keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Turpiin vaan ja onnea

Palailin töistä Kalasataman metriksen liepeiltä uutta reittiä. Siellä on tehty monenmoista remppaa, ja katulamppukin oli pimeänä. Päätin oikaista pienen sorakentän yli.

Heti asvaltin päätyttyä etupää putosi puolen metrin monttuun. Minä siitä pää edellä tonttiin. Kypärään runtua, silmälasit poskelle, ilmat pihalle.

Se vasta on veikeä tunne kun tietää että eipä hätää, ilmat on vaan pihalla, ja kuitenkin pystyy vain korisemaan ja ynisemään dramaattisesti. Ohikulkijat pelästyy.

Paitsi yksi nuorehko mieshenkilö ei pelästynyt vaan kysyi että menikö ilmat pihalle, käänsi minut selinmakuulle ja nosti jalat ylös. Heti helpotti. Erittäin ässää toimintaa häneltä. Siinä juteltiin että tuli lapsuus mieleen. Silloin tonttiin tömähtely oli arkipäivää ja hän oppi hoitokonstit.

Kotona väänsin silmälasien titamiinikehykset pihdeillä suoriksi ja tarkastelin naamaa. Siihen näyttäisi tulevan lievän turpaanvedon merkit: aavistus mustaa silmän alle ja punaista poskeen.

Juuei, en syytä kaupunkia vaarallisesta paikasta. Ei fillaria kerta kaikkiaan kannata ajaa jos ei näe minne.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Polut & musiikki

Minä olen musiikkitoimittaja, joten vapaa-aikana musiikki kiinnostaa yhtä paljon kuin putkimiestä putket.

Tai niin väitin joskus, kun ajattelin että sellainen väite tukee ammattiylpeyttä. Luulin väärin. Oikeasti tykkään musiikista kuin hullu puurosta. Silti vasta ihan viime aikoina olen ryhtynyt ajamaan pyörällä musiikkia kuunnellen.

Siihen tarvittiin muutama seikka. Ensinnäkin se, että aloin kaivata ajanvietettä kilsoille. Kavereiden kanssa aika joutuisi, mutta yhteislenkit ovat hankalia freelancerin työajoilla.

Tarvittiin myös äänentoisto. Se ratkesi parhain päin Etymotic HF-5 -kuulottimilla. Ne ovat pienet, hyvä-ääniset, uppoavat hanakasti syvälle korvakäytävään, pysyvät siellä ja blokkaavat pahan maailman äänet kokonaan pois. Ei tuulen suhinaa, pyörän nitinää eikä tööttääviä autoja. Kalliit tietysti, mutta verovähennyskelpoiset.

Sitten tarvittiin älypuhelimeen Radiot.fi ja sieltä Basso, Radio Helsinki ja YLE Radio 1. Tietysti myös Spotify, premiumina koska sekin on verovähennyskelpoinen.

Ja sitten polulle, mieluiten pimeässä.

Kun kypärävalo poraa sysipimeään kuusikorpeen pyöränmentävää reikää ja korvissa kuuluu ihan pelkkä Sibban viulukonsertto Kuusiston Pekan soittamana, tunnelma on musiikille otollinen. Myös RSO:n nykärikonsertteihin ehtii keskittyä poikkeuksellisen hyvin, ne kun tulevat vakiolenkkiaikaan, loppuviikosta klo 19-21.

Hyvää kotimaista laulaja-lauluntekijä-poppia saattaa mennä kolmekin albumillista peekoolenkillä. Hattiwattipyörän päällä tietysti jotain jumputtavampaa.

Musiikki kuljettaa aikaa, aika kuljettaa pyörää, kaikki tapahtuu itsestään ja kauniisti.

lauantai 5. joulukuuta 2015

No miltä nyt tuntuu?

Pickenflick on siis valmis ja hyvä. Hipostelukiekot. Kevyet, rullaavat kumit, soikioratas ja keventelyvälitykset.

Rutikan montun HEL CX -rata oli myös valmis ja hyvä. Kovaa ja pehmeää hiekkaa, kivet pyöreitä, keventelypyörälle kivoja kantoylämäkiä, rullaava pohja, viivalla tuttuja kavereita joiden kanssa saa kilvanajoa aikaiseksi.

Lähtösuoralla oli mittaa noin kaksisataa metriä. Kiihdytyksen jälkeen lähtösuoran päässä keventelykumin kylkeen tuli puolen sentin vekki. En tiedä mistä. Olisi pitänyt juosta pari kilometriä vaihtamaan sisuri. Jätin kesken.

No miltä nyt tuntuu? Miten meni noin niin kuin omasta mielestä? Miksi et ajanut niillä kumeilla jotka kestävät kävyn yli ajamisen? Miksi olit typerä ja ahne?

Tuntuu paskalta. Olen idiootti.

Alan laittaa ruokaa huomisiin VPCX-kisoihin.

lauantai 28. marraskuuta 2015

Pickenflick on valmis


Takakiekko paikoillaan ja pari lenkkiä ajettu tällä kokoonpanolla. Haikea olo - nyt se on valmis.

Ulkonäkösyistä stemmin voisi päivittää kokomustaan, ja myös eteen voisi vaihtaa epäkestävän mutta ah niin sippoisen Rocket Ronin, nyt kun VPCX-kisat on lusittu ja rymykiekot odottaa.

Mutta näin tämä on hyvä. Aivan helvetin hyvä. Pyörän asettuminen vaikuttaisi kestävän pari vuotta, siis siihen asti että enimmät osat on joutunut kertaalleen vaihtamaan. Onneksi putkiosat, jarrut ja runkosetti osui kerralla kohdalleen...

Runkosetti: On-One Pickenflick, L
Satula: SDG Ti-Fly
Satulatolppa: FSA SL-K, 31,6
Satulatolpan kiristin: On-One, 34,9
Ohjainlaakeri: FSA Orbit C-40 No. 42
Stemmi: Planet X Superlight Team 3D Forged, 100 mm 6 astetta
Ohjaintanko: Planet X Road Strada Shallow Drop, 44 cm
Kahvat: Sram Rival, 10-speed
Kammet: Sram Force, 170 mm 110 BCD
Eturatas: Absolute Black Oval, 38t 110 BCD
Kasetti: Shimano Ultegra, 11-28
Takavaihtaja: Sram X9 Type 2, short
Ketju: Sram PC-1071
Polkimet: Shimano XT
Jarrut: Avid BB7 Road
Jarrulevyt: Sram Centerline, 160 mm
Etukiekko: MCarbon Nextie 29er 30 mm hooked + Fun Works N-Light EVO + DT Aerolite
Takakiekko: Mcarbon Nextie 29er 30m mm hookless + Fun Works N-Light EVO + DT Revolution
Etukumi: Vittoria Cross XL Pro, 33 mm
Takakumi: Schwalbe Rocket Ron EVO, 33 mm

Mistäs tämä alkoikaan? Oli jotain monstercross-etukumia ja paskalaatuista kiekkoa. Oijoi.


torstai 26. marraskuuta 2015

Onko väärin jos treeni ei satu?

Muutaman kerran olen marraskuisen paskasään kunniaksi käynyt tapaamassa hattiwattipyörää. Kolmisenkymmentä hattiwattia on kadoksissa, vaikka olen tähyillyt niitä anakynnykseltä varttitunnin kerrallaan.

Ei ole kivaa se. On tylsää.

Tänään jatkoin etsintöjä anakynnyksen tuolta puolen. Viiden minuutin vetoja kynnyksen tuntumasta alkaen, viiden watin portaita ylös, muutaman minuutin palautuksilla. Viisi minuuttia on hauska aika - sen jaksaa istua vaikka seipään nenässä.

Ja kas - sieltä niitä hattiwatteja alkoi löytyä. Ei kovin monta mutta muutama sentään, ja selvästi saman oloisia kuin viime talvena.

Lopetin ajoissa ja tyytyväisenä, täynnä energiaa. Olen kuullut huhua, että ei tuskan määrällä ole väliä, vaan sillä miten pitkään yhteensä ja miltä alueelta niitä hattiwatteja etsii.

UV-säteilyä odotellessa

Uusista hienoista ajolaseistani en pysty sanomaan mitään neljään kuukauteen. Hienous kun on fotokromaattisuudessa; ne tummenevat ja vaalenevat UV-säteilyn mukaan, ja UV-säteilyä ei näille selkosille lähiaikoina tule haitaksi asti.

Kivalta ne näyttävät tuossa toimistopöydällä:




No jotain sanon sentään, kun olen pari pimeälenkkiä ajanut.

  • Laajentavat näkökenttää. Sekä sivuille että ylös ja alas. Maailman terävyydessä ei ole enää rajoja edes dropeilta ajaessa.
  • Eivät vääristä. Tai siis tietysti kaareva linssi vahvuuksilla vääristää, mutta nämä niin vähän, että totuin puolessa minuutissa teknisen lamppupolun ajamiseen.
  • Eivät pimennä pimeää.
  • Helpot säätää. Sangat toimivat minulle sellaisenaan, nenätyynyjen vääntely ei kuumota, eivät paina korvia kypärähihnojen alla (sic!).
  • Pysyvät paikoillaan. Normirillejä saa nostella lenkin mittaan, näitä ei.
  • Suojaavat viimalta. Näköni tapasi hämärtyä kylmässä tuulessa, ei hämärry enää.
  • Eivät toistaiseksi ole huurtuneet, kun pysähtyy tai siirtyy lämpimään.
  • Tulivat luvatussa ajassa, vaikka Helsingin Katse varoitteli että Italian pojilla on fotokromaattinen materiaalipula.

Jos nyt jotain negatiivista, niin kirkas linssi paljastaa liki nelikymppisen marraskuuväsyneen miekkosen naaman sellaisenaan. Olisi nätimpi vetäytyä isojen peililasien peittoon.




tiistai 24. marraskuuta 2015

Tuoretavaraa

Nyt ne Rubyt tuli. Luukutin eilen ratapyörällä hakemaan niitä, ja silmistä valui vesi. Luukutin takaisin eikä valunut enää. Laitan pärstäkuvan kunhan kerkiän.

Tuli myös Nextie-hookless-craboniittikehä taakse. Kumi loksahti hookless-laariin lupauksia antaen. Pakaksi röyhkeästi 11-28. Pyörään kiinni. Siitä tuli niin kaunis että jäin tuijottamaan.

Mutta kun viime viikonloppu meni krossia juhliessa, en jaksa kirjoittaa enempää.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Hyvän kisan tunnusmerkit

Tänään tarjosin cyclocross-yleisölle parasta mitä oli antaa - näkymän kestävyysurheilijan valkoiseen kankkuun.


Aggressiivinen mänty haukkasi bibsistä. Siellä Hangon Tulliniemessä se mänty vieläkin mutustelee Korson Kaiun kolme vuotta vanhan edustuspöksyn aromeja.

Muutenkin oli hauskaa ajaa Hanko Open CX. Sen todistavat kuuden kierroksen tunnusluvut:

8.46 169/175: Pinnistelin Antti Kuiton takana, juoksupätkät hitaasti.
8.48 177/180: Ponnistelin Antti Kuiton takana, mutta kone lämpeni.
8.46 178/183: Ohitin Antin kierroksen puolivälissä ja vedin karkuun niin saatanasti.
8.57 176/180: Vedin niin perkeleesti karkuun etenkin juoksupätkillä, yksi kömpelöinti.
8.59 174/177: Toinen kömpelöinti ja himmailua.
8.50 174/178: Asiallisen smuutti kirikierros.

Viimeksi HEL CX Hietsussa tuli yhtä tasaisia kierroksia. Tasaisuudesta tietää että ajaa koko ajan täysii. Hakuninmaalla hiipui kun väsytti, Petikossa hiipui muuten vaan. Täällä ja Hietsussa pystyin puskemaan loppuun asti. Ehkä se kunto sieltä vielä pilkistää, kun kerran viikossa kisaa, saa työstressiä alas eikä viikolla höntyile treenien kanssa.

Hangon rata oli priimaa: persoonallinen mutta lajinomainen. Merinäköala, neulaspolkua, kangasmaastokikkailua kuoppiin ja ylös, suoraa hattiwatti-hiekkaa, mutkaista taitohiekkaa, kurvittelua hurvittelua ja lopuksi kärrypolkusuora.

Hiekat menivät pakostakin juoksuksi. Aikanaan aloin pyöräillä ettei tarvitsisi juosta, niin että miten meni omasta mielestä? Hyvin meni. Pystyn näemmä juoksemaan rajoitinta vasten, siis sykkeet tapissa, ja se on hyvä.

Mutta vitut näistä iänikuisista kisaraporteista. Mikä on olennaista? Se että kavereiden kanssa Hankoon, meri-ilmaa ja polkupyöräkisat, sauna, pizza, kavereiden kanssa takaisin, olut auki ja Youtubesta päivän Superprestige. Aah.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Ajotyyliongelmia

Minulla on krossariin ja maastopyörään yhteensä kolme 29er-levyjarrutakakiekkoa: XT, e13-kehäinen enska sekä hipo.

Koko syksyn hipokiekko oli löysä ja katkoi pinnoja, joten tilasin siihen kuitukehän ja jätin Epulle kasattavaksi. Kuitukehä on edelleen ylittämässä Kiinanmerta, joten se siitä kiekosta.

Mutta onhan minulla XT.

Se tuli viime viikolla viidettä kertaa takuuhuollosta vapaaratasrungon ongelmien takia. Kertaalleen kiekko on vaihdettu kokonaan, nyt vaihdettiin vain osia. Lisäksi kisasin sillä ilman kumia muutaman kilsan, minkä jälkeen kehä on kaivannut tasoittelua. XT:stä on katkennut vain kaksi pinnaa, mutta toisaalta SM-kisoissa se poksautti kumin yltään.

Mutta onhan minulla e13-kehäinen enskakiekko: 32 normaalia pinnaa, perusvarma napa, jämy kehä.

Se on minulla ollut krossarissa koko syksyn, kun mikään muu ei kestä. Tänään kävimme skouttaamassa HEL CX -rataa, ja kotiinpaluumäessä räks! siitä katkesi pinna. Nippeli ampui teipistä läpi ja litkua pursui.

Huomenna pitäisi ajaa Hangossa krossikisa. Ilta siis kuluu vintillä, kun tekohengitän XT-kiekkoa ajoon. Kyllä se kuntoon tulee, mutta olen satavarma että se hajoaa alle kisassa. Taas tulee varikkopyörälle käyttöä.

Vaikka kuvailen kiekko-ongelmia, oletan että ongelma ei ole kiekoissa. Ongelma on ajotyylin, ajomäärän, rahan ja kaluston yhteensopimattomuudessa.

Paitsi että helvetti, kyllä kaikkien noiden kiekkojen pitäisi kestää 68-kiloisen kuskin cyclocrossia. Paha kapitalisti kusettaa.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Mitä opin Petikossa

Nyt kun yritän hetken polkupyöräillä kunnolla, yritän myös oppia, vaikka olen vanha koira. Tänään oli Petikossa VPCX-osakilpailu, jonka voitin. Siitä en oppinut mitään. Mutta matkalla kärsiessä ja pelätessä opin, että:


  • Märässä ja likaisessa mekaaniset levarit loppuvat puolessa tunnissa, kun ajaa kisaa. Pitää laittaa kovemmat palat, oikaista jarrulevyt, säätää lähemmäs ja sitten lopulta siirtyä hydraulisiin. Paitsi että vaihteissa olen valinnut Sramin, mutta jarruissa en halua valita Sramia.
  • Sadekisassa pitää olla buffi päässä. Nyt ei ollut. Vedensekainen likahiki valui kypärän pehmusteista otsan kautta silmiin ja etenkin sarveiskalvon arpeen. Kirvelsi niin etten nähnyt eteeni.
  • Ketju pitää vaihtaa ajoissa. Pari päivää sitten mittasin että krossarin ketju oli vaihtorajalla. En halunnut uskoa, koska se olisi jo toinen ketju tänä kesänä. Nyt kun rälläsin sillä mutakisan, upouusi soikioratas rutisi ja kului.


Siitä soikiosta. Kyllä se toimii, krossissakin. Voimaa ei saa lisää mutta sen annostelu polkuun on helpompaa. Loppujyrkässä ja muutenkin huomasin, että kadenssi ja liike pysyivät parempina ylämäissä. Kallionousussa ei sutinut. Sanoisin, että soikio on sitä parempi mitä röykkyisempi baana, huonompi kitka, jäykempi pyörä, tiukemmat mäet ja heikommat jalat.

Esko Lius otti nättejä kuvia, mutta ainoakaan ei ole radan normipolulta, eli tulee väärä kuva.

Skouttaamassa eka kaltsin päällä.


Skouttaamassa hiekkakuopalla. Kuoret tarpeen.


Paukusta kärkeen. Pari kiekkaa myöhemmin hyndälauta katosi. Tuli ns. yllätyksenä.


Pumppump. Välillä se lensi.


Hyvä kaula jo alussa.


Puunkiertoilme.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Onnesta soikeana not

Ovaalirataskiimassani tilasin krossariin soikeutta suunnilleen maailman ensimmäisestä tuotantosarjasta. Ratassoikeus on nimittäin keksintö, joka edellyttää sekä etuvaihtajasta luopumista että narrow-wide -hommia, ja siksi soikeutta ei ole juuri kippurasarvisiin pyöriin käytetty.

Paitsi tietysti Tour de Francen voittamiseen Rotorilla ja polvien tuhoamiseen Biopacella, mutta ne ovat eri asia. Rotorin tuplaratasviritykset katoavat maantiemarkkinoilta sähkövaihteiden myötä, koska servot eivät ymmärrä epätäydellistä maailmaa, ja Biopacet kadotti evoluutio.

Ensimmäisen kunnon narrow-wide-krossi-110-bcd-ovaali-rattaan teki Absoluteblack, pari viikkoa myöhemmin kuin lupasi mutta silti. Tänään se ratas tuli, ja yritin heti laittaa kiinni. Menin vitun hämilleni.

Okei, merkki kammen taakse, mutta miten päin? Kellotus muuttuu jos kääntää spideria vasten rattaan toisen puolen. Pinnistin geometrisen hahmotuskykyni äärimmilleen, katselin youtube-ohjeita, sain rattaan kiinni ja ajoin kaksi reippaan kovaa kierrosta.

Maasturissa ovaali tuntui heti kivalta, krossarissa se tuntui heti pöhköltä. Kampi lipsui jalan alta oudossa kohtaa, vapaaratas kolisi eikä ylämäkiin tullut tuuppausta. Piti tarkistaa kellotus, mutta oikein se oli.

Ehkä tämä on jotain hermotukseen liittyvää. Ennen sunnuntain VPCX:ää en ennätä ajaa, joten jalkalihakset ovat jännän äärellä.

maanantai 2. marraskuuta 2015

Silmävakuutus

Pari viikkoa sitten meni roska simmuun silleen pahemmasti. Sarveiskalvossa on tiheässä tuntohermoja, joten yö kului sikiöasennossa musiikkia kuunnellen. Noin aamukuudelta muotoutui kirkas ajatus - normilaseilla perseily saa ajohommissa riittää, suojaa on saatava.

Olen köyhä ja rikon paljon ajokamaa, joten en ole pitänyt ajolasi-investointia järkevänä, mutta viiltävän kivun argumenteille on paha panna vastaan aamuyöstä.

Ajokavereihini sattuu lukeutumaan muuan Mikko Sten, jolla on nättejä pyöriä, laaja kokemus silmälasipyöräilystä ja vieläpä sattumoisin silmälasikauppa Sanomatalossa. Siellä kävin tänään suunnittelemassa veronpalautuksille käyttöä.

Mikko taivutteli Rubyn linssiä suunnilleen kaksinkerroin (oikeesti), mikä näytti niin veikeältä, että aloin jonkin verran luottaa niiden kestävyyteen. Ja kun vaadin yksinkertaisuutta ja käytön helppoutta, homma kallistui fotokromaattisiin linsseihin. Ne siis yrittävät olla kirkkaat pimeällä ja pimeät kirkkaalla. Suomen valjuun valoon Mikko vakavasti suositti sitä pöhköä punaruskean sävyissä harhailevaa linssiä, ja vaikka se sävy näyttää setäisältä eikä sovi väripokiin, sillä sävyllä kuulemma näkee lumella ja pimeällä, mikä on myönteinen ominaisuus ajolaseissa, eikö?

Sitä tikulla silmään joka pimeässä ajaa. Mutta muutamassa viikossa Italian pojat saattavat saada lasit valmiiksi, ja postailen tänne sitten leuhkan selfien. Sporttilasit korostavat pottunenää kivasti.

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Vanha uskollinen

Toni & Toni -krossit Kuusijärvellä. Ison maailman meininkiä: maalikaari, bannereita, sälää jaossa. Rata aivan asiallinen niihin maastoihin - kaikkea lajinomaista hassuttelua siksak-alamäestä hiekkalaatikkoleikkeihin, ja hattiwattimestareille suoria. Minä mukana taas sillä huolellisella asenteella.

Ensimmäisen kierroksen lopulla päätän kiertää Kökän, koukkaan ratamerkin ylitse ja kumista kylki rikki. Tämä homma on vittu niin nähty. Rällään tyhjällä kumilla varikolle ja hyppään Cross-Checkin selkään. Ei helvetin perse että pitää näillä kilsoilla ajaa niin paskaa pyörää.

Paino ja lötköys joo, mutta pyörä tekee minulle kaikki vanhat vakiotemppunsa. Pudottaa ketjut. Nyökäyttää stongaa viisitoista astetta RÄKS kun ajan vastapattiin. Vikuroi mutkissa. Ja ne ah niin mukavat viilakuviorenkaat aiheuttavat ns. tilanteita.

Valitan, muttei pitäisi: vanha uskollinen Cross-Check pelasti. Yhden sijan saatoin menettää fillariin, mutta ajoin maaliin kelvollisella fiiliksellä ja voitin ne ketä piti voittaa.

Mutta kroppa on kesän jäljiltä edelleen rikki. En palaudu kisoista enkä treeneistä, en pysty kehittämään kuntoa mihinkään. Ajelen vanhoilla höyryillä.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Taikamatto

Vanhaa Surly Cross-Checkiäni on helppo pilkata. Painaa kuin syntitaakka. Jos ajaa kiveen, runko tärisee vielä kotona. Etuhaarukka notkuu niin että kääntämiseen pitää ottaa ennakko. Maalipinnasta puuttuu kymmenesosa. Jämäosista kasattu. Jarrut ovat vain hidaste, ja sitäkin painon takia.

Mutta helvetti. Challenge Grifo XS:t alla, pari baaria painetta, Vantaanjokivarren hiekkaiset ulkoiluväylät - niillä spekseillä se on maailman paras pyörä. Ajotuntuma on priimaa.

"Voinen", voisi sanoa fiiliksestä. Möykyt, sora, kuopat, kaiken sellaisen yli pyörä liukuu omia aikojaan. Se ottaa maapallon pintaan etäisen, arvokkaan asenteen.

Onneksi iltalenkille ei sattunut ylämäkiä tai röykkypolkuja, jotka paljastaisivat vesijohtoputken ja jämäosien muut ominaisuudet. Mutta muihin puuhiin on muita pyöriä, taikamattoajeluihin Cross-Check.

Challengen kumeja saa muuten Velobiasta. Kannattaa kokeilla.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Tehdään sitten kunnolla

Yleensä kisaviikolla ja etenkin kisapaikalla kulutan mieluusti aikaa kaikenlaiseen perseilyyn ja pidän kunnia-asiana olla viivalla valmistautumattomana. Nyt kun kunto on sysipaska, ajattelin kokeilla vaihtoehtoista lähestymistapaa Hietsun HEL CX:ään. Valmistauduin huolella.

Tiistaina tutustuin rataan. Torstaina ajoin vetotreenin mutten liian kovaa, ja siitäkin palauttelin rullilla. Eilen perjantaina olo tuntui edelleen jatkuneen silmäsairasloman takia laiskalta, joten käynnistelin konetta rullilla, siitä tulee aina hyvä olo.

Aamulla menin kisapaikalle hyvissä ajoin ja ajoin yhden tutustumiskierroksen. Sitten jeesailin merkkauksessa. Puoli tuntia ennen hyppäsin taas niille tarunhohtoisille rullille, ja ajoin varikkopyörällä lämpöä ja kaksi kiihdytystä. Rullien ujellus käppäkisassa haisee leuhkalle perseilylle, mutta ilman rullia perseilisin leuhkasti jotenkin muuten.

Kisa tuntuikin sitten hämmentävän helpolta, tai ainakin se sattui hauskemmalla tavalla kuin aiemmin tänä vuonna. Jaksoin kiihdytellä, pidin tempoa yllä ja kaksi nopeinta kierrosta ajoin loppuun. Sillä konstilla muuten saa aika hyvin selkiä kiinni ja jää hyvä fiilis.

Kunnolla tekemiseen kuuluu virheistä oppiminen. Tänään opin että rataan pitää tutustua myös lähtökierroksen osalta - ajelin harhaan heti ensi mutkassa. Ja opin että kun vaihtaa kiekkoa, rajoitinruuvit pitää vittu aina tsekata - kaksi kertaa kettinki imeytyi pakan ja pinnojen väliin, ja siinä taisi Aleksi kadota.

torstai 22. lokakuuta 2015

Puolivaloilla

Tiistaina meni simmuun roska ja sarveiskalvoon tuli pipi. Lääkäri-Ahmed pyydysti roskan puoliltaöin huomattavalla ammattitaidolla, muttei kertonut, että simmuparkaan sattuu vielä senkin jälkeen. Yö meni kituessa, mutta Mozart auttaa yön yli kun ei voi nukkua, sen muistan solisluuepisodin ajoilta.

Yön pitkinä tunteina päätin lopettaa köyhäilyn ja hankkia ajolasit. Silmävammojen riski on pieni mutta seuraukset vittumaisia. Toivottavasti lompakkokin lopettaa köyhäilyn.

Tänään olo oli vähemmän usvainen, mutta ulkona ei uskalla lappu silmällä lenkkeillä, joten menin Kisikselle tapaamaan hattiwatteja. Typistin 2 x 20:n suosiolla 2 x 15:ksi, mutta se jo kertoi faktaa siitä mitä olen horissut koko syksyn: olen sysipaskassa kunnossa. Kevättalveen verrattuna kynnykseltä on kadonnut noin 35 hattiwattia. Se on monta. Ei ihme että SM-kisoissa letkat katosivat horisonttiin.

Syytä ei tarvitse arpoa. Kun ei harjoittele eikä kilpaile, tehot katoavat.

Jännä nähdä, mihin päädyn neuvotteluissa itseni kanssa. Tälläkin kunnolla pystyn nauttimaan polkupyöräilystä, pystyn osallistumaan tapahtumiin ja leikkimään yhteislenkeillä. Miksi vitussa alkaisin taas satuttaa itseäni parempaan kuntoon?

maanantai 19. lokakuuta 2015

SM-krossimatka - kerrottavaa ja ei

Ikinä en lähtisi Ouluun vain cyclocrossin SM-kisoihin. Krossata voi kotona ja PK-seudun radat vetoavat kieroon mieleeni enemmän kuin Oulun nurtsit ja hiekkatiet. Mutta kun Oulun-reissuun ympätään krossikulttuuri, fillarikaverit Mikko, Niki ja Erkko sekä nostalgiasävärit Kalajoen mummilassa, miksei.

Lauantai Kalajoella - sen takia kannatti lähteä. Aurinkoa, raikkaan lämmin sää, merituulta. Lintutorneja, jokirannan vanhaa miljöötä, uutta matkailuslummia, kalanhajuisia pikkutehtaita, maisemahankkeen avaamia pusikoita. Hiekkadyynejä, paljon ja erilaisia. Lankkupolkuja, hiekkateitä, maastouria. Sokerina pohjalla Siiponjoen luontopolku: täydellistä krossibaanaa hiekkaisessa kangasmetsässä.

Ei voinut ajaa hiljaa lyhyesti, vaikka se olisi ollut sunnuntaikisan takia järkevää. Ajettiin pitkään ja paikoin reippaasti.

Mummila on pysähtynyt vuoteen 1980, kun mummi kuoli. Se on rauhallinen paikka ottaa lenkin jälkeen päikkärit. Mutta missä tahansa olisi helppo olla, kun on yhtenäiset, pyöräilyyn liittyvät pyrinnöt.

Sunnuntaina Ouluun. Hienot järjestelyt, paljon hymyileviä ihmisiä, lehmänkellojen kilkatusta ja lastenvaunu-PA mäen päällä. Harmi vain että radasta tuli maastokuskille tympeä olo. Oli suoraa asvalttia, suoraa hiekkatietä, suoraa ylämäkeä ja pari mutkaa merkattuna tasaiselle nurtsille. Iso osa kisakuvista varmaan otettiin offcamber-ässälaskussa, mikä ei kerro totuutta.

Toisella koekierroksella ruohikkokaarteessa takakiekon Mud Wrestler burppasi eikä pysynyt siitä kohdasta enää vanteella edes sisurilla. Sain Mikolta vara-Wrestlerin. Se pysyi muttei noussut vaan viipotti. Mud Wrestler ei ole enää luottokamaa.

Lisäksi kiekosta oli edellisenä päivänä katkennut pinna. Teippasin tyngän jesarilla kyytiin kun muuta ei voinut.

Lisäksi pyörä haamuvaihtoi, mikä johtui taas kerran löystyneestä vapaaratasrungosta.

Näiden seikkojen ansiosta seisoin vielä viisi minuuttia ennen starttia varikolla kädet ja pöksyt litkussa ja mudassa, pumppu kourassa ja vittuuntuneena polkupyöräilyyn ja kalustooni.

Rynnin starttiin ja sireenin jälkeen aloin seurata mitä watit puhuivat suorilla. Watteja minulla ei ole, joten seurasin hänniltä. Jonkun punanutun kanssa oli aluksi pientä kilvanajoa: neljästi ajoin sen kiinni offcamber-ässälaskussa, viidesti se kaasutti karkuun. Mikko katkesi ja kaatui ja pääsin ohi. Sasu ajoi kierroksella kiinni juuri ennen viimeiselle pääsyä eikä armahtanut vaan lopetti kärsimykseni. Siinä kisan tapahtumat.

Olin seitsemästoista ja sekin on tulospalvelussa väärin. Hännillä silti. Viime vuonna, ah niitä aikoja, olin seitsemäs, taistelin loppukirissä tämän vuoden kakkosen kanssa ja voitin tämän vuoden kolmosen. Vuodet eivät ole veljiä keskenään, eivätkä kalustot, eivätkä radat.

Kotimatkalla tunnelma oli silti auton katossa. Kerrattiin pannutuksia. Katsottiin striiminä krossi-maailmancupia. Puhuttiin perusteellisesti polkupyöräilyä - etenkin Erkko on väsymätön pyöränpuhuja.

Siinä puhuessa olin omien joukossa. Mutta samalla tajusin, että eriparikäsineissä, jesarikorjatulla kiekolla, paikatuissa irtolahkeissa, rujoksi kasatulla metallipyörällä ja ajamisen kokonaispaketilta poikkean silti keski- tai odotusarvosta. Siitä kirjoitan myöhemmin.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Mitä rikoin viimeksi

Eilen VPCX:ssä nopealiikkeinen puu tarttui pöksyihin kiinni ja repäisi kämmenenkokoisen palkeenkielen. Lycraa on ikävä ommella, satasen pöksyt moimoi.

Eilen myös VPCX:ssä vikkelä kivi kiilasi takavaihtajaan ja korvake vääntyi. Hi5Bikesin Okka väänsi sen äsken suoraan, mutta ei lelumiinia monesti vääntele. Tilasin pari CNC-koneistettua, jämyä varaosaa. Viisikymppiä.

Tänään duunipaikan pihaan pysäköidessä huomasin että kännifiksin viidestä rattaanpultista puuttui neljä. Kyllähän se rutisi pari päivää, olisi voinut vilkaista, semminkin kun jarruttomalla henkikulta roikkui vain tuon yhden pultin varassa. Velobiasta teräspultit tilalle ja lukitteella tutinamomenttiin. Viitisentoista.

Vittu ostan kohta auton ja ajan sillä. Ei kun minulla on jo.

Kilpaa pikkuflunssan kanssa

Koko niin sanottu treenaukseni perustuu siihen että lepään huolella ja harjoitan vain levännyttä kroppaa. Eilen piti kuitenkin mennä melkein sairaana puolustamaan VPCX-kunniaa.

Homma juontuu reilun viikon taakse, kun ajoin lauantaina Kivikon ja sunnuntaina krossitempon. Ajattelin päälle tehdä treeniblokin kun kroppa tuntui heräilevän kesäjumituksesta. Ei tarvittu kuin yksi kolea maantiehissuttelu ja yksi pakkasaamun vetoharjoitus, niin sain treenattua vastustuskykyyn pöpönmentävän aukon. Kurkku kipeäksi ja pää täyteen räkää. Vitun idiootti.

Kun ei ole kuumetta niin ajaahan sitä. Eilen Hakuninmaan VPCX:ssä puolikuntoinen kroppa otti helposti korkeat kierrokset, ja pystyin alussa kiihdyttelemään rakoja umpeen. Pöpön takia moottorista puuttui vääntöä ja bensaa: voimakinkamissa kanitti ja loppukisassa hirtti.

Ajokäsi oli enemmän harkittu kuin vikkelä. Kivikot pystyi kruisimaan paniikitta, ja sokkoradalla osasin valita järkilinjat moneen tilanteeseen. Ajelin Aleksin perässä pitkät pätkät, ja muistui mieleen oma muutamien vuosien takainen ämpyily. Toisaalta kävi helvetisti kateeksi etten viihdy enää ajotaidon rajalla ja maksimisykkeellä. Tällä kerralla Aleksi puhkoi renkaansa kiveen, kun kuumottelin takana. Ensi kerralla nielen mutaa.

Dani ajoi karkuun ja Uska ryntäili viimeisellä kierroksella ohi. Kyllä vituttaa, kun sliksifiksi jättää, mutta olipa hauska hetken verran katsella jätkän linjoja. Kivikkokynnyksissä kävi ryske.

Yöllä ei uni tullut silmään. Yskä, pää täynnä räkää ja sydän hakkaa satasta. Näistä sen huomaa että on kohta neljä vuosikymmentä elämänketkutusta takana. Kroppa ei siedä mitä tahansa vittuilua, vaan vittuilee takaisin.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Aamu

Periaatteessa kaksi kisavauhtista kierrosta Hertsikan VPCX- ja HEL CX -ratoja yhdistäen tänä aamuna.

Käytännössä:

Aamuvalo matalalta silmien läpi pimeään mieleen. Auringonliikuttama kuuranraja keskellä peltoa. Renkaan alla mudan rapsahdus, lehtien kohina, hiekan sirinä kun kurvaan pitoa pitkin. Nopeuden huomaa varjon vilinästä valoksi. Hapensirpaleita ilmasta kuin rikkoisin jäätä tuuralla.

Piirtyy rajoja: oman taidon, pyörän jäykkyyden, renkaan ja maan.

Piirtyy linjoja: lapsen leikkiin, terveenä kuolemiseen, sisältä luontoon, talvea kohti.

lauantai 3. lokakuuta 2015

Kivikon kuningas



Tänään ajettiin VPCX-historian perinteikkäimmällä radalla, radalla joka on eniten true eli typerin ajaa krossipyörällä. Tänään ajettiin Kivikossa, ja minä voitin.

Jos etukäteen olisin saanut päättää, minkä kisan voitan, se olisi ollut tämä. Olen rikkonut Kivikossa niin paljon takavaihtajia, renkaita, kiekkoja ja itseäni, että siitä tienoosta on tullut minulle rakas hyvin kipeällä tavalla.

Paikalla oli vajaat neljäkymmentä pöhköpäätä. Startissa päästin kärkeen Sohkasen, Härgisen ja maastopyörällä tulleen silkkikulli-Blomsterin. Tai siis en päästänyt vaan menivät. Kökä rynni myös ohi, mutta ensimmäisessä alamäessä kuittasin hänet henkeni kaupalla erittäin kuumottavalla akrobatialla: vain kaksi raajaa kiinni pyörässä, vain eturengas maassa...

Rata oli luonnosmaisesti merkattu, mikä auttoi minut kärkeen ensimmäisellä kierroksella. Sitten laitoin keskittyneen automaattiohjauksen päälle ja aloin kiertää kiviä. Sohkaselle flätti. Härgiselle kaksi flättiä. Blomsterille flätti. Eskolalle ei mitään! Arpajaisissa on kiva voittaa, kun on ostanut niin paljon arpoja.

Onneksi kenellekään ei käynyt pahasti. Kivikko ja sydämenkuvia.

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Poltergeist

Uskolliseen Cross-Checkiin meni riivaaja, kun otin sen eläkkeeltä grinderiksi. Campan kymppi-Veloce ei enää suostunut vaihtamaan nätisti takaa. Onhan se huono gruppo ja onhan ne vanhat kahvat, mutta kyllä rautakangen pitää maahan upota kuluneenakin.

Pikkurieskalla takavaihtaja toimi nätisti, isolla ei.

Kokeilin ensin kaikki tavalliset temput, ja niitä on monta. Sitten hoksasin sen pienen vaijeriohjuriläpyskän, joka piileskelee keskiön alla. Se on muuten vittumaisen halvan ja paskan oloinen polkupyörän osa. Se oli kulunut loppuun. Pitihän se vaihtaa mutta ei se mitään auttanut.

Vaijeri tuntui kinnaavan kahvan juuresta, joten purin tankonauhan, vaihdoin kuoren, rikoin vanhan vaijerin, en löytänyt tarpeeksi pitkää uutta vaijeria kotoa, kävin Velosportissa, laitoin uuden vaijerin ja keinottelin tankonauhan takaisin. Pitihän se vaihtaa mutta ei se mitään auttanut.

Viimeisenä epätoivoisena kokeiluna siirsin kiekkoa sentin eteenpäin niissä Cross-Checkin vanhanaikaisissa takadropouteissa. Tadaa! Ihan vittuillakseen takavaihtaja alkoi toimia myös isolla rieskalla.

Ei, ketju ei ollut liian lyhyt. Siitä Velocen vaihtajapaskasta vaan puuttuu B-säätöruuvi. Tai sitten takarenkaan ja satulaputken välissä on asunut poltergeist, jolla ei ole enää elintilaa.

maanantai 21. syyskuuta 2015

S/M:ää kyllikseen

Valkeakosken martta-S/M kesti minulta 4 h 23 min. Tuli olo että vähemmälläkin olisi saatu höpsähtäneet järjestykseen.

Se olo tuli siksi että kisaamattoman kesän jäljiltä olen huonossa kunnossa, mikä tarkoittaa muutakin kuin hapenottokyvyn puutetta.

Kropan tottumattomuus: Käsiä piti tietoisesti lepuuttaa koska sekä ojentajalihaksiin että kämmeniin sattui. Jalat kramppailivat koska ajoasento oli vieras. Persekin valitti. Mutta hah! Selkä kesti.

Mielen tottumattomuus: Kilpaa ajaminen aiheuttaa tuskaa, ja mitä vähemmän kilpailee, sitä enemmän tuska yllättää ja haittaa.

Mitäpä noista, ajoin silti. En tosin ollut ilmoittautunut ajoissa S/M-luokkaan, mikä aiheutti tuttua SPU-perseilyä lähtökarsinassa. Ei saanut lähteä omalta paikalta vaan naisten ja nelikymppisten takaa.

Sehän tarkoittaa kamalaa rimpuilua ensimmäisessä ylämäessä ja tuskallista välikuolemaa ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Tutut selät katosivat.

Katosi myös ihan uusi, Sini Alusniemen selkä. Vuosikausiin en ole hävinnyt naisten parhaalle, mutta minkäpä teet kun mokoma on teknisesti ylivertainen ja kiipeää kuin orava mäntyyn. Tilanne hämmensi niin että kaarsin savimäessä kaseikkoon pohtimaan elämän väistämättömyyksiä.

Toisella kierroksella, parin kofeiinigeelin jälkeen, tuli taianomainen noin kymmenen minuutin hetki, kun pyörä kulki. Runttasin mäet ja luukutin polut. Ne jotka pystyin voittamaan, voitin sen kymmenen minuutin aikana.

Kolmas kierros oli vain yksinäistä taistelua vitutusta vastaan. Hoin itselleni, että smuuttius on nopeutta ja tökin takajäykkää juurakoihin. On se vitullista että vielä näillä kilsoilla pitää perseillä kisoissa ilman täysjuustopyörää.

Miesten S/M-sarjassa olisin ollut seitsemästoista. Asiallinen sijoitus, mutta johtuu lähinnä siitä, etten paskonut pyörääni, kuten parikymmentä kovaa kilpaveljeä.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Miten paskoa pyöränosia

"He just breaks everything", sanoi Jimmy kun kävin ostamassa uudet XT-polkusimet ylävitosesta. Edellisistä väänsin akselin. Samaa on Eppu sanonut toisella kotimaisella ja paljon vivahteikkaammin.

Tässä kokemusperäisiä, matemaattisen tarkkoja neuvoja pyöränosien paskomiseen.

1. Aja kilpaa. Paskottujen pyöränosien määrä = kohellus x vauhti. Yhtälö tarkoittaa että kilvanajossa paskot eksponentiaalisesti enemmän osia kuin muuten.

2. Keventele ja halventele. 
Valitse kaksi: halpa, kestävä, kevyt. Jos valitsit kestävän, mene kohtaan yksi, niin paskominen onnistuu silti, ja vieläpä kalliisti tai raskaasti.

3. Omista monta pyörää. Paskottujen osien määrä ei kasva suhteessa kokonaisajomäärään vaan kokonaisajomäärän ja pyörämäärän tuloon. Seitsemää pyörää paskot samalla vaivalla seitsenkertaisesti!

4. Aja kaikki loppuun. Vanne hajoaa puolitoistakertaisin haittavaikutuksin, jos sen ensin sorvaa cantijarruilla seitinohueksi, ja seitinohuella vanteella ajaminen vituttaa sekä ennen hajoamista että sen jälkeen!

5. Tee hätäkorjauksia. Astalolla, puukolla tai leathermanilla korjaten pääsee skutsista kotiin toteamaan, että korjauksen hinta kaksinkertaistui.

6. Jousitus ja vaihteet. Kun lisäät näitä ominaisuuksia pyörääsi, paskoontuminen ei kasva summana vaan tulona.

Näillä pääset varmasti alkuun, kun kartutat mainettasi kovana pyöränosien paskojana. Muista toki että paskomisen vaikutukset voi maksimoida ostamalla internetistä esoteerisiä, epästandardeja pyöränosia, joille ei ole maahantuontia tai varaosia Suomessa.

maanantai 14. syyskuuta 2015

Käyttötesti: Nextie-hiilikuitukehä, 29er, 30 mm, hooked

Sain MCarbonilta leveän ja keveän kuitukehän käyttötestiin sillä ehdolla että yrittäisin hajottaa sen, tai vaihtoehtoisesti omani ja muiden kuituennakkoluulot.

FunWorksin geneerinen kiinanapa, DT Swissin Aerolite -pinnoja 32 kappaletta, Eppu-guru kasasi, kumina maastossa parituumainen Thunder Burt ja krossipyörässä Mud Wrestler.

Olen yrittänyt hajottaa sitä kehää. Täyttä kautta en ennättänyt ajaa, mutta takana on maastopyörällä ihan sopivasti kivikkojumppakisoja, 24h-sitkuttelua, XC-sedän hyppytreeniä ja nyt viimeksi krossipyörällä VPCX-rymistelyä. Olen pitänyt paineet maastossa alle 1,5 barin ja krossissa alle 2,0 barin, että saisin hakattua kehää kunnolla kiviin.

Kehä on pysynyt ehjänä ja luotisuorana. Fit & forget.

Takana minulla on kiekossa samat osat mutta kehänä DT Swiss XR331 eli saman painoista mutta kapeampaa keventelylelumiinia. On helppo vertailla. Lelumiini spöijaa niin pahasti, että pinnat eivät kestä, niitä on mennyt jo kuusi. Keulaan verrattuna perä muljuaa ajossa, osaksi takakehän löysyyden takia, osaksi takakehän kapeuden takia. Leveämpi kuitukehä edessä antaa kumille paremman muodon ja tukea mutkissa. Ja kun tulee hypystä nokilleen alas tai ryskää viivasuoraan kivikossa, kuitukehän jäykkyys on ilmeinen.

Nyt tiedän omakohtaisesti sen mitä kiiltäväpaperiset pyöräilylehdet ovat vuosia minulle kaupallisesti tiedottaneet: Kuitu on merkittävästi parempaa kuin saman painoinen lelumiini. Niin merkittävästi että sen huomaa sekä ajossa että ylläpidossa.

Lisäksi kuitukehä oli Epun mukaan asiallinen kasata. Suunnatut poraukset nippeleille ja kaikkea. Se oli myös helppo teipata tubelessiksi, ja renkaat nousevat normaalivaivalla ja pysyvät burppailematta, jopa krossissa.

Olen käännytetty. Leveät kuitukehät ovat siunaus ja tulevaisuutta. Lisäksi ne näyttävät päheiltä.

Käyttötesti päättyi niin, että tilasin MCarbonilta samanlaisen kehän taakse ihan omalla rahalla, ja sitä omaa rahaa menee helvetin paljon. Paitsi että otan hookless-mallin. Paksummat reunat ehkä kuitenkin vähentävät kuumotuksen tunnetta lompakon seutuvilla silloin, kun ryskää päin teräviä kiviä.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Heikoin lenkki

Kun ajaa polkimen kisassa täysillä kiveen.
Ja pannuttaa selän kautta ympäri pyörä kiinni jaloissa.
Ja lähtee jatkamaan mutta poljin venkoaa kahdeksikkoa.

Sitä miettii, mikä petti: Pickenflickin titamiinirunko? Sram Force -kuitukampi? Vai XT:n poljin?

Elämänkokemuksen perusteella veikkasin kahta ensimmäistä, mutta vastaus oli XT. Niin vitun mutkalla se oli ettei pystynyt ajamaan. Nyt en sano että olisi kaman paskonta keventelystä kiinni.

Muutenkin Laajasalon VPCX oli vaiheikas. Ensinnäkin päätin mennä sinne enkä marttakisoihin. VPCX:ssä on hauskempaa. Ei kaduta.

Puolen minuutin jälkeen jalat kertoivat happohyökkäyksellä, että eipä ole tullut kovaa ajettua. Muuten meni eka kierros mukavasti, kun kavereita lakosi edestä ja hirmukuntoinen Dani tuli vasta lopussa ohi.

Toisella kierroksella takarengas tyhjeni. Mud Wrestlerillä kilsat täyteen tai jotain. On muuten vittumaista ajaa ylämäkeen kun kiekko pyörii mutta kumi pysyy paikallaan tai siis liukuu kehällä. Onneksi kierroksen puolivälissä kumi kieputti itsensä kokonaan takajarrun puolelle pois tieltä. Mutta ei se paljas XT-vannekaan kovin hyvin pidä.

Vaihdoin kolmannelle kierrokselle Cross-Checkiin. Pit bike on sinänsä ylellisyyttä, mutta ei helvetin perkele miten kuumottava laite. Cantijarrut eivät pysäytä. Keula luiruaa omaan suuntaan jos ajaa kävyn yli. Polkiessa voima välittyy ensisijaisesti vesijohtoputken taivuttelemiseen.

Neljännelle sain Pickenflickin takaisin (paikattuna 11-kiekolla muttei se haitannut) ja helposti imin Uskan kantaan. Virhe. Fiksitekniikkajumalan linjoja ei pitäisi matkia. Kävi ne pannut. Ilmaa pihalle ja auts.

Viidennelle Cross-Check takaisin ja kuudennella turvassa maaliin. Niin kova kato kävi edellä ja takana että pit biken turvin ajoin kolmanneksi.

Väkeä oli yli kuusikymmentä, aurinko paistoi, puusauna oli halpa ja hyvä, joku oli tuonut makkaraa myyntiin ja laatukaljaa. Tämä homma alkaa edistyä.

torstai 10. syyskuuta 2015

Sielu takaisin

Hyi saakeli kun Pickenflick oli koko kesän ruma. Touring-kumit, eriparikiekot, eriparijuomapullotelineet, takaroiskeläppänä muovikaukalo ja edessä Raceblade. Ja perässä kärry täynnä rojua.

Jos se osaisi puhua, se syyttäisi minua häpäisystä. Tai ehkä se osaa, mutta pitää mykkäkoulua.

Aamupäivästä laitoin sen taas kuosiin. Kisakiekot alle, rymistelynappulat, tubeless, maastopakka, yleissäätö. Ai saakeli kun siitä tuli taas nätti. Se sai sielunsa takaisin.

Niin sain minäkin äsken. Kaahailin otsalampun valossa tuttuja krossibaanoja tunnin. Juuri sitä on kroppa kaivannut, ja pää vielä enemmän. Tuntui kuin kotiin olisi palannut, ja niin minä olenkin.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Stressinpoistolenkki: kallista ja raskasta

Stressaa. Siis maastopyöräilemään! Yetikin oli kisa-asusteissaan valmiina.

Ensimmäisessä kivikossa takakiekko sanoi sekä räks että sih. Pinna poikki ja pinnanjämä sisäkautta tubeless-teipistä läpi. Siitä kuului jännä kurlaus eikä litku tukkinut. Talutin kilometrin kotiin ja kyllästyin lopullisesti DT Swiss XR331-kehään, joka ei pysy suorana ja katkoo pinnoja ja notkuu kisa-ajossa niin että tuntuu vajaapaineiselta.

Keväästä asti minulla on ollut etukiekkona Mutiskarbonin kuitukehä blogikorruptiotestissä. Testitulokset ovat sellaiset, että laitoin tunkkauksen jälkeen hetimiten sähköpostia korruptoijalleni että ostanpa rahalla toisen samanlaisen. Kuitu on helvetin kallista mutta perusteltavissa.

Tämän lompakkokirpaisun jälkeen makkarankuoret olivat edelleen päällä mutta maastopyörä vistotti ja krossipyörällä olen ajanut ns. kyllikseni, joten lähdinpä sitten maantiepyörälenkille. Idässä alkoi temposikoja vilistä kuin teollisuussikalassa. Kuitukiekkojen suhinaa ja tempohaalareiden kusenhajua seuraamalla jouduin Pepen tempon lähtöpaikalle. Vieläkö mahtuu mukaan? Joo, nimi listaan ja minuutin päästä lähtö.

Kiduin sitten kymppitempon. Sillä valmistautumisella tuntui raskaalta ja aikaa meni niin saatanasti, mutta samalla meni se stressikin.

Taiteiden & pyöräilyn yö

Laivuoren Jokke on RSO:n pianisti ja intohimoinen polkupyöräilijä, porukkalenkkien hengenluoja ja mahtuu hyvät ihmiset top viitoseen.

Ilkka Heinonen tekee kansanmusiikkitaidetta jouhikolla, gamboilla ja bassolla. Ennen hän roudasi bassoa repussa ja ajoi Helsingin kauneinta Bob Jacksonia. Nykyään hän roudaa kaikkia soittimiaan bullitilla.

Pauli Halme on kantrikitaravelho ja fingerstyle-noita ja entinen fillarilähetti. Pyöräilylippis ei ole vaihtunut stetsoniin pysyvästi.

Hannu Oskala tekee vihreää kaupunkipolitiikkaa tosimielellä ja roudaa haitariaan kuormapyörällä.

Sitten on vielä Timo Alanen, joka tulee soittamaan selloa haamupyörälle, koska viimeksi käydessään unohti.

Ja tietysti Emilia, joka on ajanut pyöräkiertuettaan vasta pari tonnia.

Taiteiden yön pyöräkiertue huomenna torstaina. Pyöräilijät soittavat monenlaista musiikkia toisille pyöräilijöille ja vähän muillekin. Kruisitaan kaupungissa yhdessä. Tulee kivaa.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Paha olo

Toissa vuonna ajoin Merida MTB Finlandiassa lievästi kosteissa olosuhteissa yhdeksänneksi aikaan 3:23 häviten voittajalle 25 minuuttia.

Tänään ajoin Merida MTB Finlandiassa kuivissa olosuhteissa yhdeksänneksi aikaan 3:26 häviten voittajalle 22:36.

Luulisi että voisi olla tyytyväinen, mutta tuntui niin helvetin pahalta ettei voi, vaan vituttaa. Treenamattomuus, kisarutiinin puute, viime viikon stressi, huonot unet ja kehno ravitsemus tuntuivat enemmän kuin näkyivät.

Alussa olin tukkeena jyrkissä töytäreissä ihan kuin ennenkin, ei siinä mitään. Loivemmasti nousi hyvin ja poluilla meni ok, mutta 32-36 ei riittänyt edes lyhyisiin nyppylöihin. Ensimmäisen kierroksen loppunousuissa hätiköin suotta porukan keulille, ja toisella kierroksella kohosi seinä vastaan. Jalat kramppasivat, kyynärvarretkin kramppasivat ja oli paha olo, sellainen jota Korpelan Aki sanoo epäterveeksi. Siinä olossa ei voi ajaa rajoitinta vastaan.

Kisan viimeisen kolmasosan ajan inhosin maastopyöräkilpailuja koko sydämestäni. Halusin vain lopettaa. Vielä enemmän inhosin urheilujuomaa, jota oli pakko juoda, ja geeliä, jonka tuhrin käsilleni niin että piti ajaa ilman toista tahmahanskaa. Ihan vaan vittuillakseni pidin sentään yhden lahtelaisen takanani, mistä seurasi noin kymmenen minuutin luvunotto maalivaatteen alla. Ylös ei päässyt kun mustui.

Samasta olosta nautin viimeksi Tahkon 180 km jälkeen pari vuotta sitten. On se nyt helvetti kun normimaratonista tulee samanlainen.

Mitäpä tästä seuraa? Sen tiedän että terävään treenaamiseen ei tällä hetkellä riitä motivaatio. Täytyy ajaa kisoja mitä ennättää (no ei vittu ennätä), palautua niistä hyvin ja etsiä ajamisen iloa krossihommista.

tiistai 11. elokuuta 2015

Ammattipyöräillyt olo

Hyvinkin reippaat pari tonnia täynnä ammattipyöräilyä Emilia Lajunen Bike Tourin domestiquena. Kärryssä painolastina soittimia ja tilpehööriä sen verran että runko ulvoo ja kettinki venyy kuin purkka.

Lukuisat hyväntahtoiset houkat ovat kesän mittaan arvelleet, että syksyllä olen kovassa kunnossa. He eivät ymmärrä kestävyysurheilusta mitään, tai ainakaan keikkatyöstä.


  1. Se on ollut duunia eikä treeniä. Joka päivä olen ajanut pyörää, soittanut, kirjoittanut, tiedottanut tai vetänyt keikan. Yleensä kaikkia niitä, kellon ympäri. Jatkuva stressitila, palautumisesta ei puhettakaan.
  2. Raskaan kärryn veto on eri laji kuin maastopyöräily. Vertaa tractor pullingia ja rallia. En osaa enää ajaa polulla saati pyörittää kampia ilman lisäpainoa. Hermosto on oppinut väärille tavoille. Keskikroppa on tasapainotellut kärryä, muu kroppa pitkästynyt.
  3. Peruskestävyystason yläpuoli on pölyttynyt käytön totaalisessa puutteessa, ja sillä kuitenkin pitäisi ajaa maastossa paitsi kisat myös normimäet. Kuntopohjalle voisi rakentaa, mutta en jaksa etsiä palikoita.
  4. Mistä tullaan siihen että olen ajanut polkupyörää vittu kerrankin kyllikseni.
  5. Painokin nousi kilotolkulla. Juhannuksen jälkeinen kolmen viikon rypistys ilman lepopäiviä jätti jälkeensä pysyvän nälän, joka jäi henkisesti päälle vaikka fyysisesti loppui. Mökillä maistui kalja ja makkara. Kotona on helpompi elää terveesti.

Miten tästä eteenpäin? Palasin juuri Helsinkiin. Kiertueesta jäljellä vielä pari etelän keikkaa ja Satakunnan pisto, muuten luvassa tiukkaa työelämää.

Ajattelin ajaa maastopyörällä tänä syksynä vain lyhyesti lujaa tai lyhyesti tekniikkaa.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Ammattipyöräily alkanut

Kuten jo maaliskuussa kerroin, tänä kesänä pyöräilen ammatikseni. Tai siis roudaan kansanmuusikkopuolisoni Emilian viuluja pyöräperäkärryssä ympäri Suomen musiikkifestivaaleja kolme tuhatta kilometriä apurahalla. Tarkoitus on myös spiikkailla vähän ja jopa soittaa viulua malliksi siitä, miten kansanmusiikkia ei soiteta.

En usko että teitä vittuakaan kiinnostaa hiilidioksidipäästötön kansanmusiikkikiertue polkupyöräillen. Mutta että saisin pyöräilijöiden klikkauksia tuonne kiertueblogin puolelle, siirrän fillarointiin liittyvät tekstinpätkät sinne. Kiusa se on pienikin kiusa molemmille lukijoilleni, hähhää.

Uusin varusteraportti koskee runkojen jäykkyyttä peräkärrynvedossa.

Eilen ajettiin Lohjalle ja takaisin. Huomenna ajetaan Kimonkylään Lapinjärvelle. Kiertueen pääsivulta löytyy linkit konsertteihin ja karttaan.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Maailma ei vittuile pyöräilijälle

Eilen illalla sain inspiraation hyydyttää nousukuntoni kisaamalla ennen kuin olen palautunut Korso-marasta. Autoilin Hyvinkäälle Bianchi-cupiin. Jee jee, hyvin hyytyi kunto siellä.

Paluumatkalla hyytyi myös auto Mazda varsin pysyvän oloisesti Myllykukon ramppiin Nurmijärvelle. Alkuun vähän vitutteli. Sitten hain Myllykukosta ruokaa ja juomaa. Sitten soitin hinauksen.

Kun hinaaja tuli, vetäisin takakontista kisapyörän voittajan elkein, leveästi hymyillen. Viekää romu pois, minä jatkan tällä, tämä toimii.

Ajelin illan pimetessä nelisenkymmentä kilometriä kotiin. Mahtava kuunmollukka silmäili pilvien lomasta. Ilma oli raikas ja tyyni. Jänikset ja peurat olivat liikkeellä, autot eivät.

Kun sokeri ehti jalkoihin, oli kevyt ajaa. Valitsin näköalareitin, en suorinta.

Maailma ei pysty vittuilemaan, jos on pyörä mukana.

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Ansioton arvonnousu

Korson marassa oli väkeä kuin pipoa, ja eturivissäkin lähtöläävän täydeltä kiireisen näköisiä kavereita. Miten vitussa siis on selitettävissä, että ajoin sarjassani kuudenneksi? Se, näetsen, on elämäni toiseksi paras marttakisasijoitus, ja paras tuli kyläkisasta, kun ei ollut kilpaveljiä.

Lennossa, todistaa Emil Eklundin kuva.

Ettei totuus unohtuisi, muutama kova ajoi ysikuutosen eikä martta-cupin matkaa, ja ikämiessarjalaisia vilisi ohi peräti neljä. En ikinä halua täyttää 40, koska sitten saa pataan liian kanssa.

Mutta ajoin paremmin kuin koskaan. Pysyin porukoissa, en kaatuillut, imin Kyösti Soinin takarengasta suurella taktisella viisaudella, jaksoin loppuun asti ja jätin esimerkiksi Korpelan Akia ja Sairasen Iiroa minuuttitolkulla.

Pitäisi tuntua hyvältä, mutta oikeasti tuntuu petokselta. Olen kunnossa ilman harjoittelua, ilman omaa ansiota. En muista koska olisin tehnyt vetoharjoituksen. Viime viikonloppuna tuhosin jalat 24h-ajossa. Perjantaina vedin napakat viinikännit. Rytyytän menemään hitaalla takajäykällä.

Olisi mukavampi tehdä kovaa työtä ja pärjätä vasta sitten.

Tai no, oikeastaan tämä on kyllä aivan helvetin mukavaa. Tuosta vaan ottaa pyörän ja kaahaa kotimaan kärkiporukoissa että ryskyy.

Mitä rataan tulee, se oli nopea ja hauska.

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Kuolema pyörän päällä II

Eilen kävin taas kuolemassa pyörän päälle, kuten ranskalaiset aika-ajosta sanovat. Viime vuonna jo kirjoitin, että Bianchi-cupin Petikon maastoaika-ajosta puuttuu kaikki mikä tekee maastopyöräilystä hauskaa.

Sana on kiirinyt, koska paikalla ei ollut juuri ketään, mitä nyt kourallinen oranssipaitoja, kovan luokan maantieurpo Teemu Viholainen sekä XCO-pyssy Jerkku Holmberg. Ynnä muita.

Viime vuoden heinäkuussa ajoin saman radan patti polvessa mutta kisakunnossa aikaan 31.48. Vuonna 2013 ajoin märällä radalla 34.22. Vuonna 2011 ajoin kostealla radalla 35.55.

Nyt ajoin hyvissä olosuhteissa 31.30. Jäin Jerkusta ja Vihulaisesta vain puolisen minuuttia.

On se jännä, että viikonlopun 300 km ja 24 h ei painanut koivissa. Sekin on jännä, että sain koneesta kierroksia irti ilman kisarutiinia ja ilman ainuttakaan vetoharjoitusta pariin kuukauteen.

Toisaalta - jos aika olisi jäänyt tuota huonommaksi, Yetin keventely olisi kyllä vituttanut vielä enemmän kuin se tällä hetkellä vituttaa.

maanantai 25. toukokuuta 2015

Ultratour de Tampere

Ultramatkojen kisaaminen sattuu liian paljon liian pitkään. Onneksi ultramatkoja voi ajaa myös yhteislenkkinä. Se on niin kuin maastopyöräilyä, mutta pidempään.

Tour de Tampere -tapahtuman tasavuosien kunniaksi Suomen kokenein aktiiviultramaastopyöräilijä, diesel-legenda Mikko Petäjämäki järjesti yhteislenkin spekseillä 24 tuntia, 300 kilometriä. Menin mukaan, koska halusin tsekata kokemustasoni. Tuon mittainen rykäisy paljastaa puutteet kalustossa, varusteissa, tankkaustaidossa, kunnossa ja kropassa.

Hulluja kerääntyi Pirkkahallille tusina. Hetki meni kun asettelin eväsnyyttejä, vaihtovaatteita ja kolapulloja logistiseen järjestykseen. Turhan tarkka ei tarvinnut olla - huoltoauto seuraisi parin tunnin välein ja reitti menisi asutuilla seuduilla.

Iltakahdeksalta poljettiin. Alkusiirtymän jälkeisillä herkkupoluilla alkoi heti vituttaa, kun hiirikäden jännettä jäyti jännetupintulehdusmainen kipu. Tähänkö loppuu? Ei sentään. Otin sykemittarin pois ja helpotti. Mittarit vittuun, monesta syystä.

Tähän väliin trendikästä videosisältöä by Ari Autio.



Roineen rantaa. Huoltoasemalla evästä ja valot päälle. Herkkupolkuja Roineen ympäri. Salen pihassa evästä ja lisää vaatetta. Siirtymää, polkuja. Huoltoasemalla puurolautanen ja valot pois. Siirtymää, polkuja. Tasaisen rytmin rikkoi sade, joka alkoi sumuna mutta vaati kuoret. Märkänä huoltoasemalle, aamiaista. Puoliväli.

Sitten siirtymää, kärrypolkuja ja loputonta kangasmaastoa Jämille. Sade loppui, tuuli kuivasi. Jämin hotellitauko oli luksusta. Kamat odottivat pukuhuoneessa. Suihku, kuivat vaatteet, lounas. Pasta maistui oikein hyvin, siitä huomasi että punaisella ei ole oltu. Sitten siirtymää, kärrypolkuja ja loputonta kangasmaastoa pois Jämiltä.

Ajelin kärkipäässä, koska olen pahimman lajin wheelsucker enkä halua jojottaa. Tasainen ajorytmi jekutti ajantajua. Tuntui että kello oli pysyvästi aamukahdeksan. Kroppa oli vähän uninen mutta toimintaan virittynyt. Loppua kohti ajaminen tuntui koko ajan paremmalta. Ylämäet menivät lentäen, vain siirtymät puuduttivat enemmän kuin aluksi. Mieli täyttyi maastopyöräilyn riemusta. Sitten oltiinkin taas Pirkkahallilla.

Olin hyvävoimainen. Koko reissu meni rasvanpolttovauhtia, tai ainakin sain kaikki hiilarit takaisin geeleistä, banaaneista, salmiakkikarkeista ja ruoasta. Jalat olivat edelleen täynnä energiaa. Mihinkään ei sattunut, ei selkään eikä edes perseeseen. Silmät olivat punaiset kuin särjellä, koska niin minulle käy kun olen hetkisen ulkosalla. Pyörä toimi loisteliaasti ja oli muuten ainoa takajäykkä.

Kotimatkalla moottoritiellä maailma alkoi edetä nykäyksittäin - autot tekivät puolen sekunnin teleporttauksia. Pysäytin huoltoasemalle ja annoin silmien mennä kiinni. Kello hyppäsi sekunnissa puoli tuntia, ja sitten ajoin turvallisesti kotiin. Kunnon yöunet, ja aamulla tuntui normaalilta. Tästä ei tainnut tulla kuukauden hermostollista väsymystilaa, mutta ei myöskään sankaritarinoita tai itsensä ylittämisen kokemusta.

Mutta perinne tästä ultratourista saattaa tulla. Enemmän polkua ja vähemmän siirtymää niin reitti täyttää kaikki toiveet. Tampereella on Skandinavian paras singletrack-tarjonta, joten mahdollisuuksia riittää.

Upeinta on se, että Kaupin Kanuunat ovat luoneet alueelle muhevan maastopyöräilykulttuurin, jossa tällaiset yhteislenkit ovat mahdollisia. Kiitos Mikko, kiitos huolto.

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Keventelykielteinen satulatolppa- ja satulatolpankiristinraportti

Marraskuussa kevensin 78 grammaa vaihtamalla satulatolpan. Joulukuussa kevensin 23 grammaa vaihtamalla satulatolpan kiristimen. Ei helvetin perkele miten ihmislapsi voi olla tyhmä.

Kevytkiristin ei pitänyt kevyttolppaa ylhäällä. Ei vaikka väänsin kiristimen ruuvin tappiin asti.

No mitäs, laitoin vanhan kiristimen takaisin. Kevyttolppa ei pysynyt ylhäällä.

No mitäs, laitoin vanhan tolpan takaisin mutta kevytkiristimen. Vanha tolppa ei pysynyt ylhäällä.

No mitäs, kun piti ajaa Toscanan läpi, laitoin vanhan kiristimen ja vanhan tolpan. Kaikki hyvin, mutta rahan tuhlaus vitutti.

No mitäs, kisakauden koittaessa hain Ylävitosesta kitkatahnaa. Se näyttää mansikkahillon ja hammastahnan sekoitukselta, mutta maksaa enemmän. Laitoin kitkatahnaa, kevyttolpan ja vanhan kiristimen. Tolppa pysyi ylhäällä! Tähän fanfaareita.

No mitäs, tulin ahneeksi. Laitoin kitkatahnaa, kevyttolpan ja kevytkiristimen. Tolppa pysyi ylhäällä, mutta NAKSUI NIIN VITUN LUJAA, että jalankulkijat väistivät kaukaa. Kuulosti kuin pyörä hajoaisi. Naksuminen vituttaa kaikkia, mutta erityisen paljon naksuminen vituttaa minua, koska olen musiikkikriitikko ja herkkä häiriöäänille ja maastopyöräilen etsiäkseni hiljaisuutta. Yritin kaikkea, mutta VITUN LUJA NAKSUNTA jatkui.

No mitäs, laitoin uudestaan kitkatahnaa, kevyttolpan ja vanhan kiristimen. Tolppa pysyi ylhäällä. Tähän uudestaan fanfaareita.

Nyt minulla on 78 grammaa kevyempi satulatolppa - sekä pyörä, jonka sisällä on noin 101 grammaa kitkatahnaa. Vitun keventely, se on perseestä.

maanantai 18. toukokuuta 2015

Tour de Tampereen ultramatkaan valmistautuminen

Elämä olisi vitun tylsää ilman jatkuvaa kipua, kohtuutonta väsymystä ja paskoja juttuja. Siksi ilmoittauduin Tour de Tampereen ultramatkalle. Se on ihan niin kuin Tour de Tampere, mutta lähtee vuorokautta aiemmin.

24 tuntia maastoa. 300 kilometriä maastoa. Kuulostaa helvetin typerältä, mutta en ole stressannut. Diesel-legenda Mikko Petäjämäen peesissä ja Kaupin Kanuunoiden huomassa kaikki varmasti järjestyy parhain päin. Eikä tarvitse ajaa kilpaa. Ultramatkan ajaminen kilpaa on kamalaa.

Edellisenä iltana luen nuo linkkaamani ohjeet, käyn ostamassa nipun flapjackejä, geelejä ja banaaneja, pakkailen pari reppua täyteen fillarivaatteita, jätän sääennusteen huomiotta ja sillä hyvä.

Muuten olen soveltanut Lauri Pulakan ohjetta: "Paljon kilsoja jalkoihin ja pahaa sisua." Soveltanut sikäli, että kilsoja on vain jonkin verran.

Tiedän silti että pärjään Yetin kanssa. Olen testannut tärkeimmät: 1 x 10 riittää. Satulatolppa pysyy ylhäällä. Molemmat kiekkosetit toimivat. Klossit ovat kohdallaan. Uudet pöksyt eivät hierrä. Uusi vihkisormus hiertää mutta ajan ilman.

Siitä tulee hauskaa, mutta kisakuntoon palautuminen vie kauan. Ultrien jälkeen tulee aina blues. Hermostollinen ja psykologinen blues.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Kuntoon ajo

Kevättalven pyöräilyt jäivät vähiin työkiireiden hääkiireiden pyöräilyvitutuksen takia, joten en ole kunnossa. Nyt kun kisalieska taas lepattaa, lähdin kuntoilemaan, nimittäin ajamaan kuntoajon, nimittäin Keravan kevätpolkaisun.

Maantielle, mitä vittua? Samaa mietin itsekin aamulla Keravan-junassa. Ja pankkiautomaatilla kun nostin viisikymmentä euroa kisamaksua. Ja Talman koulun vessassa stressipaskalla.

Kahdeksan vuoden takaa minulla on muistikuva, että kuntoajot ovat hengenvaarallista häröilyä. Siksi pelastauduin pääjoukon kärkeen heti alussa. Siellä sai nyt rauhassa poltella tulitikkujaan eli kiriä alkuhatkoja kiinni. Korson Kaiku sai miehen pilipalihatkaan, joten katsoin olevani taktisesti hienostunut, kun kiihdyttelin muitten nöösien perään. Leikkiä se vain oli ensimmäisellä kierroksella, tai minulle kuntoilua. Tasaisella maantiellä kiihdyttely ei ole alaani, mutta tänä kauniina sunnuntaipäivänä katsoin sen heikkouden harjoittamiseksi.

Sitä paitsi A. Stubbilainen kävi erikseen kehumassa polkupyöräni kauneutta. Vastasin että kauneus maksoi nelisensataa euroa. Kalliimpaan ei ole varaa. Vitun virnistelevä supliikkijeesus. Tai siis varmaan jees ajella samanmielisten seassa vaikka on pikkuisen erilainen, niinhän me kaikki tuumitaan.

Jälkipuoliskolla innostuimme seurakaverien kanssa entisestään ja kävimme vuorotellen tuhoamassa jalkojamme. Oikeat maantiemiehet nauroivat, mutta entä sitten. Loppukilometreillä pysyin kärkijoukon peesissä ja loppumäessä pidin paikkani.

Ei siis todellakaan mitään vitun sankaritekoja. Aina kun takavasemmalta ampui ohi oikea maantiepyöräilijäohjus kuitukiekot humisten, tiesin etten pysty välittömään reaktioon. Sellaista se maantieajo on, kovaa rynkytystä ilman ejakulointia...

lauantai 16. toukokuuta 2015

Ihan tavallinen kehä

Nyt olen ajanut MCarbonin Nextie-kehällä kolme kertaa eli kymmenen tuntia. Kaksi kolistelu- ja hyppelylenkkiä akselilla Hallainvuori-Kivikko ja yhden möyrintälenkin Sipoonkorvessa.

Se on kuin mikä tahansa jäykkä ja leveä AM-kehä, mutta XC-kisakehän painoinen. Se on kuin mikä tahansa kevyt XC-kisakehä, mutta jäykkä ja leveä kuin AM-kehä.

Täts it. No hienostellaan.

Jäykkyys on niin ilmeistä, että kevyt XC-setäkin huomaa, kun tulee pikkuhyndästä alas vähän nenälleen. Leveys puolestaan jeesasi Thunder Burtin muotoa ja tilavuutta, kuten aavistelin. En enää inhoa sitä kumia. Suorana on pysynyt enkä ole saanut burppaamaan, vaikka laskettelen noin baarin paineilla.

Kuvasisältönä päivän singletrack-tarjontaa.
Muutenkin kuuluu hyvää, kiitos vaan. Hyvät jalat neljättä päivää. Tänään Sipoonkorvessa tuntui että pystyi ajamaan niin lujaa ja pitkään kuin huvitti. Se tarkoittaa, että laskukunto odottaa seuraavan polun päässä. Hyvät jalat ovat perseestä.

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Vapaaratas goes crabon

Huomaattekos mitään erikoista?


No nukkuvan kissan. Turkoosit nippelit. Renkaan jonka piti jo olla perseessä.

Lisäksi huomaatte crabonia eli carboniittia eli taikamateriaalia eli keventelyä.

Kun ajoin kisakiekkoni sipsiksi, päätin hankkia jämymmän kehän. Eppu ja MCarbon liittoutuivat ja juonittelivat ja esittivät minulle hiilikuitukehää, mutta vain sillä ehdolla että yritän tosissani ajaa sen paskaksi. Sehän minulta käy, vaikka olen kevyt XC-setä joka pelkää ilmaa.

Kehä on tätä mallia, ja Eppu kasasi sen vanhan kiekon navalla ja pinnoilla. Vertailun siis pitäisi onnistua. Nyt alkuun laitoin myös ukkospierurenkaan, niin tiedän testatessa, että vain kehä vaihtui.

Odotan crabonilta muutamaa seikkaa:

Keveyttä. No siinä tuli takkiin tuollaiset 50 grammaa DT Swiss XR331:een verrattuna, mutta elämä on.

Leveyttä. Oujea. Kuusi milliä kasvoi sisä- ja ulkoleveys ja syvyyskin. Sen myötä Thunder Burtin muoto muuttui radikaalisti. Nyt reunanappulat ovat lähempänä maata. Elättelen toiveita että kumin käytös siitä petraantuu. Ilmaakin mahtuu enemmän. Ja voin laittaa normikokoisen kumin.

Jäykkyyttä. Se nähdään kun suuntaan kivikkoon. Toivon että näitä ei tarvitse rihdata, koska kehä kantaa vastuuta enemmän kuin pinnat.

Kestävyyttä. Tämä on se mikä kaikkia kiinnostaa. Etenkin minua, Eppua, MCarbonia ja huolestunutta vaimoani. Laitan niin matalat paineet kuin ilkiän ja ryskään päin kiviä. Laitan krossirenkaan ja ajan syksyllä VPCX:ää. Sitten selviää. Kahden vuoden takuu näissä on.

Toistaiseksi on selvinnyt vain, että kumit nousivat helposti, napsahtivat lupauksia herättävästi ja pitivät laakista. Nyt ajamaan.

maanantai 11. toukokuuta 2015

Luottokamaa: Shimano XT -jarrut

Vuodesta 2012 lähtien en ole ymmärtänyt ihmisten levyjarruongelmia. Miten niin levyt hinkkaa? Miten niin fasaani huutaa sateella? Miten niin pitää ilmata? Miten niin nesteet vuotaa levylle?

Vuodesta 2012 lähtien olen ajanut Shimanon XT-jarruilla, salaiselta koodinimeltään M785.

Shimanon jarrut tiedetään hyviksi. Silti jotkut idiootit ajelevat avideilla tai formuloilla tai heiskasilla tai millä vaan. En ymmärrä.

Ajoin Shimanoilla kolme kovaa, ympärivuotista kautta. Sitten etujarru piti ilmata. Mieti sitä.

Hyviä ominaisuuksia: Teho ja modulaatio - yhden sormen jarrut. Tila - ei hinkkaa hiekkasadekelilläkään. Hiljaisuus - verrattuna muihin. Saatavuus. Varaosat. Hinta. Se että kun kerran kolmessa vuodessa ehkä ilmaat, mineraaliöljy ei tapa.

Jos joskus ajaisin Alpeilla alamäkeen, puhuisin myös IceTech-jarrupalojen viileydestä, mutta en aja. Käytän EBC:n vihreitä nössöpaloja, koska niitä saa halvalla lähikaupasta. Levyinä käytän mitä milloinkin, mutta XT:n omat levyt jarruttavat hauskimmin.

Huonoja ominaisuuksia? No paljonko gramma painaa sinun takaraivossasi? Niin ja kun on yli 10 astetta pakkasta, mineraaliöljyn tuntuma pehmenee. Tuskin havaittavasti, ja kyllä ajorukkanen siinä holotnassa haittaa enemmän.

Häämatkalle ostin puolisollekin XT-jarrut. Koska ne ovat luottokamaa.

lauantai 9. toukokuuta 2015

Keventelykielteinen kisaraportti

Tähän asti olen aina ajanut liian raskailla osilla ja liian karkeilla kumeilla. Mutta kun itse olen lihonut ja laiskistunut, on Yetiä pitänyt keventää. Nyt tiedän miten siinä käy.

Peurungan marttakisarata oli täydellinen Thunder Burteille ja kisakiekoille. Paitsi että satoi.

Siksipä toisen kierroksen alkupuolella vauhdikkaassa mutalaskussa ukkospierurengas alkoi käyttäytyä ennalta-arvattavan arvaamattomasti. Ei se olematon keskinappula kerta kaikkiaan pidä, kun loivassa mutkassa loivasti kanttaa, joten menin viisi metriä kylkimyyryä. Sitten kallistuin riittävästi, reunanappula haukkasi, pyörä pukitti ja karavaani vaihtoi suuntaa kohti ulkokurvia, missä koskaan ei ole mitään kivaa.

Pyörä jäi puuhun, minä jatkoin tangentin suuntaan. Hämmästyin etten esimerkiksi kuollut, mutta kun yritin jatkaa, kiekko ei mahtunut enää haarukkaan.

Kisaorganisaatio korjasi raadon maastosta esimerkillisen nopeasti, mutta pakun kyydissä ehdin silti tehdä johtopäätökset. Keventelykumit vittuun ja keventelykiekot perseeseen.



Muuten oli tosi hauskaa. Radalla riitti kärrypolkuluukutusta, harjupolkupätkiä ja etenkin nousua. Siitä tikkujalka tykkää. Joka nousussa napsin pari puskuttavaa tasamaasikaa ja joka tasaisella imin takakumeja kuin iilimato. Voi olla että viimeisellä kierroksella olisin nitkahtanut. Voi myös olla että en.

Nyt vien kiekon Epulle. Eppu vaihtaa siihen pykälää jämymmän kehän. Sitten haen Ylävitosesta Maxxis Ikonin, joka märissäkin alamäissä menee suunnilleen sinne mihin ohjaa.

Niskaan taisi tulla retkahdusvamma, sen verran työläältä pääkopan kannattelu tuntuu. Vauhtia oli ns. reippaasti vielä äkkipysähdyksen hetkellä.

torstai 7. toukokuuta 2015

Konversiot kunniaan!

Joskus nöösinä tein pikkuveljelle niin paskan konversion että hävettää. Raleigh-standardit, bullis, purkkavirityksiä ja Tattis-maalit päälle. Sillä se vieläkin ajelee. Hyi saatana.

Yksivaihde-palstalla tuli onneksi sopiva Bianchi myyntiin. Myyjä oli riisunut siitä jotain vintage-vaihdepaskaa ebay-suhmurointeihinsa, mutta minua kiinnosti kokonaan kromattu SLX. Viemäriputket vittuun, tällaisia runkoja ei enää tehdä, ja chipit antaa luonnetta.

Kasasin nollabudjetilla eli kaapista löytyneillä paloilla. Ajoin testilenkin. Oli kevyt, suora ja mukava. Tykkään niin saakelisti että saapa nähdä annanko tätä veljelle laisinkaan. Jos annan niin tähän tulee jarrut molempiin päihin, pikkuveljen omat kiekot ja vapaaratas. Kyynärpäät toki hipsterityyliin polvissa, mutta pikkuveljen kaupunkiajeluita se ei varmaan haittaa. Leveällä tangolla asento on oikeastaan aika valpas ja tasapainoinen.



runko: Bianchi, Columbus SLX-tarrat, rihlat näkyy, kromattu, Gipiemmen dropit
ohjainlaakeri: Campa Athena, vain lievästi pykälillä
kiekot: vaihtunee, nyt Miche/Ambrosio ja Dimension/Open Sport
satulatolppa: lainassa puolison kiertuepyörästä eli Pelagolta
satula: Brooks Cambium, lainassa puolison kiertuepyörästä eli Pelagolta
stemmi: SR ja sata milliä
stonga: Scott Strike, pelastettu raadosta, vois vähän kaventaa
kammet: Campa Athena, sisäpaikalla just 42 mm ketjulinja
keskiö: Campan kupit, Shimanon 107-millinen akseli
polkimet: vanhimmat speduni, 90-luvun puolelta
voimansiirto: Campan eturatas, noname takaratas, käytetty skeneketju
välitys: 42-17

tiistai 5. toukokuuta 2015

Maastokauden niin sanottu avaus

Junnut kehittyy, vanhat hidastuu. Minä alan olla vanha.

Avasin maastokauden Leppävaaran Bianchi-cupissa. Valmistauduin ajamalla neljä tuntia Sipoonkorpea edellisenä päivänä. Aamulla olo tuntui kankealta, joten lämmitin konetta rullilla. Lämpeni se, jopa niin että 30 km kommutoinnit sujuivat kepoisasti.

Lepuskissa kepoisuus unohtui. Rata edusti perinteistä Suomi-jumppaa, harvat hattiwatit hukkuivat juurakkoon, mutahaudat ryömittiin pohjia myöten ja kädet loppuivat ennen jalkoja. Ei tarvinnut varsinaisesti kilpaa ajaa, etenkään kun startissa etsin poljinta sata metriä. Viimeisen kierroksen unelmoin siitä 140 mm 29-keinutuolista, johon voisin istua eläkepäiviä viettämään.

Jäi sellainen olo, että kilvanajo ei ole niin hauskaa kuin ennen. Onneksi sentään tiimikaverin kanssa paluumatkalla autossa sai puhua pyörää.

Jos jotain positiivista pitää etsiä, niin viihdyin ylämäissä, ja mikä hämmästyttävintä, Yetin keventelyversio kesti: Ukkospierurenkaat eivät pitäneet mutteivät räjähtäneetkään. Kisakiekoista ei katkennut pinnoja. Ja Thomsonin Masterpiece pysyi ylhäällä. Vastahan se on kolme kuukautta valunut - aamulla hain siihen lähikaupasta kalliisti brändättyä hammastahnaa kitkaksi.

Ensi lauantaina sitten Peurungan marttakisa. Siellä ei kuulemma tarvitse olla poluntukkeena kuin ylämäissä.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Ajoin maantiekisan

Muutama pyörätoveri on täpinöissään ryhtynyt maantiepyöräkilvanajoon: kuitukiekot, tiimiasut, hattiwattimittarit ja kaikki. Ajattelin sitten minäkin tarkistaa, olisiko puuha hauskentunut siitä, kun joskus 2009-2010 ajelin kuntoajoja fiksillä.

Ne olivat levottomia, vaarallisia, tylsiä ja perseestä.

Bianchi-cupin maantieavaus tapahtui Arolammella. Sinne raahautui kuusikymmentäneljä kuskia, joista yhdellä oli teräspyörä. Massasta on helppo erottua, kun sijoittaa 400 euroa yhteen pyörään eikä yhteen kuitukiekkoon.

Ajo oli yllättävän siivoa, joten kuitua tuhoutui kuulopuheisiin verrattuna niukasti. Vain yksi satula pyöri pelotonin keskellä samalla kun kuski sovitteli murtunutta kuitutolppaa anukseensa.

Omalla kunnollani pysyin mukavasti pääjoukon mukana, koska rata oli helppo, mutta minkään ratkaisun tekemiseen ei tietenkään ollut kokemusta saati jalkaa. Pari kertaa huomasin olevani naurettavassa nöösiporukkahatkassa, mutta ei niistä sen enempää. Loppusuoralla jäin rullaamaan pussiin, mutta tuskinpa tikkujaloilla olisi kummoista kiriä viritelty.

Kokemuksen ja itseluottamuksen myötä luultavasti oppisin välttämään itseni väsyttämistä rynkyttävällä ajolla. Sitä edemmäs maantiepyöräkilvoittelu ei minun ominaisuuksillani yltäisi.

Plussat:
+ ilmanvastus, tuo suuri tasoittaja
+ pelotonin humina, parveilu ja vauhti
+ terävää treeniä kiihdyttelyyn
+ en kaatunut tai kaatanut

Miinukset:
- ilmanvastus, tuo suuri tasoittaja
- alhainen kokonaisrasitus
- hermostuttavaa mutta silti tylsän toisteista
- naurettavan kalustovetoista ja vakavaa

Ei tarvitse toista kertaa, paitsi ehkä Bianchi-cupia treeninä.

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Tuscany trail

Satuin menemään oikean naisen kanssa naimisiin, joten pääsin polkupyöräilyhäämatkalle. Kohteeksi valikoitui Tuscany trail, koska näin tämän videon:

Tuscany Trail || unsupported bicycle adventure || from Martino Vincenzi on Vimeo.

Oikeasti Tuscany trail on bikepacking-brevet-tapahtuma eikä matkailureitti. Järjestäjä antaa GPS-jäljen vain maksaville osallistujille. Pienellä googlettelulla sain häkättyä jäljen täältä. Kyseinen jälki on täysin luotettava, onneksi.

Ilman GPS-jälkeä reittiä olisi vaikea seurata, koska se puikkelehtii peltoteillä, kärrypoluilla ja keskiaikaisissa sokkelokeskustoissa.

Koko reitillä on mittaa yli 600 km. Ajoimme siitä reilut 400 km eli Firenzestä Orbetelloon. Koska olimme häämatkalla, emme kiusanneet itseämme, vaan kruisimme 50-95 km päivämatkoja. Matkatavaroina oli ajo- ja kaupunkivaatteet ja luottokortit.

Lounaaksi söimme yleensä pastaa jossain pikkukaupungissa. Yösijan ja puolihoidon olin varannut agriturismoista, joita reitin varrella on paljon ja erilaisia. Suosittelen niitä kaikkia.

Toscanalaista palautumisjuomaa häämatkalla. Toimi!

Näköala ensimmäisen agriturismon aamiaispöydästä.

Pystyjyrkkiä soratienousuja. 32-36 meinasi välillä loppua kesken.

Yeti palvelee. Näköala tyypillinen, kauneus melkein turrutti.

Puut tekivät lehteä. Tällaisia pikkuteitä riitti loputtomiin.

Reitti kiersi Toscanan kaikki pittoreskeimmät kaupungit.
Ja kaikki ne ovat pitkän asvalttinousun päällä.

Niin. Turruttavan kaunista, koko ajan.

Tällaisia keskustoja. Tämä lienee Radicofani noin 800 m korkeudessa.
Näitä polkuja ei löytäisi ilman paikallisen pyörägurun luomaa GPS-jälkeä.
Pitiglianon kaupungin liepeillä asuttiin ennen tuftikiveen kaivetuissa luolissa.

Pitiglianon profiilia.

Argentarion vuorta kiertäessä Välimeri näkyi koko ajan, ja nousuja riitti.

Kaikkiaan reitti ja koko matka oli täydellisen käsittämättömän upea. Kulttuurihistoriaa, ruokaa, maisemaa, viiniä, ylämäkiä, kaikkea.

Jos alkoi kiinnostaa, niin siitä vaan! Ideaalipyörä olisi varmaan täysjäykkä ja kevyt 29er rullaavilla kaksituumaisilla kumeilla. Kyllä tuon krossarillakin ajaisi, koska varsinaista singletrackiä oli vain muutama kilometri, mutta peltotiet ovat huomattavan karkeita ja jyrkkiä. Kevyet välitykset ovat välttämättömät, koska minunkin kunnollani 32-36 teki välillä tiukkaa.

Varusteina tavaratelineet ja laukut eivät ehkä toimisi kovin hyvin, sellaista rytyytystä pyörä joutuu kestämään. Bikepacking-pussukat ovat varmempi valinta. Tavaraa ei sitä paitsi tarvitse paljon, eikä sitä edes jaksaisi kiskoa pitkin Toscanan kumpuja.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Pohjakosketus

Viikko sitten keskiviikkona alkoi töissä tuntua huonolta. Nyt tiistaina on alkanut tuntua vähän paremmalta, vaikka vieläkin huimaa eivätkä jalat oikein kanna.

Siinä välissä sairastin influenssan, joka on jäänyt sairastamatta jo parikymmentä vuotta, ja sairastin sen asiaan kuuluvalla hartaudella.

Jokainen sairaspäivä vanhensi minua vuodella, tai ehkä enemmän, koska tuntemani nelivitoset pystyvät kuitenkin kävelemään portaat ylös ottamatta puolisostaan tukea.

Huolehtivat lähimmäiset kehottelevat, että "Älä nyt vaan rasita itseäsi" ja "Muista levätä". Ilmeisesti he eivät tiedä tai ymmärrä millaista on sairastaa. Huomenna ajattelin yrittää töihin, mutta menen autolla, koska luultavasti kuolisin pyörän päälle.

Tästä ei ole kuin yksi suunta: kisakautta karkuun.

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Suomalaiset MTB-maratonradat teknisyysjärjestyksessä

Teknisyyden määritelmä: kaikki mikä hidastaa. Ei siis ole kyse hyndistä ja bermeistä, vaan röykyistä ja pehmeäpohjaisuudesta. Teknisyysjärjestys ei ole hauskuus- eikä raskausjärjestys.

Hyvinkään SM-rata 2012 - hiekkatieralli
Tampereen finaali 2013 - hiekkatie- ja kärrypolkuralli, yksi polku
Jämi - kärrypolku- ja neulaspolkuralli
Laajavuori - kärrypolkua, muutama kiireinen lasku ja mutahauta
Peurunka - jouhean mielenkiintoista kärrypolkua, muutama kiireinen lasku ja mutahauta
Korso - jouheaa, leveää polkua ja ulkoiluväylää, muutama röykkypätkä
Luukki - ulkoiluväylää ja mutajuurakkopätkiä
Tahko - ulkoiluväylää, tietä, kärrypolkua ja mutajuurakkopätkiä
Merida Finland - ulkoiluväylää, polkua ja mutajuurakkopätkiä
Nurmijärven perinteinen - jouheaa polkua, muutama röykkypätkä ja kikkakohta
Tampereen Pirkka - jouheaa polkua
Joupiska - ulkoiluväylää mutta sitten mutajuurakkopätkiä ja röykkypolkuja
Valkeakoski - kärrypolkua ja pehmeäpohjaista polkua
Pyssymäki - pehmeäpohjaista polkua ihan liikaa
MTB Green Race - jatkuvaa kivikkojuurakkojumppahauskuutta!

Syöte, Aulanko ja pari muuta puuttuu.

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Vuoden kierto

Sähköpostiin kopsahti seuran jäsenmaksu. Siitä intoutuneena maksoin myös kilpailulisenssin. Olisikohan tämä neljäs kausi, joten satasella saa paitsi vakuutusturvaa ja SPU:n antiikkista toimintaa, myös kevään tuntua. Siitä kannattaa melkein maksaa.

Treenailuun tulee sekä pakkoa että intoa. Seurakaverit heräilevät talviuniltaan ja ottavat varovaisesti yhteyttä. Fillariin pitää tilata palikoita ettei se hajoa. Ulkona on paska sää.

Vuoden kierron todisteeksi laitan kuvan kevätkutuasuisesta Bareknucklesta, joka teki lonkankoukistajani niin kipeiksi kuin vain fiksimaantielenkki voi:



Vaikka ensi kausi menee ammattipyöräillessä niin alkukesän ja syksyn kisoihin tekee melkein mieli.