Maantielle, mitä vittua? Samaa mietin itsekin aamulla Keravan-junassa. Ja pankkiautomaatilla kun nostin viisikymmentä euroa kisamaksua. Ja Talman koulun vessassa stressipaskalla.
Kahdeksan vuoden takaa minulla on muistikuva, että kuntoajot ovat hengenvaarallista häröilyä. Siksi pelastauduin pääjoukon kärkeen heti alussa. Siellä sai nyt rauhassa poltella tulitikkujaan eli kiriä alkuhatkoja kiinni. Korson Kaiku sai miehen pilipalihatkaan, joten katsoin olevani taktisesti hienostunut, kun kiihdyttelin muitten nöösien perään. Leikkiä se vain oli ensimmäisellä kierroksella, tai minulle kuntoilua. Tasaisella maantiellä kiihdyttely ei ole alaani, mutta tänä kauniina sunnuntaipäivänä katsoin sen heikkouden harjoittamiseksi.
Sitä paitsi A. Stubbilainen kävi erikseen kehumassa polkupyöräni kauneutta. Vastasin että kauneus maksoi nelisensataa euroa. Kalliimpaan ei ole varaa. Vitun virnistelevä supliikkijeesus. Tai siis varmaan jees ajella samanmielisten seassa vaikka on pikkuisen erilainen, niinhän me kaikki tuumitaan.
Jälkipuoliskolla innostuimme seurakaverien kanssa entisestään ja kävimme vuorotellen tuhoamassa jalkojamme. Oikeat maantiemiehet nauroivat, mutta entä sitten. Loppukilometreillä pysyin kärkijoukon peesissä ja loppumäessä pidin paikkani.
Ei siis todellakaan mitään vitun sankaritekoja. Aina kun takavasemmalta ampui ohi oikea maantiepyöräilijäohjus kuitukiekot humisten, tiesin etten pysty välittömään reaktioon. Sellaista se maantieajo on, kovaa rynkytystä ilman ejakulointia...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti