulppeana, joten jatkoin Jaegervatnetin kylätietä pikkuniemekkeen ympäri Lattervikaan. Sieltä olisi ilmakuvien perusteella voinut jatkaa Lenangsåsenin rantapolkua, mutta säästelin paukkuja seuraavaan niemeen ja jatkoin Sör-Lenangsbotniin ja sieltä pohjoiseen. Sörlenangen-vuonon pohjukassa oli hyvää leirimaastoa - ja hirvittävä määrä leiriytyjiä.

Voisin muuttaa, kesäksi.

Jatkoin puskemista pohjoiseen, vastatuuleen, ja bonkkasin. Tai siis yhtäkkiä jalat alkoivat täristä ja vauhti hiipui. Asetuin ladon taakse tuulensuojaan tankkaamaan ja kohta matka jatkui ongelmitta. Kiva kun on tällainen kroppa jolla voi ajaa mielin määrin kun tankkaa välillä. Mutta olihan tästä tulossa pitkä päivä.

Tankilla. Aivan ok.

Nordlenangsnesetin ympäri meni kuitenkin ilmakuvien perusteella niin herkullinen singletrack, että lähdin sitä etsimään. Soratien lopusta piti pudottautua jyrkkiä rappusia yksityismökin pihaan, että polku löytyi, mutta kannatti etsiä. Kyseessä on paikoin umpeenkasvanut, kapea ja teknisesti haastava rantapolku, joka onneksi tarjoaa hielle vastinetta: loisteliaita nummi- ja kalliopätkiä, hylättyjä asumuksia, monenlaista rantapoukamaa ja väkevästi läsnä olevan meren. Luultavasti Lyngenin hienoin pitkä, yhtäjaksoinen singletrack.

Tällaista polkua. Mukavaa vaihtelua pk-seudun verkostolle.

Välillä teknisesti melko turpeinen, mutta läpäistävä.

Polusta selvittyä jäljellä oli enää loppupuserrus reissun päätavoitteeseen, Lyngstuvanin tuvalle. Asvalttitie kapeni, norjalaisten mökit vähenivät ja pelkistyivät ja lopulta homma jatkui lammaslaitumen halki soratienä. En ollut varma vesitilanteesta Lyngstuvanilla, joten täytin pullot ja itseni viimeiseltä kunnon purolta. Sitten piti kiivetä polkua sen kivisen mäennyppylän taitse, joka on nimeltään Lyngstuvan. Varoituksen sana: sitä ei kannata kiertää meren puolelta. Siellä on ihan oikeita jyrkänteitä. Sisämaan puolellakin maasto kävi todella rikkonaiseksi, ja pyörän kantaminenkin oli paikoin erittäin vaativaa. Sanoisin että tukalin paikka mihin olen pyöräni kantanut. Onneksi kehnoa pätkää oli vain puolisen kilometriä.

Tuopa pyöräsi tuohon samaan paikkaan ja arvioi maasto sitten.

Tähän suuntaan nätimpi.

Ja se kannatti: niemimaan kärki, 270 astetta Jäämerta, vuonoja ja saaria, pikkuinen majakka ja pikkuinen avoin tupa, joka on tehty majakan polttoöljyvarastoksi, ympärillä pari pyöreäkivistä poukamaa, joissa meri hitaasti jauhoi kalastusveneen raatoja hienommaksi. Juomavettäkin löytyi, kun jaksoi kiipeillä kostean näköisissä koloissa riittävän pitkään. En ihmettele, että täällä on asuttu kivikaudelta asti.

Tuvan molemmin puolin tällaiset rannat, ja niillä hylyt.

Köysiradalla kuljetettiin ennen polttoöljy majakkaan.

Hiirenhajuinen, mustaksi paahtunut tupa ei todellakaan kiinnostanut, vaan laitoin teltan seudun ainoalle mutta onneksi myös elämäni hienoimmalle telttapaikalle, odottelin että päiväretkeläiset häipyivät paikalta ja ryhdyin nauttimaan auringonlaskusta. Oli raikas, pastellisävyinen ilta. En olisi malttanut nukkua.

Aivan hyvä paikka Aktolle.

Kaunistuu...

...ja kaunistuu.

16.8.2018 Lyngstuvan - Svensby - Breivik - Nordbotn - Indre Berg

Tässä oli aamulla viileää ja kosteaa istua.

Aamulla laiskotti, niin kuin pitikin. Oli edelleen kaunista, ja mietin jäsinkö Lyngstuvanille koko päiväksi. Poimin hilloja, kävin kuuntelemassa pyöreiden kivien ääntä mainingeissa, tutkin ruosteista metallia, mietin sitä myrskyä kun laivat ovat tämän niemen nokkaan jauhautuneet, katsoin maisemaa. Siinä kului puoli päivää. Laitoin lounasta tuvasta löytyneistä puolituoreista aineista. Join kahvit. Ja sitten tuntui että on aika lähteä, vaikka en oikein tiennyt minne. Etelään tietysti, muualle ei pyörällä päässyt.

Ihan tavallinen siirtymä.

Ennen Svensbytä näin, että autolautta oli kaartamassa rantaan, ja hetken mielijohteesta hyppäsin kyytiin. Vaihtoehtona olisi ollut pitkä asvalttisiirtymä tuttuja teitä. Ja kas, yhtäkkiä olin pois Lyngenistä. Kun katselin Breivikeidetin satamasta takaisin kohti Lyngenin alppimaista seinämää, mielijohde vähän kadutti, mutta parasta lopettaa ennen kuin kyllästyy.

Miksi lähdin tuolta?

Ajelin rauhassa isoa, rauhallista tietä pitkin Guahcavuopmia, ja päätin lopettaa reissun Tromssaan - sieltä olisi helpoin ja varmin hypätä Eskeliseen, ja pohjoisen Pariisissa kuulemma riittäisi nähtävää. Viimeksi kävin siellä Huippuvuorten-reissulla 20 min välilaskun verran lumituiskussa.

Mutta ennen Tromssaa pitäisi vielä nukkua näreessä. Laakso oli täynnä pistoteitä ja maastouria, mutta rauhallista, kaunista yösijaa ei ottanut löytyäkseen, vaikka sondailin puolenkymmentä pistoa. Lopulta päädyin laskettelemaan mönkijäuraa Storelvan rantaan asti, ja sieltä, kalastajien polun päästä, löytyi tasainen joenpenkkaniitty. Laitoin Akton pystyyn, kävin joessa raikastumassa ja aloin laittaa ruokaa.

Mitäs nämä pienet öppiäiset ovat?

Mutta mikä vittu täällä pistelee? Ja taas, mutta mitään ei näy. Ai helvetin perkele - ei kai vaan - kyllä! Polttiaisia. Poltti-vitun-aisia. Siellä laakson pohjalla oli täysin tyyntä, joten polttiaiset pääsivät illastamaan pyöräilijällä kaikessa rauhassa. Ei tarvinnut kauaa miettiä - vittuun täältä, johonkin missä tuulee, merenrantaan. Jos on yhtään voimia jäljellä, ei kannata jäädä polttiaisten saaliiksi, niitä ei pidättele edes hyttysverkko.

Ehdin juuri ottaa polttiaisleiristä kuvan. Sitten vittuun sieltä.

Ennen Nordbotnia alkoi sataa, mutta ei se haitannut, koska poikkesin asvaltilta poluille. Raviradan ja jonkun tarkasti varjellun tutkimusaseman liepeillä polkuja kulki vaikka kuinka, ja lopulta laskin Nordbotniin jonkun rikkaan norjalaisen takapihalle. Olin ajanut kartoiltani ulos jo aikaa sitten eikä kännykkä puhunut norjaa, joten seikkailin sokkona, mutta E8-tien vilskeestä kävi selväksi, miten Tromssaan pääsee.

Ruuhkarannikolla rauhallisen yöleirin löytyminen tukaloitui. Lyngenissä teltalle löytyy aina jonkinlainen paikka rannastakin, norjalaisten mökkien väleistä, mutta täällä oli asutusta, peltoja ja moottoritie. Onneksi pääsin vanhalle rantatielle viettämään tihkusateista iltaa, ja eräältä levikkeeltä hoksasin hennon polun rantaan. Alava rantaniitty oli kostea ja täynnä mätänevää levää, mutta lähitaloihin oli riittävä etäisyys, vuonomaisema kelpasi edelleen ja juomavettäkin löytyi purosta. Nousuvedestä minulla oli puutteellinen kokemus, mutta laitoin Akton ylimpien levien kohdalle.

Vuorovesirantaa.

Ei ollut polttiaisia, eikä satanutkaan ihan koko aikaa.


17.8.2018 Indre Berg - Tromssa

Yökusella havaitsin, että nousuvesi kävi metrin päässä Aktosta. Hyvin aavistettu. Aamukusella havaitsin, että satoi entistä tasaisemmin, sellaista harmaata, kastelevaa, pienipisaraista mutta tiheää. No, jäljellä oli enää muutaman kymmenen kilometrin tiesiirtymä.

Aamukosteista käsistä lähti taas tunto, vaikkei ollut kovin kylmä. Ilmeisesti ikä alkaa tehdä temppujaan, mutta ajaessa paclite-kuorien alla tuli nopeasti sen verran lämmin, että veri ylsi sormenpäihin asti. Vähitellen tulin Tromssaan, joka tasaisessa sateessa näytti silmittömän rumalta. Korkean kaarisillan kapealta pyörätieltä avautui kaavoittamaton sekamelska laitureita, peililasitorneja, automarketteja, pittoreskeja omakotitaloja ja enemmän tai vähemmän muotoiltuja vuorenkupeita.

Kävin valumassa vettä upouuden matkakeskuksen turisti-infoon, jossa minua palveltiin suomeksi, kun kysyin halpaa majoitusta. Sellainen löytyi, samoin wifi ja pistorasia. Elektroniikka oli antautunut virran puutteeseen jo edellisiltana.

Antautumista oli havaittavissa myös varusteissa: paclite-housujen perse ja lahje menivät loppusiirtymällä omia aikojaan riekaleiksi, paclite-takista tuhoutui vetskari. Kalliiden kahvien jälkeen lähdin silti katsomaan näköaloja. Ajoin saaren eteläkärjen ympäri ja kiipesin Prestvannetin kohdalta takaisin keskustaan. Täkäläisillä maastopyöräilijöillä riittää korkeuseroa, samoin herkkupolkua.

Sightseeing Tromssa. Normikeli.

Sitten Coopista valmislounasta, leipää ja kaljaa, ja laiturille syömään, kun sadekin oli tauonnut. High end -turistit kiersivät minut kaukaa. Eipä siinä, alkoi olla check-in -aika, joten menin Skansen-hotelliin ja kävin suihkussa ensimmäistä kertaa viikkoon. Hotellin kunniaksi on sanottava, etteivät olleet moksiskaan, kun likasin heidän respansa.

Illan ohjelmassa oli vielä visiitti äärimmäisen mielenkiintoiseen Polarmuseetiin. Suosittelen lämpimästi, jos Jäämeri kiinnostaa. Sitten tallustelua paikallisen Mack-panimon ravintolaan, hetki kirkastuvan ilman ja iltavalon fiilistelyä vuonoon pistävällä laiturilla ja nukkumaan.

Tromssa on kaavoittamaton kasa.

18.8.2018 Matkapäivä Tromssasta

Mitä rankempi reissu, sitä mukavampi istua bussissa. Nyt tuli istuttua pyöreät kaksitoista tuntia, eikä siinä sen kummempaa, paitsi että ilma kävi taas kauniiksi, ja harmitti lähteä meren ja maan pohjoiselta rajalta. Siitä tuli tänä kesänä osa sielunmaisemaa, keskisuomalaisen järven, metsä-Lapin ja Välimeren vuoristosaarten oheen.

Muistiinpanoina itselle Lyngenistä: Se on loputtoman kaunis paikka jo asvaltilta, mutta paljastaa parhaat salansa vasta kestopäällysteen ulkopuolella. Bikepacking-varustuksella näkee enemmän ja parempaa kuin retkipyörällä.

Niitä isoja laaksoja on kuitenkin vaikea läpäistä bikepacking-systeemillä, mutta ei se varmaan mahdotonta ole. Ehkä pitää joskus vielä kokeilla. Mutta kaltevuus yllättää aina, Lyngenin ydin on pienipiirteistä ja jyrkkää vuoristoa, eikä sellaisessa pääse ajamaan polkupyörällä kuin varta vasten rakennettuja uria - eikä sellaisia ole.

Näille seuduille sadevarusteet pitäisi olla vähän uskottavammat, paclite ei oikein kestä oleskelua saati ajamista, ja vanhat kädetkin pitäisi pystyä suojaamaan.

Ylipäänsä pitäisi taas paaduttaa itseään marraskuisilla yöretkillä niin kuin ennen vanhaan, että kestäisi epämukavuutta tai jopa osaisi välttää sitä. Olen pehmentynyt viime vuosina, kokemuksen ylläpito vaatii töitä.

Bikepacking Lyngen 1

Jäämeren reissulla heinäkuussa tuli katseltua paljon pohjoiseen, koska siellä hohtivat Lyngenin alpit, Jäämereen pistävä niemimaallinen teräviä huippuja ja laveita jäätiköitä. Sinne oli päästävä ja pian, kokemaan meren ja tunturien reuna jyrkimmillään.

Edellisen reissun oppien ja kotona pidettyjen karttasulkeisten jälkeen oli selvää, että edes minä en ole tarpeeksi hullu tunkkaamaan maastopyörää Lyngenin isoimpien laaksojen läpi. Mutta toisaalta ilmakuvissa näkyi ajettavaa polkua muutamissa alavissa niemekkeissä, sorateitä löytyi muutama, ja asvalttisiirtymilläkin riittäisi katseltavaa. Ja jos pääsisi edes helpoimmasta laaksosta eli Langdalenista läpi, syntyisi mojova reitti. Paitsi että en viitsinyt suunnitella reittiä yhtä valmiiksi kuin aiemmilla reissuilla. Paluusta ajattelin, että Eskelisen bussiin voi hypätä missä tahansa rannikolla Tromssan ja Kilpisjärven välillä. Mutta Lyngenin kärjessä Lyngstuvanilla piti käydä.

Suunnilleen tuollaiset lenkurat.

Kalustoksi valikoitui takajäykkä 29er eli vanha kunnon Yeti, siirtymäpainotteisuuden takia ja ettei Bemari kuluisi. Paitsi että johan se kului, heinäkuun reissun jäljiltä umpiruostunut pressfit narisi hirvittävästi ja linkuston alalaakerit kaipasivat tekohengitystä.

Yeti. 32/11-46, Pike, XT-jarrut ja nyssäköitä.
Jämäkkä ja toimiva bikepacking-vekotin nykykuosissaan.

Loma-anomus meni helposti läpi isukin kuntoisuuslomana, mutta reissun valmistelu sujui ponnettomasti, jopa melankolisesti. Taasko pitää kerätä kamat, taasko pitää matkustaa vuorokausi, onko tämä pelkkää vanhan toistoa? Mutta kyllä se siitä. Tymäkämpi makuupussi ja vähemmän keinokuitua, siinä se.


11.-12.8.2018 Helsinki - Rovaniemi - Kilpisjärvi - Skibotnin tie - Cazajavri

On se kätevää kun voi siirtyä pyörällä junalle. Ja erityisen kätevää, kun pyörää ei tarvitse asetella vitulliseen VR-henkariin tai typerään etukiekontaivutuskaukaloon, vaan sen voi heittää konduktöörivaunun varastoon. Sekin oli kätevää, että hyttikaveriksi siunaantui mukava vaellusharrastaja, jonka kanssa sai turista Saariselän ja tulistelun ylivertaisuudesta verrattuna bikepacking-keventelykurjisteluun. Ei edes kuorsannut.

Rovaniemen asemaravintolan perinneaamiaisella yritin pohtia tasapainoa bussiaikataulujen ja ajohalujen välille. Goldline: lähtee aiemmin, kestää kauemmin, ei vie Kilpisjärveä pidemmälle, joten joutuisin ajamaan tiesiirtymän Lavkavaggin soratielle. Eskelinen: lähtee myöhemmin, kestää vähemmän, vie Lavkavaggin soratielle asti.

Päädyin Goldlineen, koska ehtisin syömään Muoniossa, olin tullut ajamaan ja tiesiirtymä olisi alamäkeen.

Harmi vain, että kun Muonion paussilla suurin tankkaustoivein hankkiuduin Hyvä Pata -syöttölän ovelle, se oli poikkeuksellisesti kiinni. Siispä kaupan salaattibaarista lounas ja hiekkarannalle syömään, käy sekin.

Kilpisjärvellä bussikuski vei minut tullille asti, mikä säästi pari kilometriä. Keli oli koleanpuoleinen, pilvet roikkuivat kosketusetäisyydellä ja tuuli kävi pohjoisesta. Lähdin muka laskettelemaan kohti Lavkavaggin soratietä, mutta oikeasti maasto nousi vielä viitisenkymmentä korkeusmetriä rajalle ja sitten vastatuuli pisti polkemaan alamäenkin. Mutta alettuaan Skibotndalen on nätti laakso, ja tuli tsekattua Gallajavren ja Didnujoen soratieristeykset tulevaisuuden varalle.

Mäki ei näytä jyrkältä mutta lähdepä ajamaan.

Lavkavaggin soratien alkusillalla söin jäännösbanaanin repusta, koska edessä oli 450 nousumetriä, joiden aikana pää ennen pitkää kolahtaisi pilvikattoon. Onneksi tie nousee portaittain, ja pahimmissakin kinkamissa riitti 32-46. Kuukausi aiemmin olin kaahannut saman tien alas, mutta nyt ehti katsella maisemia, kunnes juuri ennen turkoosia Govdajavria pystyi katselemaan enää pilveä.

Pää osuu pilvikattoon, mutta soratie on nätti.

Senhän tietää millaista on ajaa pilvessä. Ei sada mutta kastuu; kuin uisi harvassa vedessä. Laitoin paclite-kuoren, vaikka ei siitä ollut hyötyä kuin koleaa tuulta vastaan. Eri kelit kuin viimeksi.

Govdajavrilla en jatkanut alkukesältä tuttua Lavkarittetin reittiä vaan käännyin Cazajavrille. Se on varmaan kaunis ja turkoosi, mutta nyt huomasin vain, että soratie pysyi melko ajokelpoisena Siktagurraan asti. Siellä ennen pusikkoiseen laaksoon laskeutumista oli aika laittaa leiri pystyyn, mutta pilvessä oleskelu paljasti vittumaisimman puolensa - kun en nähnyt maastoa, en löytänyt hyvää telttapaikkaa sekavasta, joka suuntaan viettävästä vedenjakajamaastosta. Pitkän sondailun jälkeen taiteilin Akton pystyyn kelvolliselle rinteelle, kylmän sodan aikaisten konekivääribunkkereiden alle. Hain vedet, asettelin patjan, riisuin märät vaatteet ja ryömin sisään värisemään - ja huomasin että selän alla oli helvetillinen kivenmoukula. Siispä takaisin pilveen ja tuuleen ja teltan siirto.

Mukavampaa nailonin tällä puolella, muttei kovin mukavaa. Alle tonnissa.

Siinä vaiheessa käsistä oli lähtenyt tunto ja ruumiista lämpö, mutta onneksi olin edellisreissusta viisastuneena vaihtanut pierunkuoren makuupussiin. Maisemien katselu ei haitannut yöpuulle asettumista, mutta olisi ollut kiva tietää, millaisessa paikassa olin.


13.8.2018 Cazajavri - Hatteng - Nordkjosbotn - Lakselvbukt - Rypdalen

Yöllä sateli tasaisesti, mutta makuupussissa kehon jäännöslämpö kuivasi villavaatteet ja aamulla pilvi oli noussut sen verran, että telttapaikka paljastui uljaaksi. Govdajavren maastosta pääsee Kitdaleniin kolmea laaksoa, ja kaikki tuntuvat olevan omalla tavallaan komeita. Mutta kun tuulessa sulloin läpimärkää telttaa ohjaustangon alle, halusin lähinnä nopeasti liikkeelle, lämpimäksi ja alas.

Sokkona valittu telttapaikka olikin ihan ok.

Yöni turvallisuutta valvoivat Nato-bunkkerit.

Se onnistui, koska mönkijäura oli selvä ja alamäkeen takajäykällä sen verran tekninen, että ennen Hattengia tuli lämmin, vaikka ajo kesti vain kolme varttia.

Näitä on kiva laskea, ja jäykkäperällä pysyy laskiessakin lämpö.

Puskassa taas.

Hattengin Coopilla laitoin vanhasta muistista elektroniikan eteiseen latautumaan, kehuskelin somessa asiakas-wifin kautta ja menin hakemaan sekä varhaista lounasta että myöhempää retkievästä. Etten toistaisi itseäni, söin toisen pöydän ääressä kuin kuukausi sitten. Tuli kylmä, ja mietin että tällaistakin säätä tarvitsen, että muistan ja osaan. Vaikka olenhan minä iän myötä pehmennyt, kun ajelen asutuksen keskellä kauppojen kautta...

Keli oli hetkeksi kuivahtanut, joten vatsa tilkittynä oli mukava lähteä liikkeelle kohti Nordkjosbotnia. Tein asvaltilta soratiepuikkauksen ensin Tverrdaleniin, sitten Nordkjoselvan eteläpuolelle. Etenkin jälkimmäinen oli hieno reitti ja parani vain, kun ennen kylää poistuin tieltä jokivarren uralle, jossa riitti puutunneleita ja lammasniittyjä.

Nordkjosbotnin paikallinen pururata.

Itse Nordkjosbotn osoittautui paitsi oikeinkirjoitushaasteeksi myös isoksi kyläksi, jossa oli hyvät palvelut. Tyydyin kahvikupilliseen paikallisen hotellin ravintolassa, ja kävin vessassa pesemässä kädet lämpimiksi.

E8 oli tukkoinen, vaikka sesonki oli lopuillaan, mutta onneksi kylästä pohjoiseen pääsi turvallista, pientä rantatietä. Vuonomaisemia kelpasi katsella, vaikka valo oli tasaharmaa. Vielä rauhallisempi oli oikoreitti pohjoiseen Lakselvdalenin kautta, mutta tasainen sade pani vituttelemaan. Tällä päivälle olin suunnitellut Langdaleniin nousua, mikä alkoi arveluttaa - tieltä näki, että Langdalen oli täynnä pilveä. Miksi nousta korkealle, jos siellä ei näe mitään?

Jatkoin asian melankolista pohtimista Lakselvbuktin jokisillan viereen tehdyllä laavulla, ja jatkoin asian pohtimista edelleen maisemalenkillä Lakselvbuktin kylään ja kauppaan. Sitten päätin kovistua - normaali kesäsää, hyvät varusteet, hyvä kunto ja riittävä kokemus, ei tekosyitä.

Pohdintoja turkoosin veden äärellä. Pitäisikö nousta sinne mistä tämä vesi tulee?

Soratie Lakselvbuktista Djupeniin oli iso ja sileä. Sieltä reitti jatkui traktoriurana, joka nousi sellaisessa kulmassa, että matka joutui mutta lämpö pysyi. Ja sitten, tismalleen ilmakuvien osoittamassa kohdassa, puroksi kutistuneen Langdalelvan ylityksessä, paikassa nimeltä Langdalsporten, traktoriura loppui.

Aluksi tunkkailin pitkin pieniä, märkiä avomaalänttejä, mutta sitten GPS neuvoi ylämäkeen, ja se ylämäki tarjottiin kaikilla mausteilla: pitkä päivä alla, tihkusade, tiheä koivikko, niljainen kivikko, sellainen jyrkkyys ettei tiennyt kantaako vai työntää, erittäin vittumainen viistous kulkusuuntaan - ja lisäksi epävarmuus tulevasta.

Kun sitten eteen ilmaantui usean metrin lohkareisia röykkelikköjä eikä karttaan merkitystä polusta tai edes reitistä ollut tietoakaan, aloin vähitellen luovuttaa, ja sitten luovutin. Tuntui hyödyttömältä kantaa täyteen lastattua maastopyörää kaseikossa, joka oli vaikeampi kuin mikään, mitä olin siihen mennessä bikepacking-reissuilla läpäissyt.

Tätä olisi ollut vielä puolisen kilometriä.

Vitun vittu jos olisin sillä hetkellä voinut katsella sitä ilmakuvaa. Olisin nähnyt, että pääsin noin 250 metrin päähän kohdasta, jossa alkoi aukea maa ja sen laidasta polku. Mutta sillä hetkellä en nähnyt kuin loputtoman kaseikkorinteen - ja valtavan määrän kanttarelleja.

Käännyin ympäri, tunkkasin yltyvässä sateessa varttitunnin takaisin traktoriuralle ja laskettelin alamäkeen ainoalle telttapaikalle, jonka olin tiheässä, märässä koivikkolaaksossa pannut merkille. Kyseessä oli traktoriuralta erkaneva 25 metrin sivu-ura Langdalelvan ylityspaikkaan.

Traktori ei ajanut ylitseni yöllä.

Yleensä en laita telttaa polulle saati uralle, mutta nyt tein poikkeuksen. Sitten tein ruokaa, ja vaikka täällä noin 150 metrin korkeudessa oli lämpimämpää kuin edellisessä leirissä, mietin että kamat olisi kiva ennen pitkää kuivata. Lisäksi mietin reittiä. Langdalenista en siis menisi Lyngenin yli itärannalle, mutta voisin kiertää sileää asvalttia niemimaan juuren kautta sinne mihin ajattelin. Polkemista se vain vaatii.


14.8.2018 Rypdalen - Lakselvbukt - Laksvatn - Nordkjosbotn - Lyngsdalen - Sieddihytta

Aamulla sade taukosi armeliaasti siksi aikaa, että sain teltan pakattua. Eikä se sateinen siirtymäkään ikävä ollut. Alamäkeen Lakselvbuktiin, tasaista vuononreunan pikkutietä Laksvatniin ja edelleen E8:n alapuolista rantatietä Nordkjosbotniin, jossa söin lounasta. Oli levollisia ja tyyniä vuonomaisemia: talo, lammaslaidun, niitty, vene, laituri ja kaiken takana kosteutta tihkuvat vuorenseinät. Vuorovesi näytti liikkuvan väkevästi edestakaisin, suunnilleen samaa tahtia kuin oman mieleni vuorovedet.

Niin tyyntä että vuoret pitävät pilvistä kiinni.

Siirtymä jatkui, keli kuivui, energia riitti, jalat pyörivät. Suomessa en kestäisi kertaalleen nähtyä siirtymää maastopyörällä, mutta täällä riitti katseltavaa. Etenkin kun pääsin Lyngenin itärannan tielle, joka vei oikeasti kohti määränpäätä, niemimaan kärkeä. Elvevollissa pysähdyin ihmettelemään, kuinka jyrkkää ja sakeaa laaksoa olisin tiputellut Langdalenista alas, jos olisin edellisiltana ollut 250 metriä kovempi. Furuflatenissa päätin lähteä katsomaan, millaisia täkäläiset laaksot ovat maastopyörällä: Lyngsdalenissa pitäisi olla helppokulkuista polkua ja isoa maisemaa, ja taivaskin alkoi aueta.

Lyngsdalenin suulle päin lammaspaimenten uraa.

Laakson pohjoisreunan lampaanhoitotie nousi pari kilometriä erittäin ajettavana, ja kun mönkijäura loppui, jatkui selvä polku: välillä täydellistä pengerpolkua, välillä kannettavaa kivikkoa. Kilometri ennen Lyngdalshyttania sain kotoa varmistuksen, että mökki olisi kiinni, ja kun polku alkoi olla enemmän kanniskeltava kuin tunkattava, pysähdyin ottamaan jäätiköstä kuvat ja käännyin takaisin. Hienoja ovat maisemat, mutta tukalia ajaa, kun laakso vähänkin kapenee.

Kunpa ne polut olisivat aina tällaisia, mutta ei, toinen mokoma on kannettavaa.

Näin jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt väkisin runtata tuvalle asti - siellä maisema olisi avautunut kunnolla.

Lyngsdalenin jäätikkönäkymää.

Sen sijaan tein iltasiirtymän Lyngspollen-niemekkeelle, jossa piti sijaitseman avoin Sieddihytta. Sinne pääsi ensin kärrypolkua, sitten polkua pitkin. Kalusto ja ylipäänsä valitsemani retkeilytapa alkoivat tuntua juuri oikeilta: nyssäköin lastatulla takajäykällä etenee asvalttia ja soraa siinä missä retkipyörälläkin, mutta puikkaukset oikeasti mielenkiintoisiin kohteisiin ja maisemiin ovat mahdollisia vain maastopyörällä.

Avara, hyvin kalustettu ja lähituvaksi siisti Sieddihytta nökötti suon ja seitavuoren välissä. Maisemaa kelpasi katsella, mutta juomavesipuroa ei sattunut silmään. Tiedustelin jalkapatikassa kilometrin verran lähimaastoa, että noinkohan joudun juomaan mutalitkua suonsilmästä - sillä edellisetkin näkyivät ämpäriä täyttäneen. Tilannetta murehtiessa huomasin keittiön ylänaulassa avaimen, jonka perässä luki BRÖNN. Kiitos pakkoruotsi 1990-1996 - syntyi toiveikas mielleyhtymä, ja kuinka ollakaan pusikon takaa olemattoman polun päästä löytyi lukittu, erinomainen kaivo.

Sieddihyttan kuivatteluleiri.

Levittelin kuorivaatteet, teltan ja makuupussin kuivumaan laajalle terassille ilta-aurinkoon, vedin villasukat jalkaan, tein kamiinaan tulet ja vetäydyin nojatuoliin lukemaan vieraskirjaa ja dekkaria. Juomaksi löytyi ruusunmarjateetä, joka palautti lapsuuden retket mieleen. Kelpasi olla.

En viitsinyt kiivetä parvelle nukkumaan makuualustan päällä, joten tein lattialle sängyn sohvatyynyistä.

Reissu jatkuu ja tunnelma nousee.

Eeppinen Jäämeri vol 2

Reitti suunnilleen.

4.7.2018 Birtavarre - Gorsabrua - Ankerla - Birtavarre

Yöllä sateli sen verran, että aamulla varpaat likaantuivat huoltorakennukselle tassutellessa. Asuntoautoissa nukuttiin vielä eikä minullakaan ollut kiirettä lähteä lepopäivän lenkille, koska pilvet roikkuivat matalalla. Kävin katselemassa kylää, ja soma kylä se olikin: pari kauppaa, yksi erikoisliike josta sai jopa retkeilytarvikkeita ja pyörän varaosia, pieni kirkko, rannassa merisaamelaisten ja muidenkin ikivanhoja kalamökkejä, rakenteilla iso terveyskeskus.

Birtavarren kalamajoja vuononrannassa.

Ilma ei kylää katselemalla muuttunut, joten lähdin ajamaan. Tarkoituksena oli käydä katsomassa korkealle viritetty riippusilta Gorsabrua ja hylätty kaivoskylä Ankerla. Harmaassa tihkusateessa junnasin Guolasjärvelle johtavaa soratietä, joka tasaisesti nousi kuuteensataan - eli pilveen. Matkalla pysähdyin selvittämään brasilialaiselle siirtotyöläiselle, mistä saisi ostettua maastopyörän. En tiennyt, mutta senkin sanominen oli vaikeaa, koska hän puhui vain portugalia. Jälkeenpäin selvisi, että Lyngseidetissä taitaa olla lähin maastopyöräkauppa.

Sabetjohkan kohdalla käännyin pois tieltä, Trailforksissa mainostetulle Gorsatrail-polulle. Pilvestä tupsahti esiin karunpuoleinen, harmaa autiotupa, ja pysähdyin sinne, koska varpaita paleli. Tein pikkutulet, paahdoin jalkoja, söin suklaata ja luin valokuvakirjaa Lyngenistä. Oli oikein mukava lepopäivän tunnelma, mutta pilvi ei kohonnut pois maisemien edestä.

Paahdettua jalkaa ja suklaata.

Parin tunnin päästä jatkoin matkaa, ja välittömästi pilvestä tupsahti esiin toinen autiotupa, paljon edellistä somempi. Joskus ei käy tuuri. Liukastelin niljaista polkua Gorsabrualle ja keinottelin itseni sillalle. Turvakaiteessa oli muistolappu ja kukkia - edellisellä viikolla joku oli hypännyt. Sumun takia en nähnyt, kuinka korkealta, mutta esitteessä luki että 150 metriä, Näsinneulan verran. Täytynee palata joskus kun näkee eikä vain tunne.

Silta pilven yli.

Sillan jälkeen piti liukastella ihan liian pitkään ihan liian kaltevassa kivikossa ennen kuin pääsin laskettelemaan Ankerlaan. Siellä oli raunioita ja sorakasoja tihkusateessa, muistona ajalta kun maisemointipakko vältettiin konkurssilla. Se aika taitaa jatkua.

Sitten laskettelin soratievoittoisesti joen länsipuolta lähemmäs keskustaa, haistelin vanhoja hirsiä merisaamelaismuseolla, totesin mahdottomaksi jatkaa joen länsirannan kaseikkoista polkua ja menin syömään. Birtavarren ainoan syöttölän listalla oli liian iso pullapitsa, joten söin sellaisen, vaikken olisi uskonut pystyväni.

Taustan tarjoaa paikallinen kotiseutumuseo.

5.7. Birtavarre - Kilen - Gahperuksen poroerotus - Coalbmevaggi - Somasjärvi - Kobmajoki

Mitä hemmettiä, yr.no lupasi aurinkoa mutta aamulla taivas oli kiinni. Lähdin tihkussa edellispäivältä tuttua Guolasjärven tietä, mutta Kilenistä ryhdyin kipuamaan sähkölinjan uraa tunturiin. Parisataa vaakametriä pystyi ajamaan, sitten piti laittaa jalalle, vaikka ura oli erinomainen. Tällä kertaa tunkkausta tuli kuutisensataa nousumetriä, ja sitten tapahtui ihme - saavutin pilven yläreunan ja yr.no lunasti lupauksensa. Kelpasi katsella laaksoon jumittunutta pumpulimattoa. Jäämeren sää jaksaa yllättää.

Se hetki kun tajuaa että kohta aukeaa.

Pilvi jäi.

Sään parantuessa ura rumentui. Reitin varrella oli tehty sähkölinjan huoltoon tai kenties jonkun kaivoksen sondailuun liittyviä puuhia, päätellen puu- ja maajätteestä sekä telaketjun jäljistä. Pohja oli enimmältään kova ja laaksonpohja loivapiirteinen, joten matka joutui.

Vuoddojavrien jälkeen alkoi lasku valtavaan Reisadaleniin, mutta stoppasin Gahperuksen poroerotuksella, josta ilmakuvien perusteella piti lähteä selvä mönkijäura Kalottireitin suuntaisesti kohti Kobmajokea ja Suomea. Olin kuitenkin edellisvuoden reissua varten plotannut reitin GPS-jäljen ihan väärin, mistä aiheutui parin kilometrin tunkkausharhailu Gahperusvaggin väärällä puolella ennen kuin uskoin silmiäni enkä Ambit3:n viivaa.

Väsyneessä vitutuksen tilassa ajoin yhden puron yli huolimattomasti, ja kivi viilsi takakumin halki. Yritin tukkia viiltoa haarukoimalla sinne anjoviksen (eräs tubeless-paikkauksen menetelmä...), mutta paikkaus onnistui sillä pahimmalla tavalla: melkein piti muttei pitänytkään, ja koko ajan piti pumpata. Kun lopulta alistuin laittamaan sisurin, tuuli tyyntyi ja hyttyset tulivat pitämään seuraa, ensimmäistä ja ainoaa kertaa tällä reissulla.

Vittumaisuuksilla on tapana kasaantua, mutta kasaantuminen lakkaa yleensä syömällä, niin nytkin. Lounaan ja kahvin jälkeen oli hieno jatkaa matkaa pilvipoudassa. Ura oli hyvä, mutta jälkipolville tiedoksi, että Guolasjärven tien soranousu ja Guolasjärveltä lähtevä ura olisivat olleet paljon helpompi vaihtoehto ilman mitään merkittäviä menetyksiä.

Ennen rajaa tämän kolkan maastopyöräily tarjosi parastaan: ura kumpuili viisitoista metriä korkean soraharjun päällä, ja harrit saattoi melkein laskea Rahpesjohkan lompoloista.

Harju ennen Somasjärveä.

Somasjoen norjalainen tupa oli vaihteeksi lukittu, mutta mitäpä minä tuvalla, kun keli oli kirkas. Jatkoin Kalottireittiä myötäillyttä uraa, joka rajan lähellä muuttui heikoksi poluksi, niin kuin mönkijäurien tapana rajan lähellä on. Ilmakuvien mukaan mönkijöillä on enemmän asiaa poroaidalle kuin Kalottireitille.

Yhä heikommaksi käyvä polku vei Kobmajoen tuvalle, jonka oven avattuani tiesin tulleeni Suomeen: tuvassa kolme kumisaapastalebaania ja helvetin kuuma. Yksi kumisaapastalebaaneista otti asiakseen kysyä, osaanko suunnistaa kompassilla, kun minulla on gps, ja alkoi leuhkia käyneensä peräti Sarekissa, jossa kastuu aina. Yritettyäni korjata väärinkäsityksiä päätin pystyttää leirin kuulo- ja näkömatkan päähän. Paikkoja riitti - Kobman tienoo on kaunista.

Kobman leiri.

Illalla en jaksanut lähteä tutkailemaan Kiinanmuurin harjua ja hiekkatievoja, koska olisi pitänyt tunkkailla kivikumpareiden yli kilometri pari. Sen sijaan tiedustelin seuraavan päivän uraa. Kobmalta ei kannata pyöräillä Pitsuksen suuntaan Kalottireittiä, koska se on niin heikko polku. Mutta ilmakuvista olin katsonut, että reilu kilometri tuvalta luoteeseen, keskeltä ei mitään, alkaa poromiesten mönkijäura Pitsukselle.

Ja juuri sieltä se alkoi.


6.7. Kobmajoki - Pitsusjärvi - Bierfevaggi - Guonjarvaggi - Saarijärvi - Tsahkaljärvi

Aamun pilvipoudassa tunkkailin uran alkuun ja lähdin mönkimään. Maasto oli kuivaa, joten vaikka uralla riitti röykkyjä, 130-millisellä keinustuolilla matka taittui. Maisema täällä Suomen puolella oli avartunut ja tasoittunut, mutta Pitsusjärven porokämpille oli maininnan arvoinen lasku.

Kobmalta Pitsukselle on kova ja karkea pohja.

Sen jälkeiseen reittiini vaikutti enemmän kokeilunhalu kuin järki. Pitsusjärveltä etelään Vuomakasjärvelle olisi varmaankin kannattanut ajaa Kalottireittiä, koska valitsemani mönkijäura oli järkyttävän kivinen, ja sisälsi ajokelvottoman nousun Vuomakasaiville.

Mönkijöillä varmaan kannattaakin kiivetä tämän yli.

Myös Vuomakasjärveltä Meekolle olisi ehkä kannattanut seurata Kalottireitin polkua, vaikka Meekonpahdan alla onkin melkoinen rakka. Sen välttämiseksi ajoin itse mönkijäuraa pitkin Meekonvaaran länsipuolitse Bierfevaggiin. Nousu oli pitkä ja ura todella kivinen.

Kun sitten Gahperusvarrin rinteessä palasin Kalottireitin singletrackille, se tuntui kuin asvaltoidulta. Jalkapelissä on helpompi kiertää kivet kuin mönkijällä, mistä syntyy kapeampi mutta tasaisempi polku.

Maltoin onneksi lounastaa ennen kuin jatkoin herkullisia baanoja Guonjarjohkan tuvalle ja Guonjarvaggiin. Jopa nousu ylös Guonjarvarrin satulaan oli ajettava, ja lasku joenpenkalla kohti Teemalovaaraa veti naaman virneeseen, kun Saana ja reissun aloitusvuoret näkyivät kaukana horisontissa. Kannatti ottaa trailitäysjousto!

Saana näkyy, ja Pältsa ja Måsko.

Mutta itku pitkästä ilosta. Aiempien pyöräilijöiden ja omien kävelyvaellusmuistojen perusteella osasin odottaa kivikkoa, mutta silti se pani harmittamaan: teräviä kiviä, päänkokoisia kiviä, ihmisenkokoisia kiviä, välissä mutahautoja ja kulkukelvotonta varvikkoa. Tunkkaus ei riittänyt, piti kanniskella. Sateella väli Saarijärven tuvalle olisi ollut klossikengillä jopa vaarallinen, nyt se oli vaikea. Eikä se tuvan jälkeen juuri helpommaksi muutu. Tsahkaljärvelle asti on vain vähän ajettavaa edes täysjoustopyörälle ja kisakuskin tekniikalle. Nopeus laskee lähelle kävelyvauhtia, eikä mönkijäura ole viittapolkua parempi.

Suosittelen jälkeeni tulevia skippaamaan tämän osuuden. Se saattaa onnistua näin: Teemalovaaran rinteessä, ensimmäisen ajokelvottoman kivikon kohdalla, ota kurssi suoraan länteen, rajan yli. Joudut tunkkaamaan, mutta vain pari kilometriä eli todella paljon vähemmän kuin Kalottireitillä. Seuraile Duolljehuipojohkaa, kunnes tulet Aldojohkan soraiselle uomalle. Kohdassa, jossa Aldojohka kääntyy länteen, on sorakumpare ja sen takana Norjan poromiesten mönkijäura. Aluksi se on heikko, mutta vahvistuu helpossa maastossa Sadgejavrin pohjoispuolella, muuttuu Gallajavrilla soratieksi ja johtaa Kilpisjärven tielle juuri rajan kohdalla.

Tämän vinkin annan itselleni ja muille jälkiviisaasti, norgeskart.no-palvelun mainioiden ilmakuvien perusteella. En ole kokeillut, mutta mikä tahansa on parempaa maastopyörävaeltamista kuin väli Teemalovaaralta Tsahkaljärvelle.

Itse hankkiuduin viimeiseksi, haikeaksi yöksi Tsahkaljärven itäpäähän, jossa oli mainio leiripaikka ja mukava näköala Saanalle.

Viimeinen leiri Tsahkaljärvellä.

7.7.2018 Tsahkaljärvi - Kilpisjärvi

Aamusella Jäämeren ilmasto palautti mieleen todellisen luonteensa. Tympeässä tihkusateessa möngin pari kilometriä kivien yli, kunnes pääsin Tsahkaljärven toiseen päähän. Ennen sieltä alkoi vittumaisista vittumaisin mutakivikkolasku Kilpishallille, mutta nyt sieltä alkoi armeliaasti sorastettu pikataival, ja vapaaratas lauloi hotellille asti. Yhtä armeliasta oli henkilökunta, joka päästi minut maksua vastaan aamiaiselle, vaikka valuin mutaa ja turvetta aulan lattialle.

Aamiaisen jälkeen löysin hotellin pihasta oivallisen pyöränpesupaikan painepesureineen ja harjoineen. Se lienee tarkoitettu motoristeille, mutta sai kelvata myös Bemarille.

Tihkusateessa bussia odotellessa aika tuli pitkäksi, joten jotain tehdäkseni ajoin bussia vastaan Retkeilykeskukselle. Ilmeisesti ei ollut riittävän rankka reissu.


Lopuksi

Kalusto - ei kysyttävää. Bemari tasoitti Jäämeren ja Käsivarren röykkyiset urat ajettaviksi ja kantoi bikepacking-nyssäkät siinä missä mikä tahansa maastopyörä. Hipo-osat kestivät mutta voimansiirto kului silmissä. Ketjuun öljyä ja sisurin laitto, siinä se. Hissitolppaa voisi harkita, mutta alamäki-ilon, luotettavuuden ja varustesäädön puntarointi kesken.

Varusteet - viilattavaa. Pierunkuorimakuupussi oli tietoinen riski, ja se kannatti vain, koska säät olivat äärimmäisen hyvät. Normioloissa olisin palellut öisin. Keittiön keventely kannatti ja stemminyssäkät antoivat lisätilaa.

Reitti - pikku viilauksilla täydellinen. Teräviä vuoria, Jäämeri, jäätiköitä, turkooseja järviä, turkooseja jokia, valtavia vesiputouksia, pari huimaa soraharjua, tunturiylänköä... Niin ja kauppoja parin päivän välein. Alkureissu Lavkarittetin loppuun asti oli hienointa maastopyörävaellusta koskaan, voin suositella sitä kaikille. Favrrosvarrin ylitys oli uhmaa ja typeryyttä, mutta siitäkin selvittiin, eikä Manndalenin niityille muuten päässyt. Kilenin nousu oli typerä - paljon fiksumpaa olisi ollut jatkaa Kalottireitille Guolasjärven kautta. Kalottireitti on ajettavissa, etenkin ehdottamallani muutoksella. Tolkuttomia nousuja osui reitille monta, joten kuntoon ja keveyteen panostaminen kannattaa. Etenkin näköalat Lyngenin suuntaan olivat sellaisia, että teki mieli lisää ja nopeasti.

Fiilis - parempi kuin koskaan. 2000-luvun alun reissujen pioneerihenki ja löytämisen ilo olivat omanlaisiaan, ja vuoden 2014 MTB-siksak oli mittasuhteiltaan eeppinen, mutta tällä reissulla kaikki onnistui: loistosää, käsittämättömät maisemat, hyvä ennakkosuunnittelu ja tarvittavien muutosten tekeminen lennossa. Kertaakaan ei arveluttanut, palellut tai kyllästyttänyt. Kuntokin oli kohdallaan koko reissun ajan - jaksoin tunkata hirvittävät nousut ylös ilman bonkkausta tai vitutusta. Reissun jälkeen ajohalut kyllä katosivat moneksi viikoksi...

Siellä minä tosiaan ajelin, vuorien ja meren rajalla, pilvien yläpuolella, ja olin kiitollinen luonnolle, polkupyöräilylle, kertyneelle kokemukselle ja sille että olen suunnilleen terve ja kohtuullisessa kunnossa.

Joten takaisin oli päästävä pian...