Bikepacking Lyngen 1

Jäämeren reissulla heinäkuussa tuli katseltua paljon pohjoiseen, koska siellä hohtivat Lyngenin alpit, Jäämereen pistävä niemimaallinen teräviä huippuja ja laveita jäätiköitä. Sinne oli päästävä ja pian, kokemaan meren ja tunturien reuna jyrkimmillään.

Edellisen reissun oppien ja kotona pidettyjen karttasulkeisten jälkeen oli selvää, että edes minä en ole tarpeeksi hullu tunkkaamaan maastopyörää Lyngenin isoimpien laaksojen läpi. Mutta toisaalta ilmakuvissa näkyi ajettavaa polkua muutamissa alavissa niemekkeissä, sorateitä löytyi muutama, ja asvalttisiirtymilläkin riittäisi katseltavaa. Ja jos pääsisi edes helpoimmasta laaksosta eli Langdalenista läpi, syntyisi mojova reitti. Paitsi että en viitsinyt suunnitella reittiä yhtä valmiiksi kuin aiemmilla reissuilla. Paluusta ajattelin, että Eskelisen bussiin voi hypätä missä tahansa rannikolla Tromssan ja Kilpisjärven välillä. Mutta Lyngenin kärjessä Lyngstuvanilla piti käydä.

Suunnilleen tuollaiset lenkurat.

Kalustoksi valikoitui takajäykkä 29er eli vanha kunnon Yeti, siirtymäpainotteisuuden takia ja ettei Bemari kuluisi. Paitsi että johan se kului, heinäkuun reissun jäljiltä umpiruostunut pressfit narisi hirvittävästi ja linkuston alalaakerit kaipasivat tekohengitystä.

Yeti. 32/11-46, Pike, XT-jarrut ja nyssäköitä.
Jämäkkä ja toimiva bikepacking-vekotin nykykuosissaan.

Loma-anomus meni helposti läpi isukin kuntoisuuslomana, mutta reissun valmistelu sujui ponnettomasti, jopa melankolisesti. Taasko pitää kerätä kamat, taasko pitää matkustaa vuorokausi, onko tämä pelkkää vanhan toistoa? Mutta kyllä se siitä. Tymäkämpi makuupussi ja vähemmän keinokuitua, siinä se.


11.-12.8.2018 Helsinki - Rovaniemi - Kilpisjärvi - Skibotnin tie - Cazajavri

On se kätevää kun voi siirtyä pyörällä junalle. Ja erityisen kätevää, kun pyörää ei tarvitse asetella vitulliseen VR-henkariin tai typerään etukiekontaivutuskaukaloon, vaan sen voi heittää konduktöörivaunun varastoon. Sekin oli kätevää, että hyttikaveriksi siunaantui mukava vaellusharrastaja, jonka kanssa sai turista Saariselän ja tulistelun ylivertaisuudesta verrattuna bikepacking-keventelykurjisteluun. Ei edes kuorsannut.

Rovaniemen asemaravintolan perinneaamiaisella yritin pohtia tasapainoa bussiaikataulujen ja ajohalujen välille. Goldline: lähtee aiemmin, kestää kauemmin, ei vie Kilpisjärveä pidemmälle, joten joutuisin ajamaan tiesiirtymän Lavkavaggin soratielle. Eskelinen: lähtee myöhemmin, kestää vähemmän, vie Lavkavaggin soratielle asti.

Päädyin Goldlineen, koska ehtisin syömään Muoniossa, olin tullut ajamaan ja tiesiirtymä olisi alamäkeen.

Harmi vain, että kun Muonion paussilla suurin tankkaustoivein hankkiuduin Hyvä Pata -syöttölän ovelle, se oli poikkeuksellisesti kiinni. Siispä kaupan salaattibaarista lounas ja hiekkarannalle syömään, käy sekin.

Kilpisjärvellä bussikuski vei minut tullille asti, mikä säästi pari kilometriä. Keli oli koleanpuoleinen, pilvet roikkuivat kosketusetäisyydellä ja tuuli kävi pohjoisesta. Lähdin muka laskettelemaan kohti Lavkavaggin soratietä, mutta oikeasti maasto nousi vielä viitisenkymmentä korkeusmetriä rajalle ja sitten vastatuuli pisti polkemaan alamäenkin. Mutta alettuaan Skibotndalen on nätti laakso, ja tuli tsekattua Gallajavren ja Didnujoen soratieristeykset tulevaisuuden varalle.

Mäki ei näytä jyrkältä mutta lähdepä ajamaan.

Lavkavaggin soratien alkusillalla söin jäännösbanaanin repusta, koska edessä oli 450 nousumetriä, joiden aikana pää ennen pitkää kolahtaisi pilvikattoon. Onneksi tie nousee portaittain, ja pahimmissakin kinkamissa riitti 32-46. Kuukausi aiemmin olin kaahannut saman tien alas, mutta nyt ehti katsella maisemia, kunnes juuri ennen turkoosia Govdajavria pystyi katselemaan enää pilveä.

Pää osuu pilvikattoon, mutta soratie on nätti.

Senhän tietää millaista on ajaa pilvessä. Ei sada mutta kastuu; kuin uisi harvassa vedessä. Laitoin paclite-kuoren, vaikka ei siitä ollut hyötyä kuin koleaa tuulta vastaan. Eri kelit kuin viimeksi.

Govdajavrilla en jatkanut alkukesältä tuttua Lavkarittetin reittiä vaan käännyin Cazajavrille. Se on varmaan kaunis ja turkoosi, mutta nyt huomasin vain, että soratie pysyi melko ajokelpoisena Siktagurraan asti. Siellä ennen pusikkoiseen laaksoon laskeutumista oli aika laittaa leiri pystyyn, mutta pilvessä oleskelu paljasti vittumaisimman puolensa - kun en nähnyt maastoa, en löytänyt hyvää telttapaikkaa sekavasta, joka suuntaan viettävästä vedenjakajamaastosta. Pitkän sondailun jälkeen taiteilin Akton pystyyn kelvolliselle rinteelle, kylmän sodan aikaisten konekivääribunkkereiden alle. Hain vedet, asettelin patjan, riisuin märät vaatteet ja ryömin sisään värisemään - ja huomasin että selän alla oli helvetillinen kivenmoukula. Siispä takaisin pilveen ja tuuleen ja teltan siirto.

Mukavampaa nailonin tällä puolella, muttei kovin mukavaa. Alle tonnissa.

Siinä vaiheessa käsistä oli lähtenyt tunto ja ruumiista lämpö, mutta onneksi olin edellisreissusta viisastuneena vaihtanut pierunkuoren makuupussiin. Maisemien katselu ei haitannut yöpuulle asettumista, mutta olisi ollut kiva tietää, millaisessa paikassa olin.


13.8.2018 Cazajavri - Hatteng - Nordkjosbotn - Lakselvbukt - Rypdalen

Yöllä sateli tasaisesti, mutta makuupussissa kehon jäännöslämpö kuivasi villavaatteet ja aamulla pilvi oli noussut sen verran, että telttapaikka paljastui uljaaksi. Govdajavren maastosta pääsee Kitdaleniin kolmea laaksoa, ja kaikki tuntuvat olevan omalla tavallaan komeita. Mutta kun tuulessa sulloin läpimärkää telttaa ohjaustangon alle, halusin lähinnä nopeasti liikkeelle, lämpimäksi ja alas.

Sokkona valittu telttapaikka olikin ihan ok.

Yöni turvallisuutta valvoivat Nato-bunkkerit.

Se onnistui, koska mönkijäura oli selvä ja alamäkeen takajäykällä sen verran tekninen, että ennen Hattengia tuli lämmin, vaikka ajo kesti vain kolme varttia.

Näitä on kiva laskea, ja jäykkäperällä pysyy laskiessakin lämpö.

Puskassa taas.

Hattengin Coopilla laitoin vanhasta muistista elektroniikan eteiseen latautumaan, kehuskelin somessa asiakas-wifin kautta ja menin hakemaan sekä varhaista lounasta että myöhempää retkievästä. Etten toistaisi itseäni, söin toisen pöydän ääressä kuin kuukausi sitten. Tuli kylmä, ja mietin että tällaistakin säätä tarvitsen, että muistan ja osaan. Vaikka olenhan minä iän myötä pehmennyt, kun ajelen asutuksen keskellä kauppojen kautta...

Keli oli hetkeksi kuivahtanut, joten vatsa tilkittynä oli mukava lähteä liikkeelle kohti Nordkjosbotnia. Tein asvaltilta soratiepuikkauksen ensin Tverrdaleniin, sitten Nordkjoselvan eteläpuolelle. Etenkin jälkimmäinen oli hieno reitti ja parani vain, kun ennen kylää poistuin tieltä jokivarren uralle, jossa riitti puutunneleita ja lammasniittyjä.

Nordkjosbotnin paikallinen pururata.

Itse Nordkjosbotn osoittautui paitsi oikeinkirjoitushaasteeksi myös isoksi kyläksi, jossa oli hyvät palvelut. Tyydyin kahvikupilliseen paikallisen hotellin ravintolassa, ja kävin vessassa pesemässä kädet lämpimiksi.

E8 oli tukkoinen, vaikka sesonki oli lopuillaan, mutta onneksi kylästä pohjoiseen pääsi turvallista, pientä rantatietä. Vuonomaisemia kelpasi katsella, vaikka valo oli tasaharmaa. Vielä rauhallisempi oli oikoreitti pohjoiseen Lakselvdalenin kautta, mutta tasainen sade pani vituttelemaan. Tällä päivälle olin suunnitellut Langdaleniin nousua, mikä alkoi arveluttaa - tieltä näki, että Langdalen oli täynnä pilveä. Miksi nousta korkealle, jos siellä ei näe mitään?

Jatkoin asian melankolista pohtimista Lakselvbuktin jokisillan viereen tehdyllä laavulla, ja jatkoin asian pohtimista edelleen maisemalenkillä Lakselvbuktin kylään ja kauppaan. Sitten päätin kovistua - normaali kesäsää, hyvät varusteet, hyvä kunto ja riittävä kokemus, ei tekosyitä.

Pohdintoja turkoosin veden äärellä. Pitäisikö nousta sinne mistä tämä vesi tulee?

Soratie Lakselvbuktista Djupeniin oli iso ja sileä. Sieltä reitti jatkui traktoriurana, joka nousi sellaisessa kulmassa, että matka joutui mutta lämpö pysyi. Ja sitten, tismalleen ilmakuvien osoittamassa kohdassa, puroksi kutistuneen Langdalelvan ylityksessä, paikassa nimeltä Langdalsporten, traktoriura loppui.

Aluksi tunkkailin pitkin pieniä, märkiä avomaalänttejä, mutta sitten GPS neuvoi ylämäkeen, ja se ylämäki tarjottiin kaikilla mausteilla: pitkä päivä alla, tihkusade, tiheä koivikko, niljainen kivikko, sellainen jyrkkyys ettei tiennyt kantaako vai työntää, erittäin vittumainen viistous kulkusuuntaan - ja lisäksi epävarmuus tulevasta.

Kun sitten eteen ilmaantui usean metrin lohkareisia röykkelikköjä eikä karttaan merkitystä polusta tai edes reitistä ollut tietoakaan, aloin vähitellen luovuttaa, ja sitten luovutin. Tuntui hyödyttömältä kantaa täyteen lastattua maastopyörää kaseikossa, joka oli vaikeampi kuin mikään, mitä olin siihen mennessä bikepacking-reissuilla läpäissyt.

Tätä olisi ollut vielä puolisen kilometriä.

Vitun vittu jos olisin sillä hetkellä voinut katsella sitä ilmakuvaa. Olisin nähnyt, että pääsin noin 250 metrin päähän kohdasta, jossa alkoi aukea maa ja sen laidasta polku. Mutta sillä hetkellä en nähnyt kuin loputtoman kaseikkorinteen - ja valtavan määrän kanttarelleja.

Käännyin ympäri, tunkkasin yltyvässä sateessa varttitunnin takaisin traktoriuralle ja laskettelin alamäkeen ainoalle telttapaikalle, jonka olin tiheässä, märässä koivikkolaaksossa pannut merkille. Kyseessä oli traktoriuralta erkaneva 25 metrin sivu-ura Langdalelvan ylityspaikkaan.

Traktori ei ajanut ylitseni yöllä.

Yleensä en laita telttaa polulle saati uralle, mutta nyt tein poikkeuksen. Sitten tein ruokaa, ja vaikka täällä noin 150 metrin korkeudessa oli lämpimämpää kuin edellisessä leirissä, mietin että kamat olisi kiva ennen pitkää kuivata. Lisäksi mietin reittiä. Langdalenista en siis menisi Lyngenin yli itärannalle, mutta voisin kiertää sileää asvalttia niemimaan juuren kautta sinne mihin ajattelin. Polkemista se vain vaatii.


14.8.2018 Rypdalen - Lakselvbukt - Laksvatn - Nordkjosbotn - Lyngsdalen - Sieddihytta

Aamulla sade taukosi armeliaasti siksi aikaa, että sain teltan pakattua. Eikä se sateinen siirtymäkään ikävä ollut. Alamäkeen Lakselvbuktiin, tasaista vuononreunan pikkutietä Laksvatniin ja edelleen E8:n alapuolista rantatietä Nordkjosbotniin, jossa söin lounasta. Oli levollisia ja tyyniä vuonomaisemia: talo, lammaslaidun, niitty, vene, laituri ja kaiken takana kosteutta tihkuvat vuorenseinät. Vuorovesi näytti liikkuvan väkevästi edestakaisin, suunnilleen samaa tahtia kuin oman mieleni vuorovedet.

Niin tyyntä että vuoret pitävät pilvistä kiinni.

Siirtymä jatkui, keli kuivui, energia riitti, jalat pyörivät. Suomessa en kestäisi kertaalleen nähtyä siirtymää maastopyörällä, mutta täällä riitti katseltavaa. Etenkin kun pääsin Lyngenin itärannan tielle, joka vei oikeasti kohti määränpäätä, niemimaan kärkeä. Elvevollissa pysähdyin ihmettelemään, kuinka jyrkkää ja sakeaa laaksoa olisin tiputellut Langdalenista alas, jos olisin edellisiltana ollut 250 metriä kovempi. Furuflatenissa päätin lähteä katsomaan, millaisia täkäläiset laaksot ovat maastopyörällä: Lyngsdalenissa pitäisi olla helppokulkuista polkua ja isoa maisemaa, ja taivaskin alkoi aueta.

Lyngsdalenin suulle päin lammaspaimenten uraa.

Laakson pohjoisreunan lampaanhoitotie nousi pari kilometriä erittäin ajettavana, ja kun mönkijäura loppui, jatkui selvä polku: välillä täydellistä pengerpolkua, välillä kannettavaa kivikkoa. Kilometri ennen Lyngdalshyttania sain kotoa varmistuksen, että mökki olisi kiinni, ja kun polku alkoi olla enemmän kanniskeltava kuin tunkattava, pysähdyin ottamaan jäätiköstä kuvat ja käännyin takaisin. Hienoja ovat maisemat, mutta tukalia ajaa, kun laakso vähänkin kapenee.

Kunpa ne polut olisivat aina tällaisia, mutta ei, toinen mokoma on kannettavaa.

Näin jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt väkisin runtata tuvalle asti - siellä maisema olisi avautunut kunnolla.

Lyngsdalenin jäätikkönäkymää.

Sen sijaan tein iltasiirtymän Lyngspollen-niemekkeelle, jossa piti sijaitseman avoin Sieddihytta. Sinne pääsi ensin kärrypolkua, sitten polkua pitkin. Kalusto ja ylipäänsä valitsemani retkeilytapa alkoivat tuntua juuri oikeilta: nyssäköin lastatulla takajäykällä etenee asvalttia ja soraa siinä missä retkipyörälläkin, mutta puikkaukset oikeasti mielenkiintoisiin kohteisiin ja maisemiin ovat mahdollisia vain maastopyörällä.

Avara, hyvin kalustettu ja lähituvaksi siisti Sieddihytta nökötti suon ja seitavuoren välissä. Maisemaa kelpasi katsella, mutta juomavesipuroa ei sattunut silmään. Tiedustelin jalkapatikassa kilometrin verran lähimaastoa, että noinkohan joudun juomaan mutalitkua suonsilmästä - sillä edellisetkin näkyivät ämpäriä täyttäneen. Tilannetta murehtiessa huomasin keittiön ylänaulassa avaimen, jonka perässä luki BRÖNN. Kiitos pakkoruotsi 1990-1996 - syntyi toiveikas mielleyhtymä, ja kuinka ollakaan pusikon takaa olemattoman polun päästä löytyi lukittu, erinomainen kaivo.

Sieddihyttan kuivatteluleiri.

Levittelin kuorivaatteet, teltan ja makuupussin kuivumaan laajalle terassille ilta-aurinkoon, vedin villasukat jalkaan, tein kamiinaan tulet ja vetäydyin nojatuoliin lukemaan vieraskirjaa ja dekkaria. Juomaksi löytyi ruusunmarjateetä, joka palautti lapsuuden retket mieleen. Kelpasi olla.

En viitsinyt kiivetä parvelle nukkumaan makuualustan päällä, joten tein lattialle sängyn sohvatyynyistä.

Reissu jatkuu ja tunnelma nousee.