keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Treenikisan makua

Tiistaina kello 16 väsytti, joten sulloin Etymoticit korviin, hain Spotifysta Svjatoslav Richerin soittamat Das Wohltemperierte Klavierit, kävin pötkölleen ja laitoin simmut kiinni. Tuntia myöhemmin heräsin tietoisuuteen siitä, että olisi Bianchi-cupia tarjolla Kirkkonummella.

Päikkärien otto sulkee oman moottorini moneksi tunniksi. Automatkalla ei tuntunut siltä, että kohta pitäisi ajaa kilpaa, eikä vielä sittenkään kun kapusin vesitornin juurelle ilmoittautumaan. Onneksi tutustumiskierroksella ensimmäinen alamäki laittoi kropan hälytystilaan - tukki tuli yllättäen, sitä edelsi varsin irtonainen jarrutuspaikka, ja sitten olikin Bemari poikittain ja ohjaamo täynnä käsiä.

Eipä siinä, tiedotuksessa Vesitorninmäen rataa mainostettiin kolmella vauhdikkaalla laskulla. Harmi että ilmeisesti erehdyksessä mukaan oli eksynyt muutama nousu. Kaikkiaan tarjolla oli kuusi kertaa puolitoista kilometriä kovapohjaista, semiteknistä polkua, jossa ei ollut hetkeäkään tasaista eikä ainuttakaan juomapaikkaa. Aika kuluisi rattoisasti! Parasta näissä Bianchi-cupin maastopuuhissa on se, että radat ovat omanlaisiaan.

Ainoa vaan, että paikalle oli vaivautunut lähinnä kolme- ja nelikymppisiä ukkoja, eikä meitäkään liiaksi asti. Alkukauden maastokisaruuhka oli syönyt fiksuimmilta ajokoirilta menohalut, ja harrastajat puolestaan eivät ikinä löydä paikalle.

Lähtö tiukkaan ylämäkeen ei ole bravuurini, ja nytkin yritin 110:n kadenssilla tikata penkistä perässä, kun isompijalkaiset runttasivat wattia kampeen. Alamäessä kuittasin ensimmäisen, hetkeä myöhemmin toisen, ja sitten sainkin keskittyä väijymään Panu Vainion helakanpunaista pyörää, jonka kanssa Vainio oli ensimmäisessä alamäessä esittänyt taiteellisesti intensiivisen pas de deux'n teemasta klossi irti.

Kuittasin Panun toisen kierroksen loppumäessä vetämällä sykkeet ja kadenssin tappiin, minkä jälkeen yritin juoda. Harmi ettei kuvaaja sattunut paikalle ikuistamaan kakomista.

Eka kierroksella karkuun.

Sitten katosi fiilis. Kroppa oli Kuusankosken jäljiltä tiltissä, joten terävyys puuttui ja sen mukana kaasuttelun ilo. Jyystin dieselillä ja yritin pitää polkuajon smuuttina, ja matka kyllä eteni, mutta fyysisesti homma tuntui samalta kuin trainerin päällä. Henkisesti oli hauskempaa, koska koko ajan piti komentaa pyörää ja lisäksi opetella ajamaan yksi jyrkkä töytäre niin ettei takapyörä lipsu. Kyllä meinaan nolotti joutua kolmesti juoksuhommiin.

Yllättävän kisainen on Bemarin ajoasento näillä säädöillä.

Saapa nyt nähdä, miten kunto kehittyy. Rohkeasti ajattelin vielä kerätä palautumisvelkaa ensi viikon alkuun ja sitten herkistellä hetken Laajavuoren marttakisaa varten. Kroppa sanoo, että pitäisi treenata eikä kisata.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Taktiikka - sitä ei ole (Kuusankoski MTB)

Maantiellä peesaillaan. Ilmanvastus tuo ajoon taktisia hienouksia, jotka tekevät maantiepyöräilystä mukavaa tv-ohjelmaa, ja kuulemma myös kivaa kokea, kun ajetaan joukkueella.

Maastopyöräilyssä ei peesailla, joten siinä ei juuri ole taktiikkaa, etenkään kärkiryhmän takaisessa hulttiojoukossa, jossa itse ajelen. Pidän maastopyöräilystä silti, tai siksi.

Tässä selostus niistä taktisista päätöksistä, joita tein tai olin tekemättä Kuusankoski MTB:ssä helatorstaina.

Lähdössä asetuin kakkosriviin, koska se on minun paikkani. Päätin pysyä evokkien peesissä starttiluupin tiepätkän loppuun vaikka syke sanoisi mitä.

Kun puikattiin kärrypolulle, ohitin Akilleksen 18-junnun röyhkeästi sisäkurvista, koska hän jätti oven auki ja oli minua hitaampi. Hyvä päätös.

Starttiluupin polkupätkällä pari keltapaitaa hidasti minua ja IU:n Tossavaista, mutta ei ollut tilaa ohittaa. Luupin lopussa alkoi asvaltti ja sanoin Tossavaiselle, että mennään. Sitten mentiin. Kärkikuusikko oli mennyt jo aiemmin, ja siihen vauhtiin ryhtyminen olisi ollut taktisesti tyhmää, joten tuskin menetimme mitään.

Tossavaista oli hyvä peesailla tasaisella, mutta poluilla hän oli hitaampi etenkin alamäessä. Syke ei ollut tapissa, minkä takia puikkasin ensimmäisen täyden kierroksen alkupuolella hänen edelleen, otin pikku kaulan ja jatkoin hiekkatiepätkällä kaahausta. Menetin peesiavun loppukierroksen hiekkateille mutta sain ajaa polut omaa vauhtia. En tiedä saavutinko mitään.

Ensimmäisen kierroksen ylämäessä Utkin tuli takaa kuin bussi Hämeentiellä. En tehnyt taktista päätöstä vaan annoin hänen mennä.

Sen jälkeen ainoa huvitus ensiluokkaisen polun lisäksi oli Jari Heinikaisen selkä, joka näkyi polkupätkien jälkeen 20 m päässä ja tiepätkien jälkeen 50 m päässä. Periaatteessa ajoin hänen kanssaan kilpaa, koska olemme ukkosarjassa molemmat, mutta käytännössä olin hämmentynyt, koska yleensä hän on pieksänyt minua minuuttikaupalla. Siksi en uskaltanut väkisin repiä imuun, vaikka ehkä olisi ollut varaakin. Ajoin omaa ajoa, ja se oli viisas päätös.

Heinikainen oli ajanut yhden (!) jalan altaan alun höntyilyssä ja taisi pitkästyä kituessaan selvää kisaa maaliin. Toisen kierroksen loppupuolella hän himmasi sen verran, että sai minusta juttukaverin. Tässä vaiheessa olisi ollut taktista vain kruisia Heinikaisen imussa, mutta arvelin, että hän kyllästyisi sellaiseen ja pudottaisi minut jossain hiekkatieylämäessä, etenkin kun en oikein jaksanut edes jutella. Parasta siis ajaa sopuisasti yhdessä.

Nythän on niin, että jos ei aja voitosta, syyllistyy epäurheilijamaiseen käytökseen ja saa UCI:ltä 200 Sveitsin frangia sakkoa. Tämän takia jouduin puntaroimaan asiaa, ja arvelin että paras sauma voittoon olisi Heinikaisen rengasrikko tai kömpelöinti. Siksi laitoin muutamalla alamäkivoittoisella polkupätkällä kevyesti kaasua. Parin hypyn ja yhden juurakon vauhtimäessä sainkin parikymmentä metriä eroa, mutta mitäpä minä narujalka sillä.

Jossain vaiheessa Heinikainen kysyi "Onko pitkästi taakke?", ja kun vastasin että "Ei oo näkyny", jäljellä olikin enää polusta nauttimista. Aika kului rattoisasti, syke laski ja sitten hävisin loppukirin asvaltilla ylämäkeen. Henkistä kanttia noin sata prosenttia lisää, niin ehkä voin ryhtyä edes suunnittelemaan voittamista.

Että sellaista on taktinen peli marttakisoissa.

Kuusankoski MTB oli muuten loisteliaasti järjestetty tapahtuma. Alueen parhaat mahdolliset polut rytmikkäästi aseteltuina, toimiva kisakeskus, sauna, uima-allas, asiallinen ruoka ja hyvä meininki. Puhumattakaan siitä että sain palkinnoksi kanisterillisen pyöräshampoota (laimennus 1/10, riittää siis ikuisesti), jalkapumpun (toinen tänä keväänä mutta edelleen tarpeeseen), Kouvolan lakritsia (todella hyvää) ja ruislimpun (siivuina pakkasessa, koska lakujen jälkeen ei jaksanut enää).

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Syntymäpäivälahjapolkua

Vaimon syntymäpäivä sattui tiistaiksi, ja koska olen tunneälykäs ja rakastava mies, päätin antaa lahjaksi Bianchi-cupia - mikäs sen mukavampaa kuin kruisailla harjoituskisaa pitkin Järvenpään lähiömetsiä.

Vähänpä tiesin siitä, millaisen uran jäpyläiset ovat kuusikkoonsa kyntäneet. Ensimmäiset kaksikymmentä metriä oli hämäyksen vuoksi sorastettu, mutta sitten alkoi keskeytyksetön kokovartalojumppa, joka on mahdollinen vain pienipiirteisessä suomalaismetsässä. Juurta, kiveä ja mättäitä sekaisin ja päällekkäin, välissä renkaanmentäviä monttuja, ja ettei vauhti vaan pääsisi yltymään, tukit oli jätetty enimmältään sahailematta.

#waterproofsport

Vaimolla on edelleen 26-tuumainen takajäykkä. Voi sentään. Pitää olla kiitollinen, että hän otti minun ja jäpyläisten syntymäpäivälahjan pokalla vastaan, eikä tarjonnut esimerkiksi avokämmentä. Parasta syntymäpäivälahjassa oli se, että vaimo pysyi ehjänä, ja se että minulla oli toinen, onnistuneempi lahja.

Itsehän vietän vähäisen polkuaikani 130-millisessä 29-kiikkustuolissa, joten minulle jäpyläisten rata kyllä kelpasi. Pikkuisen löysemmäksi olisi vielä pitänyt Bemaria säätää, niin olisi ollut hupaisaa soudella pitkin metsänpohjan ristiaallokkoa.

Jäpyläiset kertoivat käyneensä fiilistelemässä Eltsun Bianchi-cupin puistomaisemia ja ajelleensa monesti Korson Vierumäen lenkuraa. Muun muassa niistä oli virinnyt into omaan rataan, ja Järvenpään kauniin kaupungin kanssa oli saatu diili aikaiseksi maankäytöstä, sorasta ja muusta. Tällaiselle toimeliaisuudelle annan kaiken tunnustuksen! XCO-ratojen kilpavarustelu saa minun puolestani yltyä entisestään!

Mutta ei saakeli, vaikka se Terholan metsäpohja on kivistä ja mättäistä, kyllä siihen silti olisi voinut linjata rytmikkäämmän radan. Kolmen kilometrin kokovartalojumppa opettaa ajotekniikkaa ja tekee alaselästä terästä, mutta kisahommissa mieli pysyy virkeämpänä, jos ajoittain saa kelattua vauhtia sen verran, että tuuli tarttuu tukkaan. Saa siinä soraa lapioida ja laituria rakentaa, jos Terholassa haluaa tarjota riittävästi liike-energiaa esimerkiksi hyndään.


#waterproofsport

Ettei menisi känisemiseksi, siteeraan itseäni parempien pyöräilijöiden naamakirjapalautteita:

"Kiitokset loistavasti järjestetystä kisasta! Hienoa että tällainen rata on tehty, huomasi kyllä että vaivaa on nähty ja talkootunteja ei ole säästetty. Valmiit radat helpottavat aina harrastuksen aloittamista ja ovat hyviä harjoittelupaikkoja junioreille."

"Reitti oli mielestäni hyvä, joskin hieman yksitoikkoinen, mutta tuolle alueelle ei varmaan oikein saa sitä vaihtelua tuon enempää? Junnuille ja mikseipä myös aikuisillekin toisaalta aivan loistavan hyvä pätkä tekniikkatreenejä varten, saa lyhyellä pätkällä helposti paljon toistoja."

Niin että turhaan valitin - varmasti sitä rataa voi lujempaakin ajaa, kun opettelee. Itse ajoin maksimivauhtia, mikä tällä kertaa riitti vain nelikymppisten kakkossijaan, koska Visuri mokoma tunki elitestä kiusaamaan ukkoja.

Lisäksi onnistuin alkukierroksella häiriköimään oman seuran 18-junnua hyväksi havaitulla mutta uhrimieltä vaativalla kikkakuutosella. Pyysin tietä kuin minulla olisi kovakin vauhti, ja kun junnu kohteliaasti väisti, kaatua rojahdin hänen eteensä polulle. Hahhaa, siinäpähän oppi kannattaako ukoille antaa tietä!

maanantai 22. toukokuuta 2017

Kohtuuden rajat

Jos ajaisin maastopyörää mieleni mukaan, tämän viikon ohjelmassa olisi:
- ti Bianchi-cup Järvenpäässä
- to Kuusankoski MTB, maraton
- la Aulanko MTB, maraton
- su Peurunka XCM, maraton.

Kaikki kiinnostavat, koska en ole ennen ajanut, ja olisi kiva sää ja kiva pyörä.

Periaatteessa anoppi on hoitamassa lasta ja vaimo töissä, joten mikäpä ettei. Paitsi että urheilukello on jo pitkään mutissut jotain todella erikoista jäljellä olevasta palautumisajasta, ja kroppa komppaa pienillä reisituntemuksilla.

Ajattelen että tämä vuosi, tämä kevät on poikkeus. En aja maastopyörää mieleni mukaan, vaan tavoitteellisesti. Koska tavoitteellisuus alkaa ihan kohtsillään vituttaa, olen päättänyt että kesäkuussa laitan Bemariin hissitolpan ja ryhdyn kruisailemaan.

Sitä odotellessa jätän Peurungan välistä...

lauantai 13. toukokuuta 2017

Pykälää paremmin

Se tunne kun kruisailee kivassa letkassa melkein nenähengitellen ja tajuaa että toinen klossi on irtoamassa. Istuu sitten penkalle ruuvailemaan, ja senhän tietää että klossien ruuvinreiät ovat täynnä kaikenlaista. Hei hei, letka.

Se tunne kun ajaa laikka punaisena letkaa takaa ja ketju katkeaa. Istuu sitten penkalle kaivelemaan ketjutyökalua ja pikaliitintä vetskaritaskusta, ja senhän tietää että kettinki on aina vitun sykkyrällä. Hei hei, toinenkin letka.

Evocin tuotteita markkinoivat tahot ajattivat siis tänään Rajamäellä maastopyörämaratonin, ja etukäteen minua jännitti. Viime kesänä aloin pelätä marttakisoja, koska yritin ajaa niitä vanhalla vauhdilla peräti puolitoista kappaletta ja katkeilin pahasti. Tämän kevään sitkeä trainerinrääkkäys, huono nukkuminen, pitkäjalkainen hipopyörä ja pitkien lenkkien puute on minulle uusi yhdistelmä, ja jännitti nähdä, miten se vaikuttaa vauhtiin.

Nyt tiedän että yhdistelmä on vaikuttanut vauhtiin suotuisasti, tai ainakin oloon. Tuntui tietysti pahalta mutta hyvällä tavalla. Alussa sykkeet olivat tapissa mutta se johtui huonosta lämmittelystä ja rynkyttävästä ajosta. Keskisyke jäi alhaiseksi mutta se johtui kofeiinin puutteesta. Kierrosajat olivat tasaiset, pystyin ajamaan kilpaa, en jäänyt missään kohtaa pahasti tukkeeksi, en katkennut.

Kuvasta kiitos Tarja Kivirinnalle.

Edellä mainitut vastoinkäymiset antavat sitä paitsi mukavaa jossiteltavaa. Alussa olin ihan uudenlaisessa letkassa, jonka kaikkia kuskeja en tuntenut. Voisi sanoa, että kuntotasoni on noussut pykälällä. Teknisten murheiden jälkeenkin pystyin hyvällä fiiliksellä ajamaan kavereita takaa. Etenkin Panu Vainion oranssinpunainen paita oli mukava uistin. Lopussa Panu kyllä iski niin ilkeästi, että vanha kunnon nöyryys palasi mieleen, mutta mitä olisikaan tapahtunut ilman muutaman minuutin takamatkaa?

Kuvasta kiitos Tarja Kivirinnalle.

Vitut - pitää muistaa tsekata myös klossit, ja pitää keksiä joku jippo tuohon kettinkiin. Niin ja pitää löysentää pyörää. Nyt oli iskareissa samat paineet kuin Liedossa, mutta kun oli vähemmän ryskäämistä niin vähempikin olisi riittänyt. Sitä paitsi nyt ei satanut lunta vaan oli lämmintä, mikä vaikuttaa paitsi vitutuksen määrään myös iskaripaineisiin.

Parhainta oli kuitenkin veljeys maalissa. Aika jännä että kun vuositolkulla ajaa samojen naamojen kanssa kilpaa, välille kehkeytyy yllättäväkin luottamus ja suoruus...

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Ei EVOC vaan EPOC

Minähän en mittareita käytä. Paitsi ihan pikkuisen Suunto Ambit 3:a. Ja tietysti Movescountia että voi analysoida. Ja Elite Turbomuinia kun se ampuu niin kivasti watit Trainerroadille. Ja Stravaa.

Mutta en siis käytä mittareita, ja jos kuitenkin käytän, mittaan sellaista mitä muut eivät mittaa. Viime aikoina olen yrittänyt perehtyä EPOC-arvon (Excess Post-Exercise Oxygen) hyödyntämiseen harjoittelussa.

Kyseessä on jyväskyläläisen liikuntatiedefirma Firstbeatin kehittämä algoritmi, jota se lisensoi urheilukellovalmistajille, etenkin Suunnolle. Kaupallinen tuote siis, mikä kannattaa pitää mielessä.

EPOCista puhutaan usein "jälkipolttona", kropan kulutuksena treenin jälkeen, mutta parempi jättää bodarien ja laihduttajien höpinät omaan arvoonsa. Minua kiinnostaa EPOC-käyrän muoto liittyen kestävyysharjoitteluun.

Firstbeatin algoritmi laskee urheilijan esitiedoista ja sykkeen vaihteluista arvoa, jonka suuruus kertoo, paljonko treeni on kroppaa järkyttänyt. Sehän on treenin tehtävä. EPOCista piirtyy treenin mittaan käyrä, ja käyrän korkein kohta on harjoituksen huippuvaikutus. Sitä enempää kropan tasapaino ei ole järkkynyt.

Internet kertoo auliisti, mikä EPOC on, mutta jos haluaa tietää, mihin sitä käytetään, internetiä pitää suostutella. Vähäisen liikuntaymmärrykseni pinnistäen rakensin tiedonmurusista ja Firstbeatin prujusta tällaisen, omiin tarpeisiin sovelletun käsityksen: Jos esitiedot ovat oikein ja jos algoritmi laskee oikein ja jos sen taustalla oleva tiede pitää kutinsa, EPOC-käyrän korkeimman kohdan jälkeinen treeni ei ole enää harjoittamista vaan väsyttämistä, joka vain hidastaa palautumista.

Oikeasti asia on huomattavasti monimutkaisempi, kuten tiede yleensä, fysiologia aina ja kaupalliset sovellukset erityisesti. Ei sitä käppyrää niin lueta. Siitä luetaan muita juttuja.

Tutkin silti omia käppyröitä ja havaitsin nätin logiikan.
  • Hyvin menneessä kisassa EPOC-käyrä nousee tasaisesti loppuun asti.
  • Huonosti menneessä kisassa EPOC-käyrä tasoittuu tai laskee lopussa - energia on loppunut tai on tullut muuta hankaluutta. Pitkässä kisassa normaalia.
  • Hyvin kontrolloidussa intervalliharjoituksessa EPOC-käyrä aaltoilee mutta nousee - viimeinen intervalli on tehokkain kuten pitääkin.
  • Huonosti kontrolloidussa fiilistelylenkkeilyssä käppyrä nousee alun hötkyilyssä terävästi, mutta loppu onkin roskakilometrejä, kroppa ei enää järkyty vaan väsyy.
  • Pitkän, raskaan harjoituksen lopulla tehty kova veto ei nosta EPOC-arvoa paljoakaan, koska väsyneenä harjoittelu on tuloksetonta.


Intervalleja Trainerroadissa. Oranssi EPOC nousee viimeisessäkin setissä vaikka tehot pysyvät ennallaan ja valkoinen syke nousee vain vähän edellisistä. Viimeinen setti on tehokkain harjoite, kuten pitääkin.


Liedon XCO. Lopussa ei ollut motivaatiota, energiaa olisi ehkä ollut. Miehekäs lukuarvo, ehkä väärät pohjatiedot.


Tavallisen tyhmä maastolenkki. Alkulämmittelypätkäni ovat liian raskaita ja kaksi maastovetoa heti niiden jälkeen. Loppupuolen kova maastoveto ei nosta EPOCia. Loppu on siis roskaa.

Äkkiseltään EPOC näyttäisi kätevältä työkalulta muutamaan asiaan.
  • Tehoharjoitukset voi sen avulla pitää tehokkaina mutta väsyttämättöminä. 
  • Pitkät tai palauttavat harjoitukset voi sen avulla pitää tasavauhtisina tai nousevina, ilman alun turhaa höntyilyä joka nostaa harjoitusvaikutuksen nopeasti muttei korkealle ja tekee loppulenkistä turhan. 
  • Roskakilometrien sijainti löytyy. 
  • Kisoissa laskeva tai epätarkoituksenmukainen käyrä kertoo, että jotain on tehty huonosti. 
Kokonaan toinen asia on sitten EPOC-arvojen väijyminen ylirasituksen suhteen. Koska arvo lasketaan osaksi sykkeen vaihtelusta, ylirasituksen pitäisi näkyä, jos osaisi katsella.

No, jatkan perehtymistä, koska olen tässäkin asiassa aivan vitun amatööri, mutta kiva näitä on kelailla.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Kun kuraränni räntäsateessa hymyilyttää

Bianchi-cupin aika-ajossa satoi räntää. VPCX:n soranjauhantatapahtumassa satoi räntää oikein kunnolla, ja oli satanut jo pitkään. Eltsun Bianchi-cupissa vasta räntää satoikin.

Niinpä räntää satoi myös vappuaattona Liedossa, kun kotimainen XCO-cup alkoi. Voisi sanoa, että tiesin jo, miten kannattaa räntäsateeseen pukeutua. Aamupäivästä rata oli märkä kuraränni valkoisen keskellä, mutta koekierroksella aurinko näyttäytyi muutaman sekunnin pätkissä ja sulatteli loskaa tehokkaasti. Vaan annas olla - kisan käynnistänyt pillin vihellys käynnisti myös terävän raekuuron.

Onnistuin startissa asiallisesti, koska pikkujunnut eivät vipeltäneet keulille, vaan joukkio rakentui lähinnä jääristä. Ensimmäiselle polulle joku teki tulpan, mutta kiersin sen luovasti ja etukäteen, hämähäkkivaistolla. Alkukierroksella taisin intoutua vielä pariin ohitukseen, mutta sitten asemat oli kaivettu lietolaiseen kuraränniin. Kuiton Antin selkä näkyi lähietäisyydellä, milloin ei laihanlaisena kadonnut männynriukujen taakse. Pari kierrosta rimpuilin kyydissä ja parantelin vuoden maksimisyke-ennätyksiä, mutta sitten piti vetäytyä lähemmäs anakynnystä, kun ajovirheitäkin kasautui.

Mutta ahh, se rata! Team Velo Cycling on rakentanut sitä rakkaudella, joka kesti loskapaskakelin. Oli pikkuhyppyreitä, oli iso liuta bermejä, oli muutama tarpeellinen silta kuralääryn yli. Oli jumppalaskuja ja kiduttavia kallionousuja. Ja kiitollisena 130-millinen kiikkustuoli-Bemari löysi pitoa märkien juurten väleistä, nieli laskujen möykkyjä sen mitä uskalsin tarjota ja ennen kaikkea eteni joutuisasti. Minä vanha jäykkäperäkonservatiivi alan löytää kiikkustuolien ilot.

Kuuden kierroksen aikana kierroksen keskisyke laski viitisen pykälää ja kierrosaika piteni minuutilla. Jaloista siis katosi ruuti, mutta taas oli maalissa olo, että miksei tämä jatku. Se ei ole hyvä XCO-kisassa, mutta minkäs teet.


Kuvasta kiitos Danille!

Tuloksena M40-sarjan voitto ja kokonaiskisan kuudes, eli aivan hyvin. Mikä parasta, kisan jälkeen naama meinasi ratketa hymystä. Pari vuotta olen pitänyt kisatauontapaista, mutta nyt taas muistan, miten hienoa maastopyöräily on. Viime vuoden parissa kisassa tuntui väärällä tavalla pahalta, mutta nyt olen tottunut uuteen, nelikymppiseen kroppaani ja saanut sitä vähän treenattuakin.

Kuvasta kiitos Jaakolle!

Että räntäsade ja kuraränni niin saakelisti hymyilytti - se vaati tietysti myös, että sai tehdä kisamatkan mitä parhaimpien pyöräkaverien kanssa.