maanantai 25. toukokuuta 2015

Ultratour de Tampere

Ultramatkojen kisaaminen sattuu liian paljon liian pitkään. Onneksi ultramatkoja voi ajaa myös yhteislenkkinä. Se on niin kuin maastopyöräilyä, mutta pidempään.

Tour de Tampere -tapahtuman tasavuosien kunniaksi Suomen kokenein aktiiviultramaastopyöräilijä, diesel-legenda Mikko Petäjämäki järjesti yhteislenkin spekseillä 24 tuntia, 300 kilometriä. Menin mukaan, koska halusin tsekata kokemustasoni. Tuon mittainen rykäisy paljastaa puutteet kalustossa, varusteissa, tankkaustaidossa, kunnossa ja kropassa.

Hulluja kerääntyi Pirkkahallille tusina. Hetki meni kun asettelin eväsnyyttejä, vaihtovaatteita ja kolapulloja logistiseen järjestykseen. Turhan tarkka ei tarvinnut olla - huoltoauto seuraisi parin tunnin välein ja reitti menisi asutuilla seuduilla.

Iltakahdeksalta poljettiin. Alkusiirtymän jälkeisillä herkkupoluilla alkoi heti vituttaa, kun hiirikäden jännettä jäyti jännetupintulehdusmainen kipu. Tähänkö loppuu? Ei sentään. Otin sykemittarin pois ja helpotti. Mittarit vittuun, monesta syystä.

Tähän väliin trendikästä videosisältöä by Ari Autio.



Roineen rantaa. Huoltoasemalla evästä ja valot päälle. Herkkupolkuja Roineen ympäri. Salen pihassa evästä ja lisää vaatetta. Siirtymää, polkuja. Huoltoasemalla puurolautanen ja valot pois. Siirtymää, polkuja. Tasaisen rytmin rikkoi sade, joka alkoi sumuna mutta vaati kuoret. Märkänä huoltoasemalle, aamiaista. Puoliväli.

Sitten siirtymää, kärrypolkuja ja loputonta kangasmaastoa Jämille. Sade loppui, tuuli kuivasi. Jämin hotellitauko oli luksusta. Kamat odottivat pukuhuoneessa. Suihku, kuivat vaatteet, lounas. Pasta maistui oikein hyvin, siitä huomasi että punaisella ei ole oltu. Sitten siirtymää, kärrypolkuja ja loputonta kangasmaastoa pois Jämiltä.

Ajelin kärkipäässä, koska olen pahimman lajin wheelsucker enkä halua jojottaa. Tasainen ajorytmi jekutti ajantajua. Tuntui että kello oli pysyvästi aamukahdeksan. Kroppa oli vähän uninen mutta toimintaan virittynyt. Loppua kohti ajaminen tuntui koko ajan paremmalta. Ylämäet menivät lentäen, vain siirtymät puuduttivat enemmän kuin aluksi. Mieli täyttyi maastopyöräilyn riemusta. Sitten oltiinkin taas Pirkkahallilla.

Olin hyvävoimainen. Koko reissu meni rasvanpolttovauhtia, tai ainakin sain kaikki hiilarit takaisin geeleistä, banaaneista, salmiakkikarkeista ja ruoasta. Jalat olivat edelleen täynnä energiaa. Mihinkään ei sattunut, ei selkään eikä edes perseeseen. Silmät olivat punaiset kuin särjellä, koska niin minulle käy kun olen hetkisen ulkosalla. Pyörä toimi loisteliaasti ja oli muuten ainoa takajäykkä.

Kotimatkalla moottoritiellä maailma alkoi edetä nykäyksittäin - autot tekivät puolen sekunnin teleporttauksia. Pysäytin huoltoasemalle ja annoin silmien mennä kiinni. Kello hyppäsi sekunnissa puoli tuntia, ja sitten ajoin turvallisesti kotiin. Kunnon yöunet, ja aamulla tuntui normaalilta. Tästä ei tainnut tulla kuukauden hermostollista väsymystilaa, mutta ei myöskään sankaritarinoita tai itsensä ylittämisen kokemusta.

Mutta perinne tästä ultratourista saattaa tulla. Enemmän polkua ja vähemmän siirtymää niin reitti täyttää kaikki toiveet. Tampereella on Skandinavian paras singletrack-tarjonta, joten mahdollisuuksia riittää.

Upeinta on se, että Kaupin Kanuunat ovat luoneet alueelle muhevan maastopyöräilykulttuurin, jossa tällaiset yhteislenkit ovat mahdollisia. Kiitos Mikko, kiitos huolto.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti