Bikepacking Lyngen 2

Lyngspollenin nokkaa, fiilis jyrkässä nousussa.

15.8.2018 Sieddihytta - Lyngspollenin ympäri - Lyngseidet - Trollvatnet - Trollhytta - Jaegervatnet - Lattervik - Nordlenangsåsenin ympäri - Lyngstuva

Olikin hyvä herätä kuivassa tuvassa ja tassutella sukkasillaan aamutoimia. Vielä parempi oli lähteä täydellisesti toimivalla bikepacking-setupilla tyyneen, pilvipoutaiseen aamuun, alamäkeen viettävälle polulle. Kun Lyngspollenin kärjessä puut loppuivat ja vuonomaisema avautui, oli pakko pysähtyä tointumaan onnentunteesta. Tätä tämä parhaimmillaan on: niin peilityyni vuono että vuorovesivirta erottui, vesilintupoikueita, kalastusveneitä - ja vastarannalla valtava seinä.

Niemekkeen kärjestä sompailin lammaslaitumia pitkin takaisin asvaltille ja vähitellen Lyngseidetiin, joka on tienoon keskus. Satamakuvien ja pikku nähtävyyspyörinnän jälkeen asettauduin Coopin käytävälle keskelle remonttia syömään ostoksia ja lataamaan elektroniikkaa. Harmi että en tarvinnut varaosia, retkeilytarvikkeita tai muuta erikoista, tästä kylästä niitä saa.

Vuonoihin ei kyllästy.

Sitten seurasi elämäni vaikuttavin asvalttisiirtymä, länteen. Tie oli tyhjä ja hyvä, ilma kirkastui auringonpaisteeksi kumpupilvineen, mutta Kjosen-vuonon vastarannan pohjoisrinteet synkistelivät dramaattisina ja yrittivät pitää pilvenhattaroita suojanaan. Tien varrella oli muutama hulppea näköalakallio mäntyineen, ja yhdellä olisin varmasti tunnelmoinut pitkäänkin, mutta sieltä oli bikepacking-toveri jo löytänyt elämänsä upeimman leirin. Vettähän täällä saa aina ja kaikkialla purosta.

Kjosen-vuono. Asvaltiltakin näkee joskus maiseman.

Bensnesistä suuntasin pikkuruista soratietä pohjoiseen. Loiva ylämäki johdatti käsittämättömien maisemien äärelle - Isskardtindanen jäätiköt loistivat aivan vieressä. Jatkoin hyvin merkattua reittiä kohti Trollvattnetia, aikeena pikku näköalapujahdus, mutta kun tästä improvisaatiosta puuttui GPS-viiva, harhauduin hyvältä mönkijäuralta kelvottomalle juurakkopolulle, joka vastikään oli merkattu komea- ja tiheäjuuriseen koivikkoon. Mitäpä tuosta, tunkkasin järvelle ja kävin syömään. Aurinko paistoi, vuoret kurottelivat mahdollisimman jyrkästi kohti sinistä. Kelpasi syödä pussimuonaa ja juoda kahvia.

Gravel grinding Lyngen. Ok.

Palasin mönkijäuralle ja jatkoin teknisemmäksi käyvää uraa väljälle, avoimelle Trollhyttalle. Ulkonäöstä päätellen se on talvisin kahvilana. Keskellä kumpuilevaa, pikkusoiden täplittämää maastoa se on näköaloiltaan vaihtelua: vuoret eivät nouse vierestä vaan jonkin matkan päästä, ja näyttävät suuremmilta.

Trolvattnet. Ei uraa ihan perille asti mutta kannatti käydä.

Lilleheinelvan kodalla istuin pitkään.

Vielä kauniimpi maisema ilman Yetiä, ei uskoisi mutta jotkut ovat.

Trollhyttanilta menee luoteeseen selvä mutta tekninen polku, joka ennen pitkää yhtyy metsätiehen kohti pohjoista. Ja siinäpä vasta onkin metsätie! Jos et mitään muuta aja Lyngenissä niin aja tämä, pysähdy Lilleheinelvan kohdalla avoimelle keittokodalle, katso soiden yli Stortinddalenin laaksoon ja nauti elämäsi hienoimmasta paikasta. Ja laskettele sitten kilometritolkulla Jaegervatnetin pohjukkaan, puikkaa polkua toiselle metsätielle ja hämmästele järven väriä.

Jaegervatnet. Erilaisia on täällä järvetkin.

Ilma jatkui hulppeana, joten jatkoin Jaegervatnetin kylätietä pikkuniemekkeen ympäri Lattervikaan. Sieltä olisi ilmakuvien perusteella voinut jatkaa Lenangsåsenin rantapolkua, mutta säästelin paukkuja seuraavaan niemeen ja jatkoin Sör-Lenangsbotniin ja sieltä pohjoiseen. Sörlenangen-vuonon pohjukassa oli hyvää leirimaastoa - ja hirvittävä määrä leiriytyjiä.

Voisin muuttaa, kesäksi.

Jatkoin puskemista pohjoiseen, vastatuuleen, ja bonkkasin. Tai siis yhtäkkiä jalat alkoivat täristä ja vauhti hiipui. Asetuin ladon taakse tuulensuojaan tankkaamaan ja kohta matka jatkui ongelmitta. Kiva kun on tällainen kroppa jolla voi ajaa mielin määrin kun tankkaa välillä. Mutta olihan tästä tulossa pitkä päivä.

Tankilla. Aivan ok.

Nordlenangsnesetin ympäri meni kuitenkin ilmakuvien perusteella niin herkullinen singletrack, että lähdin sitä etsimään. Soratien lopusta piti pudottautua jyrkkiä rappusia yksityismökin pihaan, että polku löytyi, mutta kannatti etsiä. Kyseessä on paikoin umpeenkasvanut, kapea ja teknisesti haastava rantapolku, joka onneksi tarjoaa hielle vastinetta: loisteliaita nummi- ja kalliopätkiä, hylättyjä asumuksia, monenlaista rantapoukamaa ja väkevästi läsnä olevan meren. Luultavasti Lyngenin hienoin pitkä, yhtäjaksoinen singletrack.

Tällaista polkua. Mukavaa vaihtelua pk-seudun verkostolle.

Välillä teknisesti melko turpeinen, mutta läpäistävä.

Polusta selvittyä jäljellä oli enää loppupuserrus reissun päätavoitteeseen, Lyngstuvanin tuvalle. Asvalttitie kapeni, norjalaisten mökit vähenivät ja pelkistyivät ja lopulta homma jatkui lammaslaitumen halki soratienä. En ollut varma vesitilanteesta Lyngstuvanilla, joten täytin pullot ja itseni viimeiseltä kunnon purolta. Sitten piti kiivetä polkua sen kivisen mäennyppylän taitse, joka on nimeltään Lyngstuvan. Varoituksen sana: sitä ei kannata kiertää meren puolelta. Siellä on ihan oikeita jyrkänteitä. Sisämaan puolellakin maasto kävi todella rikkonaiseksi, ja pyörän kantaminenkin oli paikoin erittäin vaativaa. Sanoisin että tukalin paikka mihin olen pyöräni kantanut. Onneksi kehnoa pätkää oli vain puolisen kilometriä.

Tuopa pyöräsi tuohon samaan paikkaan ja arvioi maasto sitten.

Tähän suuntaan nätimpi.

Ja se kannatti: niemimaan kärki, 270 astetta Jäämerta, vuonoja ja saaria, pikkuinen majakka ja pikkuinen avoin tupa, joka on tehty majakan polttoöljyvarastoksi, ympärillä pari pyöreäkivistä poukamaa, joissa meri hitaasti jauhoi kalastusveneen raatoja hienommaksi. Juomavettäkin löytyi, kun jaksoi kiipeillä kostean näköisissä koloissa riittävän pitkään. En ihmettele, että täällä on asuttu kivikaudelta asti.

Tuvan molemmin puolin tällaiset rannat, ja niillä hylyt.

Köysiradalla kuljetettiin ennen polttoöljy majakkaan.

Hiirenhajuinen, mustaksi paahtunut tupa ei todellakaan kiinnostanut, vaan laitoin teltan seudun ainoalle mutta onneksi myös elämäni hienoimmalle telttapaikalle, odottelin että päiväretkeläiset häipyivät paikalta ja ryhdyin nauttimaan auringonlaskusta. Oli raikas, pastellisävyinen ilta. En olisi malttanut nukkua.

Aivan hyvä paikka Aktolle.

Kaunistuu...

...ja kaunistuu.

16.8.2018 Lyngstuvan - Svensby - Breivik - Nordbotn - Indre Berg

Tässä oli aamulla viileää ja kosteaa istua.

Aamulla laiskotti, niin kuin pitikin. Oli edelleen kaunista, ja mietin jäsinkö Lyngstuvanille koko päiväksi. Poimin hilloja, kävin kuuntelemassa pyöreiden kivien ääntä mainingeissa, tutkin ruosteista metallia, mietin sitä myrskyä kun laivat ovat tämän niemen nokkaan jauhautuneet, katsoin maisemaa. Siinä kului puoli päivää. Laitoin lounasta tuvasta löytyneistä puolituoreista aineista. Join kahvit. Ja sitten tuntui että on aika lähteä, vaikka en oikein tiennyt minne. Etelään tietysti, muualle ei pyörällä päässyt.

Ihan tavallinen siirtymä.

Ennen Svensbytä näin, että autolautta oli kaartamassa rantaan, ja hetken mielijohteesta hyppäsin kyytiin. Vaihtoehtona olisi ollut pitkä asvalttisiirtymä tuttuja teitä. Ja kas, yhtäkkiä olin pois Lyngenistä. Kun katselin Breivikeidetin satamasta takaisin kohti Lyngenin alppimaista seinämää, mielijohde vähän kadutti, mutta parasta lopettaa ennen kuin kyllästyy.

Miksi lähdin tuolta?

Ajelin rauhassa isoa, rauhallista tietä pitkin Guahcavuopmia, ja päätin lopettaa reissun Tromssaan - sieltä olisi helpoin ja varmin hypätä Eskeliseen, ja pohjoisen Pariisissa kuulemma riittäisi nähtävää. Viimeksi kävin siellä Huippuvuorten-reissulla 20 min välilaskun verran lumituiskussa.

Mutta ennen Tromssaa pitäisi vielä nukkua näreessä. Laakso oli täynnä pistoteitä ja maastouria, mutta rauhallista, kaunista yösijaa ei ottanut löytyäkseen, vaikka sondailin puolenkymmentä pistoa. Lopulta päädyin laskettelemaan mönkijäuraa Storelvan rantaan asti, ja sieltä, kalastajien polun päästä, löytyi tasainen joenpenkkaniitty. Laitoin Akton pystyyn, kävin joessa raikastumassa ja aloin laittaa ruokaa.

Mitäs nämä pienet öppiäiset ovat?

Mutta mikä vittu täällä pistelee? Ja taas, mutta mitään ei näy. Ai helvetin perkele - ei kai vaan - kyllä! Polttiaisia. Poltti-vitun-aisia. Siellä laakson pohjalla oli täysin tyyntä, joten polttiaiset pääsivät illastamaan pyöräilijällä kaikessa rauhassa. Ei tarvinnut kauaa miettiä - vittuun täältä, johonkin missä tuulee, merenrantaan. Jos on yhtään voimia jäljellä, ei kannata jäädä polttiaisten saaliiksi, niitä ei pidättele edes hyttysverkko.

Ehdin juuri ottaa polttiaisleiristä kuvan. Sitten vittuun sieltä.

Ennen Nordbotnia alkoi sataa, mutta ei se haitannut, koska poikkesin asvaltilta poluille. Raviradan ja jonkun tarkasti varjellun tutkimusaseman liepeillä polkuja kulki vaikka kuinka, ja lopulta laskin Nordbotniin jonkun rikkaan norjalaisen takapihalle. Olin ajanut kartoiltani ulos jo aikaa sitten eikä kännykkä puhunut norjaa, joten seikkailin sokkona, mutta E8-tien vilskeestä kävi selväksi, miten Tromssaan pääsee.

Ruuhkarannikolla rauhallisen yöleirin löytyminen tukaloitui. Lyngenissä teltalle löytyy aina jonkinlainen paikka rannastakin, norjalaisten mökkien väleistä, mutta täällä oli asutusta, peltoja ja moottoritie. Onneksi pääsin vanhalle rantatielle viettämään tihkusateista iltaa, ja eräältä levikkeeltä hoksasin hennon polun rantaan. Alava rantaniitty oli kostea ja täynnä mätänevää levää, mutta lähitaloihin oli riittävä etäisyys, vuonomaisema kelpasi edelleen ja juomavettäkin löytyi purosta. Nousuvedestä minulla oli puutteellinen kokemus, mutta laitoin Akton ylimpien levien kohdalle.

Vuorovesirantaa.

Ei ollut polttiaisia, eikä satanutkaan ihan koko aikaa.


17.8.2018 Indre Berg - Tromssa

Yökusella havaitsin, että nousuvesi kävi metrin päässä Aktosta. Hyvin aavistettu. Aamukusella havaitsin, että satoi entistä tasaisemmin, sellaista harmaata, kastelevaa, pienipisaraista mutta tiheää. No, jäljellä oli enää muutaman kymmenen kilometrin tiesiirtymä.

Aamukosteista käsistä lähti taas tunto, vaikkei ollut kovin kylmä. Ilmeisesti ikä alkaa tehdä temppujaan, mutta ajaessa paclite-kuorien alla tuli nopeasti sen verran lämmin, että veri ylsi sormenpäihin asti. Vähitellen tulin Tromssaan, joka tasaisessa sateessa näytti silmittömän rumalta. Korkean kaarisillan kapealta pyörätieltä avautui kaavoittamaton sekamelska laitureita, peililasitorneja, automarketteja, pittoreskeja omakotitaloja ja enemmän tai vähemmän muotoiltuja vuorenkupeita.

Kävin valumassa vettä upouuden matkakeskuksen turisti-infoon, jossa minua palveltiin suomeksi, kun kysyin halpaa majoitusta. Sellainen löytyi, samoin wifi ja pistorasia. Elektroniikka oli antautunut virran puutteeseen jo edellisiltana.

Antautumista oli havaittavissa myös varusteissa: paclite-housujen perse ja lahje menivät loppusiirtymällä omia aikojaan riekaleiksi, paclite-takista tuhoutui vetskari. Kalliiden kahvien jälkeen lähdin silti katsomaan näköaloja. Ajoin saaren eteläkärjen ympäri ja kiipesin Prestvannetin kohdalta takaisin keskustaan. Täkäläisillä maastopyöräilijöillä riittää korkeuseroa, samoin herkkupolkua.

Sightseeing Tromssa. Normikeli.

Sitten Coopista valmislounasta, leipää ja kaljaa, ja laiturille syömään, kun sadekin oli tauonnut. High end -turistit kiersivät minut kaukaa. Eipä siinä, alkoi olla check-in -aika, joten menin Skansen-hotelliin ja kävin suihkussa ensimmäistä kertaa viikkoon. Hotellin kunniaksi on sanottava, etteivät olleet moksiskaan, kun likasin heidän respansa.

Illan ohjelmassa oli vielä visiitti äärimmäisen mielenkiintoiseen Polarmuseetiin. Suosittelen lämpimästi, jos Jäämeri kiinnostaa. Sitten tallustelua paikallisen Mack-panimon ravintolaan, hetki kirkastuvan ilman ja iltavalon fiilistelyä vuonoon pistävällä laiturilla ja nukkumaan.

Tromssa on kaavoittamaton kasa.

18.8.2018 Matkapäivä Tromssasta

Mitä rankempi reissu, sitä mukavampi istua bussissa. Nyt tuli istuttua pyöreät kaksitoista tuntia, eikä siinä sen kummempaa, paitsi että ilma kävi taas kauniiksi, ja harmitti lähteä meren ja maan pohjoiselta rajalta. Siitä tuli tänä kesänä osa sielunmaisemaa, keskisuomalaisen järven, metsä-Lapin ja Välimeren vuoristosaarten oheen.

Muistiinpanoina itselle Lyngenistä: Se on loputtoman kaunis paikka jo asvaltilta, mutta paljastaa parhaat salansa vasta kestopäällysteen ulkopuolella. Bikepacking-varustuksella näkee enemmän ja parempaa kuin retkipyörällä.

Niitä isoja laaksoja on kuitenkin vaikea läpäistä bikepacking-systeemillä, mutta ei se varmaan mahdotonta ole. Ehkä pitää joskus vielä kokeilla. Mutta kaltevuus yllättää aina, Lyngenin ydin on pienipiirteistä ja jyrkkää vuoristoa, eikä sellaisessa pääse ajamaan polkupyörällä kuin varta vasten rakennettuja uria - eikä sellaisia ole.

Näille seuduille sadevarusteet pitäisi olla vähän uskottavammat, paclite ei oikein kestä oleskelua saati ajamista, ja vanhat kädetkin pitäisi pystyä suojaamaan.

Ylipäänsä pitäisi taas paaduttaa itseään marraskuisilla yöretkillä niin kuin ennen vanhaan, että kestäisi epämukavuutta tai jopa osaisi välttää sitä. Olen pehmentynyt viime vuosina, kokemuksen ylläpito vaatii töitä.