Sohvalla makaava, aloitekyvytön, melkein itkuinen, zombina kännyään näpläävä keski-ikäinen koti-isä.
Raukea mutta toimeliaasti ruokaa etsivä, tyytyväisenä iltaunia odotteleva urheilija.
Näitä kahta universumia erottaa vain neljäkymmentäviisi minuuttia traineria vintillä.
Olen syvästi kiitollinen maailmankaikkeudelle siitä konstista, jolla väsymyksen saa muuttamaan totaalisesti muotoaan, ja yliminälleni siitä, että jaksan käyttää sitä konstia ainakin joskus.
Meneillään on siis kropan käynnistely, jos vaikka viikonloppuna jaksaisi ajaa kotiradalla kolme etappia kilpaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti