torstai 7. joulukuuta 2017

Suomi-krossin erityiset kalustovaatimukset

Syyt sanalle "erityiset":
  • Harrastelijan pärjättävä yhdellä pyörällä yksillä kumeilla ilman mekaanikkoa.
  • Yleensä märkää ja lämpötila nollan molemmin puolin.
  • Smuutin puistonurmen sijasta karheikkoa ja sekalaista alustaa.

Pukeutumiskonstit:
  • Ajaminen vaatisi ohuet hanskat mutta sää paksut. Niinpä lämmitellessä kunnon tumput. Ajohanskat paidan alle lämpimään. Vedetään käteen lähtöviivalla...
  • Ajaminen ja juokseminen vaatisi kisakengät mutta sää goresaapikkaat. Niinpä lämmitellessä rajuin töppönen mitä kaapissa on ja kisakengät jalkaan vasta viivalla.
  • Sealskinz- tai vastaavat sukat ehkäisevät amputointeja, jos lämpötila nollassa tai alle.
  • Jos suihkut ja pukkarit puutteelliset, kannattaa lämmittelyyn varautua ajokelpoisella kuorella, joka pitää mudan ulkona. Kotimatkaan kannattaa varautua pesukelpoisella kuorella, joka pitää mudan sisällä.

Kalustokonstit:
  • Jos haluaa selvitä yhdellä rengastuksella: eteen mutakumi, taakse sekakumi. Kääntyy ja rullaa.
  • Sitä yhtä vuotuista jäätyvän mudan kisaa varten vaihdevaijerin kuoren voi vetää täyspitkänä.
  • Samassa kisassa takavaihtaja ja etenkin sen rissat jäätyvät jos ovat jäätyäkseen. Ei voi mitään. TF2:n suihkuttelu tehoaa plasebona.
  • Levyjarrut. Hydrauliset, koska Suomi-krossi syö paloja niin että mekaanisten kahva painuu pohjaan loppukierroksilla.
  • Jos kuitenkin mekaaniset, niin suorat levyt, metallipalat, säätö lähelle äläkä jarruta.
  • Narrow-wide 1 x 10/11, koska muta, ketjun pudottelu, liikkuvat osat jne. Edessä 38 tai 40, takana 32 tai 36 asti, jalkojen ja pyörän muun käytön mukaan.
  • Kytkimetönkin takavaihtaja toimii narrow-wide-rattaalla krossissa. Ihme homma.
  • Tietyllä kelillä tietyssä maastossa tietynlaisella radalla polkimien ja klossien yhteispeli ei vaan suju. Eggbeaterit eivät ole ratkaisu, koska laakerit ja lukitus. Muita polkimia voi jeesata TF2:lla/öljyllä ja poistamalla kengänpohjasta klossien vierestä turhia seinämiä.
  • Tubeless/tuubi/sisuri-keskustelu ei mahdu tähän, mutta tubeless.

Mikä kuluu:
  • Pöksyt ja satula. Hiekkainen muta hinkkaa.
  • Ulkoiset keskiökupit. Kannattaisi avata joka kisan jälkeen, koska saattavat ruostua kerralla kiinni. Näitä voi tosin elvyttää ihmeen pitkälle.
  • Takavaihtajan rissat. Nämäkin saattavat ruostua kerralla kiinni. Syövät mutaa ja ruohoa. Näitäkin voi elvyttää.
  • Jarrupalat.
  • Kengät, koska juoksentelu, klossien takominen, lika ja märkyys.
  • Kiekot. Myös leveät hiilikuituiset Epun kasaamat 32-pinnaiset 29er-trailikiekot. Niinpä. Eivät pysy suorina. Krossi rasittaa kiekkoja, koska nakkikumipyörä ei jousta.

Mikä ei kulu:
  • Shimanon ketjut 105 ja ylöspäin. Tummuvat rumiksi kuitenkin vaikka pesee.
  • Sramin ketjut XX1 ja ylöspäin. Pysyvät nätteinä kun pesee, jopa 1050-tasosta ylöspäin.
  • Shimanon spedupolkimet.
  • Keinokuituiset ajopaidat, jos vetskarit huuhtelee ennen pesua.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Kisaflätit kyllä vituttaa

Etukäteen fiilistelin että Klaukkalan HEL CX:ään on kiva lopettaa kausi. Ihan siksi että kausi olisi jo kiva lopettaa, kun on paskat kelit eikä fokus kestä enää, kun kausi alkoi maaliskuussa, ja silloin oli vielä paskemmat kelit. Mutta myös siksi, että tasaisesti podiumeja tykittämällä ajattelin hivuttaa HEL CX -cupin kokonaissijoitusta ylemmäs. Katsokaas kun alkupuolella sarjaa jäi kaksi ajamatta, mutta kahdeksan kymmenestä lasketaan...

No paukusta Kuitto kärkeen ja moi moi hänelle, mutta itse uiskentelin nätisti kakkosena kierroksen tai pari. Oli nurtsia, oli leikkikenttäkiemurtelua, oli jäätyvää mutaa ja oli yksi mukavan loiva ylämäki jossa sai nostaa sykettä. Asiallinen Suomi-krossirata.

Lähti sitten keula alta kun harhauduin jäätikölle, ja jäin Härgisen, Salosen ja Aluksen kanssa kisaamaan. Alus on tekninen jumala, joka alun kiemurteluissa sai kiinni ja lopun mäessä jäi. Kilvanajo tuntui hyvältä ja pystyin etenkin mäkeen iskemään ok. Dani ehdotteli yhteispeliä ja pyysi vetämään ylämäen, mutta kun vedin, Dani jäi. Paitsi että mokoma jäi kyttäämään siinä kymmenen metrin hollilla. Sellainen kohottaa kivasti sykettä.

Ja sitten - toiseksi viimeisen kierroksen alussa alkoi takakiekko tapailemaan kiviä. Muutaman sadan metrin jälkeen kuitukehän pehmikkeenä oli enää kumi muttei ilmaa. No ajoihan sillä kun ei miettinyt mitä kehä maksaa, vaan mietti miten ihanan tiukasti kumi istui asentaessa uraan. Mutta ei sillä pystynyt lasettamaan, ja vitutti kuin pientä oravaa, kun Härginen ja Alus kruisivat ohi.

Olisinpa edes tiennyt mihin se puhkesi, mutta ajovirhettä en ainakaan huomannut. Veikkaan vittu tappajasepeliflättiä vittu.

Lähtösuoran varikolla kuorin venttiilin esiin jäätyneen mudan alta ja latasin kumin täyteen uutta ilmaa. Siinä peippaillessa Salonen ja Saarinenkin menivät. Litkutettu tubeless sentään piti enimmät ilmat loppukierroksen ajan, joten pystyin pelastamaan viidennen sijan.

Mutta jos... Vitun mutta ja jos. Ei voi tietää.

Sen tiedän että maalissa pyörällä oli useampikiloinen mutajääpanssari, eivätkä vaihteet juuri toimineet. Ja sen tiedän että ihan hyvin kulki.

maanantai 27. marraskuuta 2017

Ihmiskokeen tulos: HEL CX Kontula

HEL CX se vaan petraa kuin sika juoksuaan, liekö syynä se että minä sekaannuin vain alkukauden järjestelyihin... Sunnuntaina Kontulan kelkkapuiston osakilpailussa oli loskakuorrutus, mutta väliäkö sillä, kun oli myös chippi-ajanotto, kaksikymmentä neliömetriä katettua telttaa, kahvila ja Kelin merinovillaa myytävänä.

Itselläni taustalla oli siis ihmiskoe eli pikkuisen liikaa treeniä. Ennen kisaa se vaikutti siten, että koekierrosta en viitsinyt ajaa (1). Olisi tullut loskaa perseeseen ja likaa pyörään. Testasin lähinnä että varapyörä eli vanha, raihnas Cross-Check vielä toimi. Toimihan se mutta onneksi sitä ei tarvinnut käyttää. Järkyttävän horjakalla masuunikuonalla sitä onkin tullut ajettua joskus. Mutta kun vaimo oli flunssassa, piti auton pyörätelineen paikka täyttää. Pyörällähän ei kisapaikalle ajeta, kun on keski-ikä ja kaikkee, ei vaikka matkaa olisi vain kaksi kilometriä.

Starttiin oli ilmaantunut peräti Kuiton Antti ikiaikaiselta Viron krossikiertueeltaan, ja lähtikin mokoma kuin hauki kaislikosta. Alun ylämäessä jaloista ei löytynyt tehoa (2), joten Kuitto katosi ja Visurikin meni ohi. Alamäen off-camber-mutamutka kuitenkin yllätti Visurin, joten Kuitto katosi lisää ja ajelin hetken kakkosena.

Sitten minulla alkoi keula lipsua alta, ja lipsuikin niin monta kertaa, että ohi vilisti Härginen, Maunula, Niskakangas ja melkein jopa Salonen, joka oli päätynyt kokeilemaan alkukauden taktiikkaani eli krapulassa ajoa. Jouduin keulapannujen takia tunkkaamaan kerran jopa alun hiekkanousun. Luotto Schwalben X-One Biteen on ollut kova, mutta ei ole enää. Mutahuntuisella nurtsilla se ei vaan pitänyt.

Sitten tein vastentahtoisesti tarvittavat muutokset ajotyyliin, ja pystyin ajamaan tasavauhtisesti kilpaa, mutta höntyilyyn ei riittänyt huvitusta (3). Kun ensimmäistä kertaa yritin Maunulan ohitse mäentöppyrässä, hän kunnioitti perinteitä sulkemalla oven, mutta mikäs siinä. Yritys veti minut kahdeksi sekunniksi punaiselle, mistä toipuminen kesti iän kaiken (4). Jouduin turvautumaan juoneen: Selkkauksien välttämiseksi ohitin Maunulan paikassa, jossa hänelle tarjoutui peesi, ja sitä hän ei voinut vastustaa.

Loppukisa kului kenkää polkimeen takoessa. Mudan, ruohon ja loskan muodostama päivän keitto oli sen verran paksua, että lukuisten jalkautumispätkien jälkeen piti erikseen pohtia, kuinka pystyisi jatkamaan polkemalla matkaa. Pahiten klossiongelmista kärsi Visuri, joka kyllästyi ja putosi kärjestä.

Itse ajelin tasaisesti kolmantena, mutta Kuiton vauhtiin ei ollut asiaa, ja Härginenkin oli navigoinut itsensä varjojen mailta normikuntoon ja jätti ikävän paljon rakoa. Kontulan radalla olisi saanut kerättyä sekunteja spurttaamalla jokaisesta mutkasta ja jokaiseen mäkeen, mutta spurttailu ei huvittanut (5). Tasaväkisemmässä porukassa olisi kyllä saattanut löytyä hiven lisää taakia tavallista vankempien henkisten lukkojen takaa (6).

Keskisyke jäi kaksi pykälää alle kauden krossikisojen tyyppilukeman (7). Veikkaan että ero syntyi lähinnä klosseja potkiessa. Se puuha kun nostaa vain verenpainetta, ei sykettä.

Vaikka olen ylle listannut ihmiskokeen tuloksia, oikeasti ne menevät tilastollisen vaihtelun piikkiin. Eivätkä edes siihen. Tuolta minusta aina tuntuu kun ajan kilpaa.

Ihmiskokeesta en siis oppinut mitään, kisan ajamisesta kylläkin‚ taas: Keulan pidossa on tekninen tai ajotekninen ongelma, joka pitää ratkaista. Ja uusista vihreistä kengistä pitää dremelöidä turhat seinät pois klossin vierestä, että mudalla on vähemmän tukea.

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Ihmiskoe Kontulaa varten

To 3h 30min PK+
Pe 30 + 30min PK
La 1h 30min racestart + sweetspot
Su 3h PK
Ma 1h 50min PK + sweetspot
Ti 1h over-under
Ke 30 + 30min PK
To 1h sweetspot + threshold + vo2max
Pe 1h anaerobic + tempo
Pe 30min sprintti + PK
La 1h valmistava
Su HEL CX Kontula

Kuusijärven HEL CX antoi viitteitä että viikonloppuiset kisajalat voivat löytyä ankarallakin treeniviikolla, eikä vain levolla. Nyt kun oli taas kevyt työviikko, kokeilin kiristää ruuvia. Tuli jyystettyä aika tavalla sekä trainerilla, maasturilla että krossipyörällä, ja ulkona oli sen verran kylmä että kroppa ei ainakaan norjistunut. Mutta pakko on treenata kun ehtii, eikä kisojen saa antaa häiritä.

Olen huomannut että kovan treenijakson tai kisan jälkeen lepopäivä on omalle kisakunnolle myrkkyä. Kroppa menee palautumismoodiin ja kieltäytyy rasituksesta, että kunnolla on aikaa nousta. Tämä on oikein hyvä asia! Mutta jos haluaa kisata niin on pakko pitää kone hyrräämässä. Kyllä se jonkin aikaa jaksaa.

Ihmiskokeen valvojana toimi uskollinen Ambit3. Olen oppinut osittain luottamaan sen arpomaan palautumisaikaan, ja kisaan mennessä oli sen suhteen nollat taulussa, eli äärimmilleen en vetänyt. Raskaimpia harjoituksia olivat Ambitin mukaan pitkät peekoot, ja kroppa sanoi samaa.

Jalat tuntuivat varsin ajetuilta alkuviikosta, mutta mellastin vielä tiistaina trainerilla anakynnyksen molemmin puolin. Keskiviikon normityöpäivä eli puolittainen lepopäivä korjasi tilannetta, vaikka aamukommuutilla jalat olivat veltot.

Kisan lähestyessä hyppäsin trainerin päälle, että kuormitus pysyisi kontrolloituna ja tarkoituksenmukaisena. To ja pe treeneissä nostin tehoja, lyhensin vetoja ja alensin kuormitusta. Lauantain harjoitusta Trainerroad markkinoi "priming"-puuhana, mutta minulle se oli lähinnä koneen pitämistä käynnissä.

Loppuviikon treeneistä ihmiskokeen valvoja bongasi keskimäärin kymmenen pykälää normaalia alempia sykkeitä, eli kropassa oli joko väsymystä tai tottumusta tai molempia.

Ja kuinkas sitten kävikään?

lauantai 18. marraskuuta 2017

Ruotsissa krossi on samanlaista mutta kovempaa ja enemmän

Vaimolla oli kai huono omatunto siitä, että hän tarvitsi minut autonkuljettajaksi ja lastenhoitajaksi työmatkalleen Ruotsiin. Kun oli isänpäiväkin. Sanoi että ota pyörä mukaan.

Minä siitä ahneesti googlaamaan, ja kas! Ruotsissa ajetaan cyclocrossia peräti kahdessa cupissa. SWE Cup on UCI-pisteellinen neljän kisan rypistys, mutta CX-pokalen on vähän rennompi versio, jossa kisoja riittää. Matkaviikonlopulla olisi ollut kisaa sekä Västeråsissa että Uppsalassa, mutta vain Uppsalaan ehdittiin.

Ruotsin pyöräilyliiton kautta kisoista löytyy hyvät perustiedot, mutta ilmoittautuminen on tehty varsin kansalliseksi. Järjestelmän kautta kisaan voi ilmoittautua vain ruotsalaisella lisenssillä. Onneksi kisan järjestäjä vastasi sähköpostiin nopeasti, toivotti tervetulleeksi ja käski maksamaan joko Swishillä tai PlusGirolla. Ihan kiva, mutta molempiin pitää olla ruotsalainen pankkitili.

No järjestelyä se vain vaatii.

Paikan päällä liikuntapuistossa Uppsalan liepeillä oli muuten HEL CX -meininki, mutta enemmän väkeä ja joiltain osin retrompaa:

  • Ilmoittautuminen mutkaton mutta analoginen.
  • Pukkari karu ja suihkuissa vesi jääkylmää.
  • Laput kiinni hakaneuloilla.
  • Chippi haarukkaan mutta tulokset silti myöhässä ja analogiset.
  • Koululaiset myymässä kahvia.
  • Merkkaus hyvä mutta ihan normaalit tikut ja nauhat eikä mainosseiniä.
  • Rata lajinomainen, rytmikäs ja monipuolinen muttei nauruhauska.
  • Kuvasato laimeampaa kuin Suomessa.

Suurin ero Suomen krossiskeneen tai HEL CX:ään oli kuskien määrä ja taso. Ennen Eliten eli Herrar Senior A -sarjan starttia rullilla pörräsi aikamiesten lisäksi runsaasti kiilusilmäisiä 18-junnuja, ja jos jollain oli Dugastit, niiden mukana oli toimitettu myös paljon ajetut silopohkeet.

Eliittilähdössä starttasi reilut kolmekymmentä kisaajaa, ja minut kutsuttiin karsinaan taas viimeisenä. Hyvä niin, koska lähtöpillin jälkeen paketin keskivaiheilla oli ryysis. Muuan Birjer Birgersson jäi kasaan, sydämistyi niin että alkoi paiskoa tavaroitaan ja sai 250 kr sakot, tuloslistan kommunikean mukaan syystä "olämpligt uppträdande". Julkinen nöyryytys opettanee Birjerille käytöstapoja!

Itse tarkastelin ryysistä hännempää ja tein alkuohitukset vasta loputtoman pitkässä spiraalissa, kun jotkut eivät uskaltaneet kantata senkään vertaa kuin minä.

Sitten seurasi asiallista kilvanajoa erilaisissa pikkuporukoissa. Vaimo tosin kysyi kakkoskierroksella, onko kaikki kunnossa. Huolen ymmärtää, koska en ollut kärjessä vaan puolivälissä. Vakuutin että kaikki on kunnossa siitä huolimatta.

Periaatteessa olin teknisesti hieman etevämpi kuin ne joiden kanssa päädyin ajamaan kilpaa. Mutta käytännössä vedin ensimmäiseen hiekkalaatikkoon OTB:t ja sitten livautin keulan alta kahdesti, kun kanttasin nurtsilla liikaa. Olen kaatuiluun tyytyväinen - se kertoo että uskalsin ajaa rajalla. Muutaman kerran tuli nimittäin seivattuakin.

Loppukiritappion jälkeen tulokseksi jäi kuudestoista sija reilun kolmenkymmenen joukossa. Kärkeen eli entiseen ruotsinmestariin tuli eroa nelisen minuuttia, eli vähemmän kuin Halmeen Sasuun olisi tullut. Kimmo Kanaseen tuli eroa minuutti, eli sitä olen kuronut kiinni. Vanha kunnon Bruce Wayne oli mestoilla, koska työskentelee nykyään Shimano Nordicin tuotepäällikkönä nimenomaan Uppsalassa.

Keskisyke oli taas se sama 171, joka se on ollut kauden kaikissa krossikisoissa (!), paitsi Tapanilassa, kun mittari luuli parin minuutin ajan että minulla on takykardia. Positiivista oli että sain viimeisellä kierroksella puristettua sykettä ylös melkein alun lukemiin.

Tässä tiivistettyä tunnelmaa Ruotsi-krossin ytimestä. Oranssi paitakin vilahtaa pari kertaa:


...ja tässä koko setti niille joita Ruotsi-krossin radat kiinnostavat, mutta luokkaa alempi lähtö eli Herrar Senior B:


sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Vaihteeksi ok jalat

Myöhäissyksyyn on lopullinen ratkaisu - cyclocross. Ei tunnu missään, että viideltä tulee pimeä, kun on HEL CX:ää ajettavaksi. Mutta jos panostaa kisaan joka viikonloppu, ei ehdi treenata, kun pitää vaan palautella. Tähän kyllästyneenä vetäisin vaihteeksi aivan kunnollisen treeniviikon, ajatuksella että jalat kisassa eivät ehkä ole tuoreet mutta ainakin tietävät mitä pitää tehdä. Tuntui toimivan.


Kuva: Matti Ouvinen. Kerran näinkin päin Visurin kanssa.

Tänään myöhäissyksyä ratkaistiin Vantaan Kuusijärvellä, jonne pyöräkauppiaat Toni & Toni ovat järjestäneet omaa Superprestigeä ennenkin. Mutta hei, nyt HEL CX & Tuomas Paunonen olivat mestoilla, eli vaihde pykälää isommalla.

Kuusijärvi on loistava kisakeskus. Saunat, ruoat ja pukuhuoneet saatavilla helposti, samoin lämmin tila ja kylmä järvi. Ja Kuusijärvelle saa päheän radan. Hiekkamutkissa piti miettiä, ajaako vai juoksee. Poluilla piti kiertää kiviä ja etsiä pitoa. Nurtsialamäessä koeteltiin henkistä kanttia ja nurtsiylämäessä juoksujalkoja. Oli siellä ulkoiluväylääkin, mutta pieninä annoksina, mutkien ja töppyröiden kera.

Tällä kertaa en ollut krapulassa ja ehdin ajamaan lämmittelykierroksen ja käymään jännäkakalla. Profit! Siksiköhän startti tuntui helpohkolta? Käppyrä kertoo, että ensimmäisen kierroksen keskisyke luuhasi kymmenen pykälää alle kisan lopullisen avgin. Ajaessa ihmettelin miten kauheasti Visuri puuskutti, kun itse nenähengittelin.

Tunkkausnousussa kunnioitin muodostumassa olevaa perinnettä ja kiilasin Aleksi Maunulaa.

Vähitellen irtauduimme Visurin kanssa muista, ja käppyräkin kertoo että pystyin ajamaan kilpaa: syke nousi kisan keskiarvoa korkeammalle ja pysyi siellä. Ei kuitenkaan tuntunut kovin pahalta. Välillä kiihdyttelin, että ennätin ennen Visuria hiekkapätkille, ja välillä Visuri kiihdytteli, että ennätti ennen minua tunkkausnousuun. Kullakin vahvuutensa.

Puolivälin tienoilla lipsautin keulan alta nurtsimäessä, ja eroa tuli parikymmentä metriä. Ajoin sen vielä kiinni. Seuraavalla kierroksella jäin tunkkausnousussa, mutta ajoin senkin kiinni. Seuraavaa pikku eroa en enää ajanutkaan kiinni, vaan jäin muutamaksi loppukierrokseksi roikkumaan löysässä kymmenen sekunnin hirressä.

Kuva: Matti Ouvinen. Paluu normaalitilaan.

Oikein hyvä ajo silti. Visurin kanssa olen kiertänyt samoja kisoja iän kaiken, mutta perässä en ole pysynyt ikinä - ja nyt pysyin puoli tuntia.

Jossiteltavaa ei jäänyt, paitsi ihan pikkuisen, kun kengän pohja hajosi ennen kisaa klossin kohdalta, ja klossi mokoma kellutteli varsin vapaana jalkapohjaa vasten, mikä vaikeutti kengän kiinnittelyä polkimeen. Ja irrottelua myös, minkä huomasin vetämällä kahdet spedulipat hiekkalaatikkoon. Vitun hiilikuitu, pitäisi varmaan tehdä kengänpohjatkin titaanista.

Mutta se jäi mietityttämään, että Visuri-parka puuskutti koko ajan mahdottomasti, ja minä hengitin tasaisesti. Ilmeisesti parempi kuski on parempi siksi, että pystyy ajamaan pidempään VO2max-puuskuttaen. Minä en pysty, vaan junnaan kynnyksellä. Avg171, max179 kertoo, että joko kone tai pää ei kestä kierroksia.

Tai sitten vauhtiani rajoittaa jokin muu tekijä kuin puuskutus. Veikkaan jalkojen voimaa. Mutta sillehän ei ehdi mitään tekemään, kun pitää ratkaista myöhäissyksy ajamalla kilpaa.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Loskamutapellon kyntäjäiset

Kuva: Harri Ouri

Kirkkonummen HEL CX:ää muistellaan pitkään. Rata oli niin typerä, että se läheni hienoa: lähtösuora hiekkatietä, kaikki muu kiduttavaa, työlästä peltoa. Jopa spiral of death ja loputon 180-kurvisarja hidastuivat puskemiseksi.

Ja keli oli niin typerä, että se läheni neroutta. Viisitoista senttiä uutta lunta, joka oli ollut pakko lingota radalta koneella, mutta kisapäivänä tietysti kunnon vesisade, niin että lumi ja peltomuta liukenivat kirvelevän kylmäksi cocktailiksi. Siihen kun lisätään edellisillan kantaesitysriekkujaiset Musiikkitalolla ja alle kuuden tunnin yöunet, aletaan olla Suomi-krossin ytimessä.

Viime hetken valmistautumisen hoidin tuttuun tapaan paimentamalla puolitoistavuotiasta poikaa puolitoista tuntia loskaisella pellolla - lämmittely ja rataan tutustuminen ovat heikoille. Jännäkakkakin oli tällä kertaa pakko jättää suolenmutkaan, kun aikaa tai näkösuojaa ei kerta kaikkiaan ollut. Arvata saattaa, että lähtöviivalla tuntui heikolta.

Ja niin tuntui vielä ensimmäisellä kierroksellakin. Annoin tuttujen selkien mennä, kiduin Santun perässä ja murehdin osaani tutuin miettein: Että olenkin syntynyt piruparaksi, joka kiduttaa itseään loskapellolla.

Vaan eipä siinä, kelin ansioksi lienee luettava, että jännäkakka tyytyi lämpimään ja suojaisaan olosijaansa, ja sain ajorytmistä kiinni. Santtu päästi nätisti ohi ja toisen kierroksen aikana sain Erkon kiinni. Loppusuoran ylämäessä Erkko mutisi jotain epämääräistä, ymmärsin hänen murehtivan omaa piruparkuuttaan ja nykäisin karkuun.

Kolmannella kierroksella Aleksin selkä lähestyi hitaasti, mutta jotenkin ei löytynyt intoa ajaa kymmentä metriä kiinni. Sen sijaan aloin nauttia radan rytmistä:

"Maalisuoran mutaspoorit, miksei vieläkään löydy hyvää linjaa. Oikealle kallion yli, leikkaa rohkeasti. Vasen ysikymppi, älä koske jarruun, menee lumelle muttei haittaa. Loivaa alamäkeä, miksi pitää polkea? Ai joo reunasta löytyy kovempaa alustaa. Ah armahtava ysikymppi ylämäkeen, mutta ei löydy hyvää pohjaa. Alamäki, reunaa nuollen, poissa mutaspoorista, kivasti menee. Pari inhaa ylämäkeä, tasaisesti vain, älä vedä punaiselle, 38-36 on hyvä idea ja reuna rullaa ihan vähän paremmin, olisiko toinen reuna vielä parempi... Alamäki taas reunaa nuollen, älä koske jarruun edes siinä shikaanissa. Sisään spiraaliin ysikymppi, taas muta jarruttaa sun puolesta. Spiraali paaluja nuollen, miksi muut ei ole löytäneet tätä kovaa pohjaa? Nyt se tappavan pitkä ylämäki, 38-36 on tosi hyvä idea, mutta tämä on ainoa mäki. Kantoesteet, miksi en jaksa kannatella tätä pyörää, ai mudan takia. Mutkia, loiva alamäki, anna mennä, tämä on sun pätkä. Nyt siihen sarjatuleen: 180-mutka, suora, 180-mutka, suora, kauanko tätä jatkuu? Ihana kun etukumi pitää, voi polkea mutkat läpi. Mutasuora, ojan yli, otanko tuon vai tuon spoorin? Että kun hakee eikä pidä missään. Kovan penkan yli tielle, onpa hyvä pito yhtäkkiä, leikkaanko jyrkästi vai kierränkö varman päälle? Nyt olisi tie, mutta hitot, en lepää. Ja uudestaan..."

Neljännellä kierroksella sain Aleksin kiinni ja jäin perään lepäämään. Mutta siinäpä kovaluonteinen äijänkässy ja äijänkässyllä kireäksi viritetty kone! Seurasi tempoilua, kun kiukkuinen Aleksi iski posket punaisina sykkeet tapissa karkuun ja minä kiersin dieselillä vähitellen kantaan. Siinä tempoillessa Erkko tuli takaa meille seuraksi. Erkko on sitkeä kuin mänttihihna, puree stemmiä kauheasti kituen ja häviän hänelle kirit satavarmasti.

Kolmen porukalla mentiin hetki, mutta kas kummaa! Siinä pitkässä ylämäessä toiseksi viimeisellä kierroksella sain avattua sen varavoimanlähteen, jonka tiedän olevan aina mukana, mutta jonka hanaa en yleensä löydä. Eroa tuli muutama pyöränmitta, ja kun ero säilyi tiepätkälle asti, ei tarvinnut ryhtyä peesauskikkailuihin. Luukuttaminen riitti, ja minähän luukutin.

Miten ihana onkaan ajaa se varavoimanlähde kytkettynä! Kontrollissa, rauhallisesti - ja käppyrän mukaan sykkeet ihan tapissa...

Visuri oli tietenkin kaukana karussa, mutta kakkossijan pokkasin, pikku tuuletuksen kera. Eivätkä Erkko ja Aleksikaan huonoina olleet, kun olimme sentään saaneet aikaiseksi oikeaa kilvanajoa. Siinä halailtiin ja naureskeltiin.

Onneksi palkintojenjako oli ennen kuin hypotermia eteni vakavaksi. Podiumilla oli ehkä pöhköintä ikinä - kolme nelikymppistä äijää yltä päältä loskassa ja ravassa, kylmissään ja läpimärkinä, hekottaen upealle harrastukselleen.

Kaappasin repun, joka oli marinoitunut kisan ajan loskalätäkössä, ja lähdin pyörien kera autolle. Kilometrin aikana aloin täristä. Emilialla oli kiire keikalle, joten autolla vedin kuorivaatteet suoraan mutalääryisten ajokamojen päälle, suojaksi. Kotimatkalla jalkoihin alkoi sattua, niin kuin paleltumavammojen sulaessa sattuu. Oli pakko ottaa Kehä II:lla ajokengät jalasta.

Kotona piti huuhdella ajokamoista mutaa yli kaksikymmentä minuuttia, että ne pystyi laittamaan koneeseen. Sitten piti pestä suihku ja kaapia kilo kirkkonummelaista peltoa viemäriaukosta. Sitten vasta pääsi itse suihkuun.

Ihana laji. Aivan ihana.

Post-S/M-CX

Juu niinhän ne menivät kuten arvelin, siis Tampereen suomenmestaruuskrossit, sekä järjestelyjen että oman ajon puolesta.

Ruoditaanpa se oma ajo ensin. Puolison keikkalogistiikan takia hankkiuduimme kylille jo edellispäivänä, mutta rataa en käynyt murehtimassa, vaan ilta meni Muumi-museossa ja hotellikuolemassa. Aamiaisella tuli hotkaistua massuun mm. poromustaamakkaraa ja leipäjuustoa, että varmasti jaksaa kärsiä nälkää iltapäivälähtöön asti. Sitten katselimme hetken räntäsadetta hotellin ikkunasta ja tuumimme että sekaan vaan.

Tulimme pelipaikalla liian aikaisin värjöttelemään. Tai oikeastaan sopivasti, koska vaimo ehti rauhassa tutustua rataan, lämmitellä trainerilla ja muuta tarpeellista. Minä vietin pojan kanssa tuntitolkulla laatuaikaa hiekkakentän laidalla, ja untuvatakki oli arvossaan. Mutta kylmähän siinä tuli, ja kankean isäpappapuuhastelun myötä tönkköys hiipi lihaksiin. Onneksi naisten kisan tuomariperseily lämmitti mukavasti.

Oma startti koitti liian myöhään ravitsemuksellisesti mutta liian aikaisin muuten. Pyörän päältä ehdin tutustua alkuluuppiin, loppuradan olin tarkastanut lastenvaunuilla. Jännäkakalta piti hölkötellä suoraan lähtöviivalle.

Tuomarit olivat arponeet lähtöjärjestyksen jostain edellisvuotisesta hatusta, koska rankingia ei ole eikä maalaisjärkeä voi käyttää. Minut kutsuttiin toiseksi viimeisenä. No kikkailuahan se vain vaatii - vieläkin naurattaa miten hyvällä pokalla ohitin melkein parikymmentä kuskia neljässä ensimmäisessä mutkassa ihan vaan ohjaustankoa kääntelemällä.

Loppu olikin pelkkää kitumista, kun ei sattunut ajopäivä. Luultavasti olisi pitänyt edellisiltana joutua kavereiden kanssa kapakkaan, se kun on tällä kaudella taannut hyvät jalat.

Ja olihan se rata synkkä ja typerä. Sadan metrin suoria soralla ja nurtsilla edestakaisin, ja suorien päässä irtosoramutkia. Hupia riitti vain yhdessä kurajuuritöppyrässä ja yhdessä hiekkalaatikossa.

Kurajuuritöppyrä ja ilme sen mukainen.

Alkuun kiduin hyvässä porukassa, koska irtosoramutkat aina armahtivat porukan tiiviimmäksi, mutta vähitellen selkiä etääntyi, enkä jaksanut välittää. Puolivälin tienoilla seurana oli Toppari, Niskakangas ja pari muuta, mutta kun yritin jotain irtioton tapaista, niin kappas, pökkelöjalat eivät palautuneet punaiselta, ja se oli menoa, etenkin kun vaihteet lakkasivat toimimasta, kuten niillä on ollut tapana. Viimeisellä kierroksella ajoin Topparin selän kiinni pelkällä dieseljunnauksella, kun muuta ei ollut. Mutta Toppari mokoma vain juksasi ja kiihdytti loppumäessä karkuun.

Hiekkalaatikkoleikkikavereita.

No ruoditaanpa ne järjestelyt sitten. Ennakkotiedotus oli alle kaiken arvostelun. Vähempää ei kerta kaikkiaan ole mahdollista tehdä. Rata oli mitä oli - laittoi porukan järjestykseen muttei kovin lajinomaisesti tai hauskasti. Kisajärjestelyt paikan päällä olivat asialliset, mutta jotenkin jäi valju ja epäseurallinen olo. Johtunee möhömahatuomareista ja siitä, että varsinaisia krossi-intoilijoita ei järjestäjien seassa ollut.

Mutta Tampereen Pyörä-Pojat vetivät kaikkien aikojen kunniakkaat pohjat naisten kohtelussa. Jo pari viikkoa ennen kilpailua tiesin, että aikataulu kusee, ja se kusi. Uhkasi tulla pimeä ennen miesten starttia. Keneltä puuttuvat minuutit otetaan? No naisilta, koska naisilla ei ole Pyörä-Pojille väliä. Naisia ajatettiin 30 minuuttia, siis kaksi kierrosta liian vähän.

Ei sillä väliä, oliko laiton päätös tuomarien vai järjestähän moka, eikä silläkään mitä laillisen (UCI 5.1.048) mittainen kisa olisi tuloksille tehnyt. Eikä se sössintä Laurilan siniristipaidan arvoa vähennä. Mutta jos naisten pyöräilyä haluaa edistää, niin ei se tuolla edistynyt. Ärsyyntyneitä emäntiä oli muutamia, ja syystä.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Pre-S/M-CX

Tuli sitten ilmoittauduttua cyclocrossin S/M-kisoihin. Voi perse.

Viimeksi kun osallistuin kyseiseen pippaloon, se tapahtui Oulussa, rata oli ulkoiluväylää, pyörästä oli pinna poikki ja viisi minuuttia ennen starttia korjasin tuhoutunutta takaulkokumia. Itse olin flunssanjälkeisessä tilassa ja lisäksi ajanut itseltäni jalat edellisenä päivänä. Maantiemiehiltä tuli turpiin huolella, enkä saanut ajaa edes täysiä kierroksia.

Tällä kertaa pippalo on Nokialla, ja meininki on aidosti Tampereen Pyörä-Poikien meininkiä. Ei järkevää ilmoittautumista (vaan epämääräinen sähköposti ja epämääräinen tilinumero ilman tilinomistaja-, viite- tai viestiohjeita jne.), ei järkevää tiedottamista (rengassäännöt? lähtöajat? oikeinkirjoitus? foorumit?) eikä järkevää rataa (vaan kivituhkaväyliä edestakaisin).

Sanonpa vaan, että HEL CX -kollektiivin eri tahot järjestävät cyclocrossia etevämmin. Eivät ehkä virallisten sääntöjen mukaan, mutta viestintä, radat ja henki ovat kohdallaan.

No sinne pitäisi kuitenkin mennä ajamaan, ja kun katsoin ilmoittautuneiden listaa niin tavoite on selvä. Yritän olla jäämättä viimeiseksi, ja jos saan ajaa kaikki kierrokset, se on plussaa.

Mutta näitä nyt vaan pitää käydä ajamassa. Tärkein syy on vaimo, jolla kisalieska lepattaa sen verran lämpöisenä, että mokoma liittyi sieltä kolmiurheilupuolelta SPU:n alaiseen pyöräilyseuraan ja hankki 7 vrk lisenssin ihan tätä varten. Sen lieskan takia saatan jopa laittaa vaimolle kivituhkarenkaat.

Toinen syy on, että voi perustellummin länkyttää Suomen cyclocross-skenelle tapahtuneista vääryyksistä ja myös perustellummin niitä pikkuisen korjata.

Toki on mahdollista, että tamperelaiset järjestävät oikein sympaattiset S/M-kisat: lämmintä mehua, omat hakaneulat, käristemakkaraa, möhömahatuomareita, jääkiekkopukuhuoneet ja tulokset seuraavana päivänä paperilla.

torstai 5. lokakuuta 2017

HEL Yeah CX

Aktiivikaverit Paunonen & Raparperi ovat pykänneet pystyyn ihan virallisen cyclocross-cupin PK-seudulle. HEL CX:stä riittää juttua muualla kun laittaa googlen laulamaan. Mutta sitä en ole vielä kertonut, kuinka voitin HEL CX:n avauskilpailun Tapanilassa 17.9.2017.

Edellisenä iltana jahkailin vaimolle, että eipä huvita mennä kisaamaan. Koko syyskuun olen painanut niska limassa töitä, nukkunut liian vähän ja viettänyt treenihommista pakollista ylimenokautta. Pikkuflunssakin oli. Laitoimme siis pitsaa ja tuli siinä muutama olutkin juotua. Tuumimme että kisan sijaan sunnuntaina retkelle.

Aamulla kun väänsin simmuja auki, tuli mieleen, että saakeli, kun itse olen tätä krossiasiaa vuositolkulla ajanut, niin olisi noloa olla kisaamatta. Vaimo ajatteli samaan suuntaan. Eli ei muuta kuin kamat päälle ja koko perhe peltoautoon. Ilmoittautuminen oli tosin jäänyt tekemättä, mutta luotin pärstävippiin. (Ja olikin sitten viimeinen kerta, ovat niin täysiä nuo kisat nykyään...)

Kisapaikalla pärstävippi juuri ja juuri ennätti toimia. Työntelin siinä lastenvaunuja ympäri maalialuetta, kun vaimo kävi lämmittelykierroksen. Naisten lähdön aikana vaipanvaihto ja kovaa kannustusta. Sitten olikin kymmenen minuuttia aikaa omaan lähtöön. Ylimääräiset vaatteet pois, kypärä päähän ja viivalle. Rata tulisi tutuksi kisan mittaan. Pakolliset kursailut kavereille, että enpä todellakaan aja täysiä - ja pam.

Sen verran pidin sanaani, etten höntyillyt paukusta kärkeen vaan kyttäilin ensimmäisen kierroksen sijoilla 5-7. Kärki tykitti kovaa, itse nenähengittelin kakkosporukassa ja otin Maunulan Aleksin kanssa pikku otteluita. Jos oli Aleksilla jäänyt lämmittelyt tekemättä, niin paransimme nopeasti tilannetta Salosen Erkon kanssa.

Jossain hiekkamutkassa ensimmäisen kierroksen lopulla kuittasin isommasta lössistä ohi luovalla leikkauksella, eivätkä kaikki välittömästi kuitanneet takaisin. Sillä kohtaa syke taisi nousta punaiselle, koska aiemmin paikallaan seissyt mänty hyppäsi eteeni ja taklasi. Päätin siirtyä attack-moodista cruise controliin.

Jossain vaiheessa huomasin, että karkuun ampaisseet kärkikuskit olivatkin varikolla rengaspuuhissa. Samoin Dani Härgisen flunssainen selkä tuli vähitellen vastaan, ja kun menin liidaamaan, Dani kosautti yksin tein renkaansa kiveen. Hoksasin joutuneeni vahingossa kärkeen.

Kilsoja ja kisoja on sen verran takana, että osasin ajaa nätisti maaliin. Jälkikäteen ihmeteltynä taoin vieläpä varsin tasaisia ja nopeita kierrosaikoja. Pahalta ei tuntunut missään vaiheessa, ja taakse jäi muutama kovakin nimi.

Erikoista. Varsin erikoista. Naurattaa vielä näin kolmen viikon jälkeenkin, että nelikymppinen isukki pikkudarrassa ja pikkuflunssassa tulee viime hetkellä kisapaikalle lastenvaunuilla ja pesee kaikki.

Oletan että loppukesän lievä ylirasitus on jalostunut kelvolliseksi kunnoksi. Oletan myös että kroppa kuitenkin muistaa alkukesän kisoista, miltä kärsiminen tuntuu, ja se on hyödyksi. Oletan myös, että seuraavissa HEL CX -cupin kisoissa olisin saanut turpiin niin että raikaa. Pöljiä päivä sattuu harvoin.

Väistin kovan kohtalon ottamalla enemmän kuin tarpeeksi järjestelyvastuuta Korsossa ja Kivikossa, ja se olikin sitten paljon raskaampaa...

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Esteenrakentajan poika, paluu & kosto!

Ehkä muistatte tarinan Herttoniemen Esteenrakentajasta? Ne turnajaiset päättyivät voittooni - vuoteen en ole nähnyt ainoatakaan estettä kuntotelineiltä lähtevällä polulla.

Mutta nyt mystinen hahmo on tehnyt paluun, ja millainen paluu se onkaan! Kivinen ja vaarallinen! Vähempää en olisi odottanutkaan.

Syyskuun alkupuolella olin kellottamassa pikkuista Strava-pätkää pellon poikki itään, kun homma keskeytyi kivikasaan. Terävät murikat olivat ikävässä kohdassa. Jos ajaa lännestä, kivet jäävät kumpareen taakse piiloon, eikä niitä huomaa ajoissa. Siirtelin kivet syrjään ja jatkoin ajoa.

Parin viikon päästä jouduin purkamaan kasan uudestaan. Ja tänään purin kasan kaksi kertaa, sekä aamulla että illalla.

Selvä peli: haaste on annettu ja haaste on otettu vastaan. Tiedän mitä kautta työmatkani ja lenkkini jatkossa suuntautuvat. Tiedän että kivet pitää kantaa mahdollisimman kauas ja ikävään paikkaan. Tiedän että tässä voi mennä pari vuotta aikaa. Mutta periksi en anna!

Edelleen ihmettelen Esteenrakentajan motiiveja. Polku on vakiintunut kulkureitti, joka ei pyöräilystä tai muusta käytöstä pahene. Näkyvyys on hyvä, joten vaaratilanteita käyttäjien kesken ei pitäisi olla.

Ainoa ero edellisiin turnajaisiin on siinä, että tähän esteeseen voi oikeasti loukkaantua, koska se jää katseelta piiloon. Joudun siis olettamaan, että Esteenrakentajan motiivina on vahingonteko, mikä vähentää näiden turnajaisten viihdearvoa.

Jos ajatte sitä kautta, niin varokaa kivikasaa ja purkakaa se, jos viitsitte.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Dear Bike24,

You asked for "my patience". It seemed to be an "in stock" item, but unfortunately, due to big demand by online vendors, it is not available at the moment, and cannot be dispatched. I will inform you when I restock "my patience".

Seriously, if you appreciate me as a customer, send all the other items IMMEDIATELY, and volume spacers when they arrive, and give me a voucher.

All the best,


Vitun verkkokaupat, jotka väittää että tavara on "in stock" vaikkei ole.

tiistai 29. elokuuta 2017

Mikä on kun ei XCO kelpaa?

Sanonpa vaan, että oman seurani Korson Kaiun järjestämä XCO-etappikisa Vierumäellä on formaatiltaan, poluiltaan ja hengeltään aivan helvetin hauska tapahtuma. Teknisillä pikkukikoilla maustettuja kaahauspolkuja on tarjolla aivan riittävästi, mutta kun tarjoilu on pilkottu kolmeen osaan, ne polut jaksaa oikeasti ajaa TÄYSII!

Joten miksi vitussa maastopyöräilevät massat eivät löydä paikalle? Luultavasti ongelma löytyy sanoista lisenssi ja tiedotus.

No aivan sama, minä menin paikalle, ja oli siellä muitakin, etenkin nelikymppisissä.

#waterproofsport

Menin koska ajattelin että Himos Epicin lyhyet eekoot olisivat muistuttaneet, miten kroppaa rääkätään, ja että Vierumäen XCO-etappikisa olisi sen takia helpompi.

No tavallaan joo, jäi lopputulemaksi kisan jälkeen.

Homma alkoi prologilla - yksi lyhyt kierros aika-ajona. Raakaa. Koska olen ylirasituskynnyksellä hoippuva kehäraakki, otin käyttöön rajut keinot, nimittäin lämmittelyn. Onhan se typerän tuntuista raahata traineri ja lämmittelypyörä vantaalaisen koulun pihaan, ja ajaa Trainerroadin puolituntinen pikkusateessa kuusen alla. Mutta lähtö sattui ihan pikkuisen vähemmän, ehkä.

Toisaalta kohellus säilyi ennallaan. Iskin polkimen ensimmäisen polun ensimmäiseen kiveen, mikä kippasi ajoneuvoyhdistelmän katolleen. Sen jälkeen en oikein viitsinyt kiihdytellä into piukkana joka paikkaan.

Muutama tunti huilia ja ensimmäisen oikean etapin eli lyhyen XCO:n kimppuun. Startissa jalat löivät aivan tyhjää, joten nelikymppiset Panu Vainio ja Marko Saukko sekä viisikymppinen Ari Kansikas rynnivät edelle. Heinikainen ja Paavola olivat jo menneet... Panu ryömi varsin pian varjojen maille, mikä lie miekkosella vaivana, mutta Markon ja Arin kanssa seurasi ihan peräti kilvanajoa. Tekniset pätkät etenkin alamäkeen taisin vetää paremmin, mutta pikkuylämäissä en päässyt mihinkään. Tuntui ettei pyörässä ollut niin kevyttä vaihdetta, että tikkujalat jaksaisivat vispata.

#waterproofsport
Sykedatan mukaan onnistuin rääkkäämään itseäni melkein yhtä julmasti kuin kauden alussa Liedossa, lopussa jopa julmemmin: sain hurmoksen päälle ja vetäisin viimeisellä puolella kierroksella kavereista irti ja eroakin melkein puoli minuuttia. Kovaa ajaminen tuntui pitkästä aikaa mahdolliselta, eli ylirasituskynnyksen yli on päästy rämpimään takaisin.

#waterproofsport
Mutta niin hyviä palautusjuomia ei olekaan, että seuraavana päivänä jaksaisi yhtä lailla. Yritin heräillä aikaisin, olin kommuuttipyöräilemässä jo yhdeksältä ja ajoin tutustumiskierroksen huolellisesti, eivätkä jalat huonot olleet. Pää oli huonompi.

Toinen etappi eli pitkä XCO alkoi Heinikaisen ja Paavolan leppoisalla vedolla, missä viihdyin melko pitkään. Marko ja Ari jäivät helpon tuntuisesti. Mutta sitten ei enää huvittanut ajaa rajoitinta vasten, ja aloin löysäillä. Marko tuli kantaan ja välillä ohi, ja peruslaiskana luonteena ajattelin vain yli 40 sekunnin etappietumatkaani.

Viimeisellä kierroksella iskin tutussa teknisessä alamäessä samalla tavalla Markosta irti kuin edellisellä etapilla, mutta tällä kertaa matkaa maaliin oli enemmän, eikä henkinen kantti kestänyt enää kaahausta, ja ohihan sieltä tultiin. Jälkikäteen ajateltuna rullailin Markon perässä leppoisasti, vahtien muutaman sekunnin eroa. Mutta kisan aikana saattaa olla, että kiduin kovasti.

Tuloksena kuitenkin realistinen kolmossija M40-sarjassa. Joka muuten oli tiukin sarja tällä kertaa.

Kisan jälkeen lähdimme telttailemaan koko perheellä. Oli muuten aika löysät jalat kantaa 25 kg perherinkkaa Porkkalanniemen kallioilla.

tiistai 22. elokuuta 2017

Miksi elokuun alkupuolella väsytti?

Onneksi ei tarvitse miettiä. Voi katsoa Movescountista. Kolmenkymmenen päivän kumulatiivinen harjoituskuormitukseni vuoden ajalta näyttää tältä:


Luetaanpa. Maaliskuussa hankin Ambit3:n ja aloin seurata. Harmaat pisteet ovat kommuutteja ilman sykemittaria. Punaiset pisteet ovat pyöräilytreenejä. Korkeat pisteet ovat marttakisoja tai eeppisiä suoritteita.

Alkuvuoden harmaa kuormitusviiva näyttää tasaiselta, koska kolmen viikon syklitys (teho-teho-lepo) ei ennätä näkyä kuukauden kuormituksessa.

Toukokuun lopussa on tainnut tulla kropan sietokyky vastaan, siltä se ainakin tuntui, ja vähän on viiva kuprulla.

Sitten heinäkuun alusta nousee tuo maastopyörävaelluksen ylätasanko, joka ei ala laskeutua ennen elokuun toista viikkoa. Oli se vaan rankka reissu, oikeasti.

Aloitin tavoitteellisen treenauksen uudestaan heinäkuun viimeisellä viikolla. Eli aivan liian aikaisin vaelluksen jälkeen, palautumattomana.

Jos on niin tyhmä, että seuraa vain kuukausittaista kuormitusta ja seitsemän päivän kumulatiivista harjoituskuormitusta, mitään huolestuttavaa ei näy. Tässä tuo heinäkuu, palautuminen on muka sujunut mallikkaasti:



No nyt tiedän katsoa molemmat käppyrät.

Onneksi olen treenannut niin maltillisesti, että kuormitus on vähitellen palautunut sietorajalle. Paitsi että datasta puuttuu Finlandia MTB. Ja Himos Epic nostaa viivaa taas uhkaavasti.

Eeppinen Himos

Heinäkuun maastopyörävaellus oli sikäli riittävä, ettei maastopyöräily huvittanut pitkään aikaan. Mutta niin vain ajolieska alkoi arasti lepattaa ja roihahti kunnolla kun pääsin kesämökin terassilta pakkotraineria ajamasta kotimetsiin rymyämään Bemarilla. Laitoin hissitolpan takaisin, löysin uutta herkkupolkua Kivikosta ja aloin ajaa lenkkejä polvisuojissa.

Ehkä se Finlandia MTB:n vittumaisuuskin auttoi - joko herättämällä elimistön maastoajoon tai havahduttamalla aivot siihen, että hauskempiakin maastoja ja ajotapoja on olemassa.

Siksi järjestin itseni Himos Epiciin: kaksi päivää, viisitoista maastoerikoiskoetta, sopivasti siirtymää, sosiaalisuutta, ryhmäytymistä - ja herkkupolkuja sekä ylös että alas.

Heti Himoksen parkkiksella huomasi, että nyt ei olla kitumassa kesäisentyhjässä hiihtokeskuksessa. Himos Epicin kanssa samaan aikaan järjestettiin polkujuoksutapahtuma ja golfkilpailu, joten paikka oli ns. elossa. Kilpailujärjestäjät puolestaan vaikuttivat toimeliailta, innostuneilta ja osaavilta. Tällaisen formaatin kilpailu on pirullisen vaikea järjestää, etenkin ensimmäistä kertaa, mutta melko vähillä kupruilla homma onnistui. Pääsin myös jälki-ilmoittautumaan alkupään ryhmään - ideanahan oli ajella siirtymät pikku porukoissa.

Eli ei muuta kuin reppu täyteen juomaa ja geeliä, täydennysnyssäkkä järjestäjien kuljetukseen ja perjantai-iltaa viettämään.

Ensimmäisen maastokokeen ensimmäisen ylämäen ensimmäisellä polkaisulla meni ketju poikki. Ja pakan taakse. Ja sen verran rikki että piti lyhentää. Nelisen minuuttia meni remppaan eikä ajorytmi löytynyt vielä ensimmäisellä maastokokeella, kun vaihteetkin ronksuivat.

Onneksi toisen maastokokeen ylämäessä pääsin lämmittämään laikkaa punahehkuiseksi. On se jännä miten minä tunnen laktaattien yliannostuksen käsien pistelynä, en jaloissa. Kauden syke-ennätykseksi polkaisin 184, missä oli keskellä ylämäkeä sen verran liikaa, että Perttu Pärssinen kuittasi ohitse, ja tiesin illan jalat menetetyiksi.

Kolmannen maastokokeen kalliobaanat/mutahaudat alkoivat yhtä punaisella laikalla ja päättyivät yhtä synkeästi. Kun syke nousee yli 175, alkaa tapahtua ikäviä asioita: pyörä menee polulle poikittain tai satula tunkee kärkeä ylämäessä perseeseen tai mutahauta imaisee kammen.

Nelosen alamäkilasetus sujui paljon paremmin ja alkoi olla sitä, mitä tulin hakemaan. Vitosen murhamäki nousi kynnyssykkeillä aivan asiallisesti. Kutosen mopopolku oli sen sijaan aivan idioottimaista. Jyrkkää rinnettä alas, 180 asteen mutka, jyrkkää rinnettä ylös, ja kun tämän tekee syvässä mutta kapeassa mopospoorissa, matkantekoa on vaikea jouduttaa esim. polkemalla, mikä vähän muuttaa polkupyöräilykilpailun makua.

Seiska ja kasi olivat onneksi joutuisampaa ajettavaa, ja loppulasku jopa hauska, vaikkei sitä enää jaksanut tykittää. Sitten illan pimetessä ahnaasti palautusjuomien kimppuun. Käytin muutkin kikat aina metsäkävelystä alkaen.

Aamulla tuntui jaloissa hyvältä, ja aamupäivän maastokokeilla aloin pysyä Pertun perässä paremmin. Mopopolkujen ajaminen tuotti edelleen teknistä pikkumurhetta, kun polkimet kynsivät spoorin reunoja. En myöskään ymmärtänyt kaikkia polkuvalintoja. Välillä ajatettiin varsin taajasti ajamattomia kohtia, välillä teetettiin kilpailijoilla yhdyspolkua umpimetsään, välillä möyrittiin talvitienpohjien mutahaudoissa. Mutta pääasiassa oli hauskaa kaahattavaa.

Toiseksi viimeinen maastokoe, peräti kymmenen kilometrin mittainen Queen stage meni jo oikein mallikkaasti. Mieli oli tottunut käskyttämään kroppaa anakynnyksen tuolle puolen, ja pitkät loivat nousut sopivat jaloille. Hoksasin jopa löysentää Bemarin takajousitusta niin, että se poimi kankeat, poljettavat möykyt entistäkin paremmin.

Tuloksesta ei jäänyt paljon kerrottavaa. Nelikymppisissä olisin päälliköinyt peräti shekin arvoisesti, mutta jämsäläisillä on nelikymppisyydestä eri käsitys kuin UCI:llä, joten jouduin yleisen sarjan kuudenneksi, eikä se ketjuremppa loppujen lopuksi vaikuttanut tulokseen.

Ylämäkisegmenteillä ajoin kohtalaisesti. Alamäissä ajoin huonommin, mutta pärjäsin silti enskaharrastajille. Toinen päivä oli ensimmäistä parempi, koska vasta silloin kelvolliset kestävyysominaisuudet alkoivat päästä esiin kehnon haponsiedon alta näin lyhyillä erikoiskokeilla.

Jotain tämän suuntaista tiesin odottaakin, mutta olihan se kiva ottaa selvää. Siihen vielä tavallista parempi lounas päälle ja iso kahvimuki kouraan, niin kyllä kelpasi istua autoon ja suunnata kotiin. Limaisten ajokamojen löyhkässä päädyin sellaiseen mielenjohteeseen, että Himos Epiciin pitää tulla uudestaan.

Ai niin, se piti vielä kertoa, että olin yötä Majatalo Morvassa. Himoksen keskusvaraamo ei jotenkin huvittanut, joten oli kiva soittaa puhelimella paikkaan, jossa oikea ihminen vastasi puhelimeen ja toivotti tervetulleeksi. Etenkin kun se oikea ihminen oli myös innostunut pyöräilystä ja laittoi iltapalaksi loistavaa särkipiirakkaa. Siisti, palveleva, rauhallinen, ekologiseen lähituotantoon panostava ja erittäin laadukas paikka.

Kaksi väsymystä

Sohvalla makaava, aloitekyvytön, melkein itkuinen, zombina kännyään näpläävä keski-ikäinen koti-isä.

Raukea mutta toimeliaasti ruokaa etsivä, tyytyväisenä iltaunia odotteleva urheilija.

Näitä kahta universumia erottaa vain neljäkymmentäviisi minuuttia traineria vintillä.

Olen syvästi kiitollinen maailmankaikkeudelle siitä konstista, jolla väsymyksen saa muuttamaan totaalisesti muotoaan, ja yliminälleni siitä, että jaksan käyttää sitä konstia ainakin joskus.

Meneillään on siis kropan käynnistely, jos vaikka viikonloppuna jaksaisi ajaa kotiradalla kolme etappia kilpaa.

maanantai 14. elokuuta 2017

Finlandia vitun MTB

Aina kun ajan Finlandia MTB:n, olen paskassa kunnossa. Tai sitten se rata vaan on sellainen, että kuntoni aukot paljastuvat armotta.


Viime vuonna jo yksi kierros vitutti rankasti, mutta motivoi treenaamaan ylös kuopasta. Tänä vuonna kaksi kierrosta vitutti vielä enemmän jos mahdollista, koska alkukesällä sentään olin kunnossa, ja nyt kilvanajosta ei tullut vittu yhtikäs mitään.

No alussa sentään pysyin kisan voittajan Aimo Pyykösen perässä. Tai siis wattikohdissa hän otti kaulaa ja kikkakohdissa minä ajoin kiinni. Taisin siinä vittuillakin miekkosen kädettömyydestä. Pieniä iloja, sori siitä.

Sitten loppui jalka, käsi sentään säilyi loppuun asti. Sykkeet eivät nousseet eivätkä pysyneet ylhäällä. Ei hengästyttänyt eikä krampannut, mutta meno oli tooodella hidasta. Kun kisassa oli vieläpä käynyt osallistujakato, seurasi kolmisen tuntia kitumista ihan yksin. Mitä nyt ohi vilisi muutama tuttu selkä ja yksi läskipyöränöyryyttäjä. Kaikkien peesiin kyllä yritin, mutta kun syke nousi, tuli ajovirheitä.

Kierroksen jälkeen olisi ollut viisaampi keskeyttää ja mennä kotiin treenaamaan, mutta tapani ei ole keskeyttää vitutukseen, kuten nimeltä mainitsemattomalla Kimmo Ovaskalla. Kaivoin huoltokassista kolme sinne unohtunutta High5:n Isogeliä turvaksi ja jatkoin kitumista loppuun.

OK, tiukalta näyttää mies mutta mäki ei nouse.

Onneksi paska kisa taas motivoi, ja mielessä siintää Nivalan S/M-mara. En vain oikein tiedä, miten tästä tilanteesta saisi itsensä kuntoon. Pitkiä hitaita, lyhyitä nopeita, lepoa vai kuormitusta?

torstai 3. elokuuta 2017

Olmo Scatto Pista

Kun on lapsi 1980-luvulla, se jättää jälkensä: neonväreihin tulee erityinen suhde. Ostin tämän pyörän värin takia. Liukuma neonkeltavihreästä siniseen vie ajatukset pakkashaalareihin aikana, jolloin kaikki oli vielä hyvin.



Ihastelin tätä Olmo Scatto Pistaa vuosikaudet sekä livenä Kalliossa että virtuaalisesti. Kun tämä sitten joutui kiertoon, missasin kaksi ostotilaisuutta mutten kolmatta. Värin takia saa nimittäin ostaa vaikkei tarvitsekaan.

Tai siis on minulla tälle tarve ja slotti, ihan varmasti. Kahden fiksini eli lokarihybridi-Equillarin ja teräsperformance-Bareknucklen välissä on ammottanut kaupunkibiitterifiksin mentävä aukko. Ja Epun kasaamille retroille Araya-ratakiekoille piti löytää paikka.

Kasailin tästä arkkityyppisen eli vanhanaikaisen biitterin. Vähän liian pieneen runkoon vähän liian kapea stonga. Stemmi sellaiseen kulmaan, että brakeless-syöksyminen liikenteen rakosiin tapahtuu pää edellä. Juu ei, ajan tällä varmaan pari kertaa vuodessa töihin Viikin kautta ja kerran kaljalle Suvilahteen. Mutta mielikuvitelmia pitää olla.

Runko: Olmo Scatto Pista, DinWeazelin eniten ajama, Columbus Brainia ja keula ehkä Maxia
Ohjainlaakeri: Tecora, smuutti ja hyvä
Stemmi: 3ttt Chromix Plus, tähän joku jäbä on hitsannut lisää kulmaa ja luvannut että kestää
Stonga: Se kevyt aluinen, joka oli käytetty jo ekassa fiksissäni, huhhuh
Tupit: noname ouryntapaiset, eka kertaa kokeilen tällaisia
Keskiö: Campan Centaur 111 mm, sanoi Jussi
Kammet: Ofmega CX, vanhat maantiekammet, pultit melkein hinkkaa runkoon
Eturatas: Sugino S-Cubic 46t, oikein hyvä ja leimattu, Jussin kätköistä
Takaratas: On-One 17t, ettäs kehtaan, no vaihdan varmaan 18:aan
Ketju: HKK, leimattu tämäkin ja henkeni kivasti ruuvin ja metallilaatan varassa
Polkimet: 520, ostin varta vasten
Tolppa: Shimano 600
Satula: Sellen Gel Flow, Emilian loppuun ajama, roskikseen menossa
Navat: Miche Primato
Kehät: Araya CTL-370 Super Hard
Pinnat: 36 kromattua ja tosi ohutta
Kumit: Schwalbe Ultremo R.1 25 mm + Contin Gatorskin 25 mm


Äkkipolkaisun perusteella hauska, eloisa ja selvästi erilainen kuin aiemmat pyöräni. Keskikova runko, löysät kammet, ohjaus ihmeen vakaa vauhdissa ja hupaisasti keskittävä. Varvasylitystä hyvin. Tykkään pitää takakiekkoa pitkällä, niin geo on edestä nopea ja takaa hidas.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Käsivarsi Epic 2017 - osa 3

(Jaan tarkemmat reittikuvaukset ja .gpx-tiedostot kunhan ehdin...)

Tiistai 11.7.2017
Kaamusjärvi - Pöyrisjärven autiotupa - Sengajoen kahlaamo - Pöyrisjokisuu - Kalkujärvi - Kirkkokurkkio

Yhä edelleen kaunis aamu. Mistä näitä oikein riittää? Luvassa oli pitkänsorttinen päivä, melkein maantienvarteen asti, mutta ajattelin sitä kevyeksi. Olen ajanut samaa hyvää uraa muutaman kerran hitaammassa seurassa ilman ongelmia, jopa pidemmästi. Vähänpä tiesin...

Aluksi rajamiesten kinttupolkua etelään, Termisvaaran viertä. Aikanaan tätä saattoi lasettaa huoletta, nyt pitkokset olivat lahonneet ja tarjolla oli tasaisin väliajoin suojuotteja. Sitten pääsin Näkkälä-Pöyrisjärvi -uralle, tai tiehän se melkein on, mutta tällä kertaa monin paikoin veden alla. Mutta se loppulasku autiotuvalle: loputon tundranäköala, jonka keskellä Pöyrisjärvi siintää niin tasaisena niin tasaisessa altaassa, että ihme kun vesi pysyy.

Pöyrisjärven tuville. Tie on hyvä mutta plussapyörä kelluisi hiekassa paremmin.

Tuvalla oli väkeä, mutta kukaan ei ollut käynyt Oivuksen rannassa saati Pöyrisjoen kahlaamolla. Päätin kuitenkin vesitilanteesta huolimatta yrittää, koska tunsin reitit.

Ensimmäinen yllätys tuli Sengajoella, Kenttälompoloiden välissä: mönkijälautta ei ollut paikallaan. Vedet sillä kohtaa ovat pohjattomia eikä uimareissu pyörän kanssa huvittanut, mutta Poroenon kokemuksen jälkeen en halunnut antaa tällaisen pikkulirun keskeyttää matkantekoa. Kiersin ylimääräiset kuusi kilometriä kesätupien eteläpuolelta, jossa oli kelvollinen kahlaamo - ja riittävästi suotunkkausta.

Ja sitten se Pöyrisjärven eteläinen Oivuksenranta. Oivuksenvuoma on kulkukelvotonta suota, ja aivan rannassa on varvikkoinen, kulkukelvoton törmä, mutta sen edustalla hiekkaranta, jota yleensä pystyy ajamaan. Nyt siinä oli koko kahden kilometrin matkan polveen asti vettä.

On muuten aika hidasta tunkata pyörää niin syvässä. Kesken urakan huomasin vieläpä, että hieno Ambit3:ni oli kadonnut ranteesta. Aluksi ajattelin hyväksyä sen uhrina Pöyrisjärven muinaisjumalille, mutta sitten jätin pyörän napoja myöten veteen ja lähdin kahlaamaan takaisin. Ja puolen kilometrin jälkeen kas, siellähän se turkoosi kello pilkotti hiekkapohjassa, juuri siinä kohtaa missä kompastuin koivunjuureen. Siunattu olkoon Pöyrisjärven kirkas vesi ja Ambit3:n kirkas väri.

Pöyrisjoen suun kahlaus oli kuumottanut kovasti, mutta loppujen lopuksi se oli helppo. Kun kiertää jokisuun reilusti järven puolelta, on normaalisti vettä polveen. Nyt kastui munat, mutta ilman virtaa hyvällä pohjalla homma hoitui, vaikka tuntuuhan se typerältä kävellä munia myöten järvessä pyörä olalla viisikymmentä metriä rannasta. En uskaltanut ottaa kuvaa, koska iPhone pitää huonommin vettä kuin Ambit3.

Myöhemmin kuulin Kalkujärven poromiehiltä, että he ajavat mönkijöillä jokisuusta vain todella vähällä vedellä. Varmempi joenylitys menee Laulunivojen kohdalta, puoli kilometriä sisämaahan, poroaidan luota. Sen näkee ilmakuvasta.

Urakka jatkui helppoa (mutta edelleen paljolti vedenalaista...) uraa Tshuukisjoelle. Hiekkatievoineen ja pikku suvantoineen se on Lapin kauneimpia jokia, ja siellä olen aina halunnut tauotella kunnolla. Ja kyllähän siinä kelpasi kaataa vettä pussiruokapussiin ja juoda pikakahvit päälle. Voi sentään miten karuksi on vanhemmiten mennyt ruokailu.

Kalkujärveläisten tokka oli Maaterlompololle vievän uran risteyksessä sääskiä paossa.

Ruma leiri ei tee oikeutta kauniille joelle.
Jängät ennen Kalkujärveä olivat niin märkiä, että meinasin astua hauen päälle. Kalkujärveltä sain kuitenkin uutta energiaa, kun pidin juttutuokion saamelaisisäntien kanssa. Se uusi energia riitti siihen, että pääsin Palolaen huipulle melkein polkemalla, pakkohan se ura oli käydä nauttimassa, että saa pyörän nojalleen huipun kivikasaa vasten.

Ei se näytä jyrkältä mutta ajapa itse Palolaen päälle.

Pakollinen kuva Yetistä huipulla. Olen minä muutamalle ajanut.

Mutta siihen se energia sitten loppuikin. Haukijärvien tienoo oli märkää uraa ja koivikkopuskaa. Jokaisen alamäen joutui polkemaan, niin pehmeä oli ura. Jokainen kivi iski käsille ja selkään, jokainen jängänkahlaus tuntui kohtuuttomalta. Jokien kahlaus oli hauskempaa, kun pysyi sentään puhtaana ja pohja oli kova.

Tällaisia tuli kahlattua kymmenittäin. Turha riisua tai kierrellä, yli vaan.

Mutta taas akku latautui kohtaamisessa: vuontisjärveläinen isäntä tuli vastaan golfkärryn ja mönkijän risteytyksellä. "Vaimo ja lapset riekkuu kotona ja on lomaa, niin siitä sain sellasen näkemyksen, että pittää mennä kämpälle saunomaan ja kattoon bondi." Pidin näkemystä hyvänä.

Alkaa näyttää ajetulta, vaikka vasta Pöyrisjoessa pesin vaakaputkea myöten.

Loppuu se joskus märkäkin ura, mutta vasta kun olo tuntui kovin, kovin ohuelta. Aloin ymmärtää, että reissun olosuhteet olivat toden totta olleet sekä poikkeuksellisen märät (maasto) että poikkeuksellisen kuivat (sää). Onneksi Pöyrisjärven rannasta, aivan uran vierestä löytyi loistava telttapaikka. Mukava olostella vaihteeksi mäntymetsässä ja ihastella Pöyrisjokea, joka kuulemma oli komeampi kuin kevättulvassa.

Kirkkokurkkion kumpare.

Keskiviikko 12.7.2017
Kirkkokurkkio - Vuontisjärvi - Hetta + matkat

Yöllä sateli ja aamu oli kostea muttei märkä. Vääntäydyin ennen kuutta ylös. Koivet valittivat kohtelustaan pari ensimmäistä kilometriä pikitielle asti, mutta valitus hukkui muutamaan todella pitkään lammikkotunkkaukseen. Asvaltille päästyä oli ihmeen mukavaa. Hiljainen, lempeä, himmeä aamu, tiellä kettuja enemmän kuin autoja, ja pyörä kulki eteenpäin ihan vaan jalkoja pyörittämällä. Ei tarvinnut kahlata kertaakaan.

Keskimittainen lätäkkö.

Vuontisjärvi on hiljainen kylä ennen seitsemää. Ja seitsemän jälkeen.
Hetassa Paavontalo on majoittanut minua ja muita maastopyöräilijöitä iät ajat, ja olen tullut isäntäparin kanssa väärteiksi myös työreissuilla. Mutta kun kurvasin pihaan seitsemän korvilla, näytti hiljaiselta. Pokkaa minulta ei ole koskaan puuttunut, joten hissuttelin piharakennuksen suihkuun peseytymään, jätin kympin pöydälle ja jatkoin raikkaampana hotellille syömään aamiaista. Turha herättää nukkuvaa matkailuyrittäjää.

Tulipa syötyä. Otin lisää.

Laitoin Paavontaloon tekstiviestin, kun arvelin emännän heränneeksi, ja sain vielä kutsun toisille aamukahveille. Olikin hyvä turista tuntikausi Enontekiön maastopyöräkehityshankkeesta sekä tietysti vetisestä vuodentulosta. Edellisviikolla oli tullut komeat 15 senttiä uutta lunta. Siitä viis, pyöräilijöitä on entistä enemmän mutta lisää mahtuu - ja lisää tulee kunhan reiteistä saadaan kohta koottua verkkoon viralliset kuvaukset ja vaikeusluokitukset. Lupasin kantaa kortta tähän kekoon.

Sitten bussiin, Rovaniemelle, jotain oppineena yksityishytti, aamulla ulos junasta ja heti Hakiksessa kilvoittelemaan työmatkatempoilijan kanssa. Jaloissa oli vielä ruutia, koska kropan stressitila oli yhä päällä.


Lopuksi

Seuraavat kymmenisen päivää olin aivan kertakaikkisen finaalissa. Ei huvittanut ajaa pyörää, mutta raahasin kisapyörän mökille. Muutamaa lenkkiä yritin - syke ei noussut ja vitutti. No lepoahan se vain vaatii.

Itselle ja yhteisölle uusia uria tuli siis ajettua vähemmän kuin piti, ja nekin uudet mitä ajoin olivat vaativia suhteessa antoisuuteen. Toisaalta saatoin saada väärän käsityksen. Maaston märkyys iski silmille loppureissusta, kun helpot, tutut urat olivat muuttuneet taisteluksi.

Telttapaikat olivat onneksi kaikki priimaa, ja plussan puolelle kuuluu, että opin varustepuolelta uutta. Aiemmin olen maastopyörävaeltanut trikoopellenä (bibsit, kisapaita, irtolahkeet, hihat...) mukavuuden takia, mutta nyt pidin bibsien päällä pitkiä trailihousuja (Endura Singletrack II) ja merinoteepaidan päällä pitkää DH-tyylistä keinokuitupaitaa. Se oli loistava yhdistelmä: suojasi mudalta, varvikolta, hyttysiltä ja säältä, kuivui todella nopeasti kahlausten jälkeen eikä hiostanut.

Mutta jos menen uudestaan kokeilemaan Käsivarren syrjäisiä uria, yritän saada käyttöön 29-plussapyörän, jossa on vähintään 130 mm joustoa molemmissa päissä. Pöyrisjärven, Tarvantovaaran ja Utsjoen urat ovat leikintekoa verrattuna Yliperään.

Käsivarsi Epic 2017 - osa 2

(Jaan tarkemmat reittikuvaukset ja .gpx-tiedostot kunhan ehdin...)

Lauantai 8.7.2017
Poroharju - Raittijärvi - Saarikoski - Karesuvanto

Aamu oli yhtä kaunis kuin edellinenkin, ja kallis kevytuntuvatakki odotteli edelleen nyssäkänpohjalla, mutta jäin ihmettelemään - vasta kaksi ajopäivää takana, mutta nyt jo joudun kääntymään takaisin. Jotain pitäisi keksiä. Hetken mietin, että kiertäisin Kobmajoelle Meekonjärven ja Pitsuksen kautta heikkoa uraa, joka erkanee Avzzasgorsasta. Sitä pitkin raittijärveläiset olivat menossa vasanmerkitykseen Pitsukselle. Mutta se on pitkä reitti - ruoka olisi loppunut. Entäpä toinen ura Rommaenoa ylös itään Terbmikselle ja siitä Kilpisjärvelle kauppaan? Mikä ettei, mutta Kilpisjärven seutu oli liian tuttu, ruuhkainen ja kivinen. Päätin palailla Raittijärven kylätietä pikitielle ja siitä Karesuvantoon kauppaan. Pöyrisjärven tienoilla olisi muutama kaunis paikka, missä olisi hyvä pitää leiriä.

Siispä omia jälkiä Rahpesoaivin yli, Raittijärvellä taas kiireettömät turinat, kahlaus munia myöten Rommaenon kivikossa ja ylämäkeen.

Raittijärven kylätietä.

Rommaenon kahlaamo. Tästä ne ajavat kotiinsa.

Seuraavat kolmisen tuntia mietin taas, että kyllä, Raittijärvi on oikeasti tietön. Ura oli selvä mutta kivinen, tekninen, soinen ja pitkä. Lasku Bassalahkusta oli erittäin työläs, eikä loppupätkä Nammakan porokylästä pikitielle suinkaan ollut mitään ison uran lasetusta, vaan helvetinmoisia kivikkotöyräitä ja pohjalla polviin asti vettä. No välillä riitti kyllä lepposteltavaakin.

Se ainoa helppo pätkä Raittijärven kylätiellä.

Normaalimpaa kylätietä.

Saarikoskella tuumasin, että äkkiäkös tästä Karesuvantoon polkaisee, kun on alamäki, mutta ensimmäisessä kyltissä taisi lukea 70 - ei 30, kuten ajattelin.

No istumista vartenhan ne kilsat vain ovat. Kahvitauko Ropinsalmella ja juttuhetki brittiläisen pitkänmatkanpyöräilijän kanssa saivat matkan taittumaan, ja sääkin kääntyi pilviseksi. Pikitie tuntui ihmeen hyvältä ollakseen pikitie. Saattoi johtua siitä, että tietöiden takia asvaltti oli pitkälti poistettu.

Maantie. Tylsä. Nopea.
Karesuvannossa käänsin Ruotsin puolelle, tsekkasin että kauppa on auki ja ajoin leirintäalueelle mökkiin. Sitten Rajabaarissa grillipihvi, kokis ja kaksi isoa lautasellista salaattia. Sitten kauppaan ja mökissä pari tuhtia salamileipää, puoli litraa jogurttia, pussi suolapähkinöitä, kaksi banaania, suklaalevy ja kyytiveijariksi olutta. Taisi olla nälkä.

En jaksanut Karesuvannossa kierrellä Laestadius-nähtävyyksiä, vaan vetäydyin mökkiin skypettämään pojalle ja yrittämään unta. Mutta ei helvetti, ne hyttyset. Noin kello yhdeltä olin jo aivan sekopäinen väsymyksestä ja ininästä. Vaikka tukin ovenrakoset vaatteilla, tapettavaa riitti ja riitti. Miksi en ollut oppinut Hirvasvuopion autiotuvasta mitään? Lapissa pitää kesällä nukkua aina teltassa. Aina.


Sunnuntai 9.7.2017
Karesuvanto - Lavivaara - Syväjärvi - Hietakero

Heräsin unenhorteesta myöhään ja havaitsin syöneeni melkein kaikki hankkimani eväät jo illalla. Toisen kauppareissun jälkeen pääsin lähtemään puolilta päivin, mutta mikäs kiire tässä enää oli, kun edessä oli tuttuja polkuja.

Lavivaaran tietä oli hyvä kruisia pohjoiseen kohti erämaata raikkaassa auringonpaisteessa. Tien päässä jatkui mönkijäura upottavan hiekkaisena ja kumpuilevan eksyttävänä. Olin ajanut uran kerran aiemminkin, joten en viitsinyt pitää Ambit3:n gps-navigointia päällä. Pummasin pari kertaa jo ennen kuin osuin Syväjärven autiotuvalle, mutta kunnon riemu repesi muutama kilometri tupatauon jälkeen, kun osuin omille jäljilleni. Mikä hupaisinta, olin tehnyt tismalleen saman pummin noin kahdeksan vuotta aiemmin. Muistin uran siis erittäin tarkasti ja yksityiskohtaisesti.

Laitoin navigoinnin päälle.

Double-doubletrack Syväjärvelle.

Syväjärven ura on periaatteessa hyvä, mutta Kieliselle noustessa se alkoi olla normaalijamassa eli vähän ajettu, märkä ja pehmeä. Vaan eipä hätää: tämä oli lyhyt päivä, melkein lepoa. Olin katsonut, että Hietakerolla olisi kiva telttailla niin korkealla kuin mahdollista, ja uran vierestä löytyikin hiekkainen kumpare sekä lähdepuro.

Hietakeron leiri.

Siinä iltaa viettäessä havahduin tunteeseen, ettei paremmin voisi olla. Mieli oli tasoittunut seikkailumoodista nautintomoodiin, kun jouduin tutuille poluille. Telttapaikalta riitti tundranäköalaa joka suuntaan, kevyt tuulenvire piti hyttyset poissa, lähdepuro oli kauniimpi ja käytännöllisempi kuin mikään design-hana, makuusija oli pehmeä ja tasainen.

Hietakeron leirin lähde. Hiekasta pulppusi vesi.

Illan ratoksi kävin vielä Hietakeron huipulla, jossa oli kotasija, heteka ja polttopuita. Talvella varmasti hauska leiripaikka.


Maanantai 10.7.2017
Hietakero - Härkäjärvi - Salvasjärvi - Kivilompolon ura - Kaamusjärvi

Taas kaunis aamu. Pikainen kropan tsekkaus herätessä: Perse alkaa olla kunnossa hellien Bevita-sivelyiden myötä, arkuus oli tottumattomuutta eikä hiertämistä. Alussa oireilleet polvet vahvat ja kivuttomat. Fiilis edelleen korkealla.

Jatkoin rajan pintaan Härkäjärvelle. Ura pieneni ja soistui mutta pysyi ajettavana. Härkäjärvellä pakolliset rajapyykkikuvat ja sitten parin kilometrin tunkkaus rinnesuota ylämäkeen. Kun tunsi paikan aiemmilta reissuilta, ei haitannut. Mutta jänkäpaikat tunturiselänteiden välissä olivat paljon märempiä kuin aiemmilla reissuilla ja hidastivat muuten loistavaa pätkää.

Härkäjärven pyykki pitää kuvata, vaikka sijaitsee keskellä ikävää varvikkosuota.
Reppu näyttää isolta mutta siellä on makuualusta.

Salvasjärvellä oli vasanmerkitykset meneillään, pari viikkoa myöhässä normaalista. Aiemmilla reissuilla saamelaisten kesäkylät ovat olleet autioina, mutta tällä kertaa tuli nähtyä alkuperäiskansaa ja kuultua saamen kieltä enemmän kuin koskaan: Raittijärvellä, Salvasjärvellä, Kalkujärvellä. Vasanmerkitykset ovat kesän kohokohta, ja kämpille tullaan koko perheellä. Isukkisilmällä havaitsin, että muutamallakin mönkijällä oli kuorman päällä potta.

Saamelaiset ovat rentoa, avointa ja suopeaa väkeä. Jutellessa maastopyörävaellus ei saanut aikaiseksi sen kummempaa hämmästelyä: "No se on tieten makukysymys..."

Lounaan vetäisin Salvaspalon purolla, vilkkaan mönkijäliikenteen (2) keskellä. Nousu Norjan puolen tunturiin sujui kevyesti tuttua baanaa ja lasku vielä kevyemmin, vaikka viidenkymmenen metrin lätäköitä riitti kahlattavaksi ehkä kolmisenkymmentä. Oikeasti. Siinä se vesi seisoi, kulku-uralla.

Helppoa lasetusta Salvasjärven suunnasta alas pikitielle.

Sitten pieni asvalttipätkä Kautokeinontietä pohjoiseen ja puikkaus rajaa pitkin itään Kivilompolon uralle. Rajamiesten vanha kinttupolku on hapertunut entisestään. Pitkokset ovat kauttaaltaan vaarallisessa kunnossa, joten kannattaa ehdottomasti seurata poroaidan huoltomönkijäuraa. Muutenkin rajanmyötäinen reitti on raskas: ylös jyrkästi, alas jyrkästi, vetinen suo - ja sama uudestaan. Spalloaivin näköalat kuitenkin nostavat saldon plussalle, ja onhan se parempi yhteys kuin pikitietä Näkkälään.

Kerrankin kuvasin sitä turhauttavaa pätkää. Etenepä tässä.

Aikanaan pääsin Kaamusjärvelle, jossa olen halunnut telttailla noin vuodesta 1999, kun kävin alueella ensimmäisen kerran. Silloin olin niin pioneeri, että kirjoitin Retki-lehteen maastopyörävaelluksesta peräti jutun.

Kaamusjärvessä on matalat hiekkarannat, ja telttapaikaksi voi valita joko tasaista jäkälikköä tai pehmustettua variksenmarjapatjaa. Valitsin edellisen ja kävin pikaisesti uimassa - nostatteli reipasta tuulta, ja sen myötä tuli rapsakka sade, reissun ensimmäinen. Hyvä syy loikoilla selällään ja ajatella sinisiä ajatuksia. Ja jatkaa siitä suoraan unten maille.

Kaamusjärven leirissä ei ollut hyttysiä.

Kunnon beach eikä ruuhkaa.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Käsivarsi Epic 2017 - osa 1

(Jaan tarkemmat reittikuvaukset ja .gpx-tiedostot kunhan ehdin...)

Viimeksi maastopyörävaelsin kolmisen vuotta sitten. Silloin tavoitteena oli ajaa yksi pikkuinen uusi mutta varma reitti kollektiivin tietoon, nauttia Utsjoen takuu-urista ja kohottaa kuntoa ajamalla kohtuudella ja palautumalla hyvin.

Tämän vuoden reissulla tavoitteena oli ajaa enimmäkseen kuumottavan tuntemattomia polkuja ja poluttomuuksia sekä ryynätä oikein kunnolla, niin että väsyttää ja pitkään. Tavoitteet eivät aivan täyttyneet, koska tuntemattomuus kävi liian kuumottavaksi. Mutta kuinka kaikki kävikään...

Yeti pääsi taas asiaan. Vain fuel tank ei oikein toiminut.

Keskiviikko 5.7.2017
matkapäivä

Ihmeen rauhassa olin tehnyt reittisuunnitelman, pakkauksen ja tarpeelliset hankinnat. Kokemusta on , vaikka se ei ole tuoretta. Edellisen reissun perusteella halusin lähinnä lisää mukavuutta ja varmuutta telttailuun, koska telttailu on parasta, joten ostin laadukkaan kevytuntuvatakin ja pakkasin tymäkämmän makuupussin.

Pyöräksi valitsin tietysti uskollisen 29er-takajäykän Yetin, joka on kestänyt kaiken näköistä. Voi miten sitä kaduinkaan.

Ei muuta kuin pyörän päälle ja yöjunaan. Ja heti ensimmäinen takaisku! Hyttikaveriksi sattui klassinen makuuvaunuäijä - valveilla kova puhumaan, unessa kova kuorsaamaan, bonuksena hikiset, rämisevät pierut. Valvovaa ukkoa pakenin tuopposen ääreen, mutta nukkuvaa ukkoa en voinut paeta, vaan valvoin, kärsin ja piirustin isoa muistilappua itselleni: Aina oma hytti.


Torstai 6.7.2017
matkapäivä + Kelottijärvi - Autsasenkursu - Ruossakeron ura - Kalkkoaivi - Hirvasvuopio

Aamiaislukemiseksi maastopyöräkiimaa Lapin Kansasta.

Rovaniemellä aamiainen, +4 ja vesisadetta. Kittilässä +3 ja vesisadetta. Kittilän jälkeen lumi maassa ja räntäsadetta. No tätä haettiin. Olin ainoa matkustaja, ja syy alkoi tuntua ilmeiseltä.


Muoniossa söin maailman pohjoisimman ja paskimman "Thaimaa"-lounaan. Karesuvannon hankinta oli yhtä laadukas: punainen morapuukko, kun erämaa alkoi tuntua liian suurelta minileathermanin veitselle.

Maistuu pahalta mutta syötävä on että jaksaa.

Sitten aurinko alkoi paistaa. Kun Kelottijärven liepeillä hyppäsin bussista, oli jo täydellinen ajosää: kumpupilviä ja raikas tuuli.

Ihan hyvä reitti erämaahan - kunnes päättyy.

Soratie Kelottijärveltä Autsasenkursuun oli hyvärakenteinen, ja kaasuttelin alkureissun innolla ylämäkeen koivupuskien ja tundramaisemien halki. Sitten tuli aika erkaantua ensimmäiselle tuntemattomalle uralle. Ilmakuvien perusteella sen oli määrä erottua hyvin, etenkin suossa, ja kyllähän se erottui, koska suota oli paljon. Ensimmäisen pehmeän mutta ajettavan kilometrin jälkeen päästiin asiaan: ryvin polvia myöten mudassa sykkeet tapissa ja kaduin kaikkea mahdollista, kuten alkureissusta aina.

Tältä se aluksi näytti, mutta suossa rypiessä lopetin kuvaamisen.

Autsasenkursun takana maasto vähitellen koveni taas ajamalla edettävään kuntoon, mutta minkäänlaista ajonautintoa tai luontokokemusta tämä reittivalinta ei tarjonnut. Parista kokeilusta opin, että jos uralta erkani muka kiertämään märän tai varvikkoisen paikan, joutui vielä märempään tai varvikkoisempaan paikkaan.


Pökkylänjoella tauottelin romahtaneella tiekonpyyntikammilla. Siitä pohjoiseen olikin kilometrin suotunkkaus, kunnes maasto alkoi yletä ja ura koheni. Stoarpmavarrin takana ura oli jo varsin ajettavaa, ja maasto sitä mitä pitikin eli puutonta avotunturia, jossa ajatus kantaa yhtä kauas kuin silmä. Tauon ainekset: vettä lähteestä, flapjackia taskusta, aurinkoa naamaan ja tiedostamaton hymy.

Poromiehet ymmärtävät maiseman päälle. Pitää nähdä tokka.

Mutta taakse jäänyttä suota katsoessa tuli mieleen, että onneksi kukaan ei tullut reissulle mukaan, ja onneksi kenenkään ei enää tarvitse tiedustella tätä pätkää. Sillä mitä järkeä on ryynätä läpi tällaisia puskauria? Ei mitään, mutta onhan se pakko tarkistaa ilmakuva maastossa, ja onhan se hauska tietää, että kukaan ei varmasti ole ajanut edennyt siitä maastopyörällä ennemmin.

Ruossakeron sivuitse menee isompi ura, ja kuvittelin että eteneminen helpottuu, mutta ei. Sateet ja myöhäinen kevät olivat pehmittäneet kaiken (vai miehen?), ja ylämäet piti käytännössä ajaa leveää puroa vastavirtaan. Siunailin 28-piikkistä eturatasta, jonka kaverina takana pyöri aivan liian usein 36. Tulisi pitkä päivä.

Ruossakeron tie oli tällaista, eli syystäkin vähän ajettua.
Saitsijärvillä pääsin Kalkkoaivin tielle ja sitä pitkin helposti tuvalle, missä oli tuumailun paikka - jaksaisinko illaksi Lätäsenon varteen? Syömällä, juomalla ja satulassa istumalla kyllä. Huonoilla reitinvalinnoilla en. Mutta niin vain valitsin Kalkkoaivin reunaa kulkevan, kivisen ja mäkisen uran, vaikka paikalliset ajavat Vuontisjärven kautta helpommin. No aivan sama, ajo oli edelleen sitä pehmeäpohjaista, leveää puroa vastavirtaan. Saksalaisten orjat eivät selvästikään jaksaneet tehdä kunnon teitä.

Navddegielasilla tuli vastaan kalastajaporukka, ja juttuhetki antoi uskoa ja energiaa. Mainitsivat Korsajoessa riittävän vettä, ja kyllähän siinä piti kännykkä siirtää perstaskusta reppuun. Muuten hoidin kaikki kahlaukset ja suot normikamppeissa, riisumatta, muuten ei etenemisestä tulisi yhtään mitään normivedelläkään.

Lätäsenon rannassa oli yllättäen kumpuilevaa ja kuivaa mönkijäuraa... joka säännöllisin väliajoin katkesi viidenkymmenen metrin kivikkomutapohjaiseen purokahlaukseen polvia myöten. Aloin olla liian poikki nauttiakseni ajosta. Kaipasin läskipyörää, joka kantaisi pehmeällä pohjalla. Kaipasin täysjoustoa, joka pehmittäisi jatkuvaa kivikkoa. Kaipasin täysjoustoläskiä. Ja perseeni kaipasi tottumusta.

Vanha asuinkenttä vähän ennen Hirvasvuopiota.

Ja juuri silloin tulin Hirvasvuopion autiotuvalle. Peseytyminen kauniissa jokirannassa, kunnon ruokaa, paljon vettä ja makuupussi hyvän patjan päälle. Mutta ei helvetti, hyttysiä. Autiotupien vastine makuuvaunu-ukoille.

Vitun hyttyskatiska.


Perjantai 7.7.2017
Hirvasvuopio - Munnikurkkio - Puittisjoki - Raittijärvi - Poroeno

Aamulla kun olin nukkunut vähän vaikka en tarpeeksi, tajusin että hyttyset tulivat hormista. Olisi pitänyt sulkea vetoluukku. Olisi pitänyt pystyttää se teltta. Kesällä pitää aina nukkua teltassa. Aina. Vaikka olisi kuinka väsynyt ja autiotupa olisi tyhjä.

Söin mysliä, join pahaa pikakahvia, rasvasin jäykkäperän sekä sen pahoinpitelemän perseeni huolella ja lähdin Lätäsenon rantaa pohjoiseen. Sää oli loistava ja ura säännöllinen: kaksisataa metriä hyvää ja viisikymmentä metriä suota. Sitten vastaan tuli Toriseno, ja sehän on niin iso ja vuolas, että sen yli on katsottu tarpeelliseksi rakentaa riippusilta. Harmi vain että siltaa ei ole katsottu tarpeelliseksi pitää kunnossa. Kyltti kielsi ylittämästä, sulkukettinki antoi kiellolle pontta, ja pikainen vilkaisu kertoi syyn. Neljän metrin välein metalliset poikkituet, niiden päällä hapertuneet kakkosneloset eikä muuta, ja keskellä siltaa lankkuja poikki.

Oman elämäni Indiana Jonesina taluttelin kuitenkin pyörän yli. Huijasin itseäni muka varmistamalla toisella kädellä kaidevaijerista.

Kuljin tästä läpi.

Sillan rappio johtuu siitä, että Munnikurkkion rajavartioasema on lopetettu. Kävin toteamassa, että päärakennukset tosiaan on poltettu ja sauna tosiaan lukittu. Mutta olihan se tienoo hienoa hiekkatievaa, jopa niin että pyörä upposi uralla ja kaipasin taas läskiä.

Munnilta jatkoin itään kohti Raittijärveä. Väli on suosittu kelkkareitti, mutta kesäisin sitä ei kulje juuri kukaan. Pyöräilykelpoisuudesta ainoa vihje oli maastopyörävaeltajapioneeri Zarnin vihjailu suosta, varvikosta ja siitä ettei ole mitään mukavaa muisteltavaa, ja sekin vihje on jo aikoja sitten hukkunut internetin sedimentteihin.

Munnilta Raittijärvelle alkaa lupaavasti...

Ura alkoi vauhdikkaana ja kovapohjaisena, mutta Ahkajoella piti hetki miettiä. Karttaan oli merkitty silta, ja aivan oikein, olihan siinä silta, mutta keskellä jokea pitkittäin. Tähän mennessä vuolain ja syvin kahlaus, noin reiteen asti.

...mutta Ahkajoella tie kääntyy poikittain...

Ja sitten tunkkasin suota ja varvikkoa viisi kilometriä. Sen jälkeen pystyin ajoittain ajamaan 28-36:lla Ahkajohkan seuraavaan ylitykseen asti. Sen jälkeen pystyin ajoittain ajamaan mönkijäuraa myös 28-32:lla, ja löysin jopa muutamia polunpätkiä pääuran viereisiltä hiekkatievoilta. Eli on se väli edettävissä vaikkei ajettavissa. Moni siitä on pyörällä tullut, ja kuivana kesänä läskipyörällä matka saattaa edetä sujuvastikin.

...ja sitten totuus paljastuu. Tätä ja huonompaa.

Puittisjoen porokämpillä söin pussilounaan, ja sieltä jo menikin heikko ura Raittijärven kylätielle. Sanotaan että Raittijärvi on Suomen ainoa tietön ympäri vuoden asuttu kylä, ja se on ihan totta, koska sinne vie 35 kilometriä pitkä, kivinen, vain osaksi pitkostettu, erittäin vaativa ajoura, jonka lopussa on vielä syvä, kaksiosainen, vuolas ja isokivinen kahlaamo. Siitä ne mönkijällä ajavat, joten siitä minäkin menin pyörän kanssa, mutta taas piti siirtää kännykkä taskusta turvaan.

Rantauduin asutun mökin saunarantaan, jossa vanhaisäntä emäntineen oli pyykkiä pesemässä. Kummastelivat hetken 1) ihmistä 2) kahlaamista 3) pyörää, mutta oli leppoisa tunnelma. Kun rupesin kyselemään neuvoa Poroenon kahlauksesta, kävivät herättämässä nuoremman miehen päiväunilta.

Tämä olikin viisaan ja leppoisan sorttinen ikätoveri, joka antoi varovaiset neuvot ilmakuvasta näkyvään kahlaamoriuttaan: "Kyllä siitä tieten pääsee, mutta nyt voipi olla varsin vaikiaa, sinun pitääpi itte käydä kattomassa, kun olemma eri veden äärellä nyt." Kertoi myös, että käyttämättömäksi jäänyt mönkijävene harjun päässä oli raskas kääntää ja airoton.

Siinä lompolon rannalla, paikallisten kanssa turistessa Raittijärvi tuntui paikalta, jossa ei voi olla kiire. Kaikki pitää tehdä luonnon ehdoilla. Mutta vähitellen tomistauduin taas ajamaan: mäkeä ylös ja sitten riemusta kiljuen mäkeä alas. Oli toistaiseksi parasta ajonautintoa, ja hyvä jalka.

Alas Poroenon laajaan laaksoon.

Ja se Poroharju ja Poroeno: Kymmeniä kilometrejä pitkä soraharjanne piirtyy halki loputtoman tundramaiseman. On järviä, soita, koivupuskia ja kirkasvetinen, parisataa metriä leveä Poroeno nivoineen ja suvantoineen. Pohjoisen horisontissa Käsivarren suurtunturit, lumipeitteisinä.

Kun laskin harjulta alas jokirantaan ja kahlaamolle, oli ilmeistä, että yli ei pääsisi. Ilmakuvissa näkyi kivinen kynnys, nyt näkyi valtava vesimassa. Kävin ilman pyörää kokeilemassa, ja kun virta alkoi painaa navasta kumoon kolmasosan kohdalla, käännyin takaisin.

Tästä ajetaan normaalivedellä mönkijällä. Nyt kovin vuolas ja syvä.

Jatkoin harjun päähän mönkijävenettä katsomaan. Ylhäällä oli juuri niin kiva ajaa kuin olin ajatellut, mutta vene oli juuri niin painava kuin isäntä kertoi. En olisi pärjännyt sillä vesillä. Katselin aikani turkoosia vesimassaa, houkuttelevaa harjua ja uljasta maisemaa. Sitten päätin jäädä yöksi iloitsemaan siitä, että olen päässyt maastoon, joka on tarpeeksi kesytöntä muuttaakseen suunnitelmat.

Näin ihanaa on maastopyöräily Poroharjun päällä...

...ja tuolla se ihanuus jatkuisi kymmeniä kilometrejä!

Leiripaikka oli ehkä paras ikinä, samoin sää. Teltassa ei ollut hyttysiä, mutta nukuin huonosti ylirasituksen takia.

En tietenkään osaa kuvata avaruutta.