Junnut kehittyy, vanhat hidastuu. Minä alan olla vanha.
Avasin maastokauden Leppävaaran Bianchi-cupissa. Valmistauduin ajamalla neljä tuntia Sipoonkorpea edellisenä päivänä. Aamulla olo tuntui kankealta, joten lämmitin konetta rullilla. Lämpeni se, jopa niin että 30 km kommutoinnit sujuivat kepoisasti.
Lepuskissa kepoisuus unohtui. Rata edusti perinteistä Suomi-jumppaa, harvat hattiwatit hukkuivat juurakkoon, mutahaudat ryömittiin pohjia myöten ja kädet loppuivat ennen jalkoja. Ei tarvinnut varsinaisesti kilpaa ajaa, etenkään kun startissa etsin poljinta sata metriä. Viimeisen kierroksen unelmoin siitä 140 mm 29-keinutuolista, johon voisin istua eläkepäiviä viettämään.
Jäi sellainen olo, että kilvanajo ei ole niin hauskaa kuin ennen. Onneksi sentään tiimikaverin kanssa paluumatkalla autossa sai puhua pyörää.
Jos jotain positiivista pitää etsiä, niin viihdyin ylämäissä, ja mikä hämmästyttävintä, Yetin keventelyversio kesti: Ukkospierurenkaat eivät pitäneet mutteivät räjähtäneetkään. Kisakiekoista ei katkennut pinnoja. Ja Thomsonin Masterpiece pysyi ylhäällä. Vastahan se on kolme kuukautta valunut - aamulla hain siihen lähikaupasta kalliisti brändättyä hammastahnaa kitkaksi.
Ensi lauantaina sitten Peurungan marttakisa. Siellä ei kuulemma tarvitse olla poluntukkeena kuin ylämäissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti