Keventelykielteinen kisaraportti

Tähän asti olen aina ajanut liian raskailla osilla ja liian karkeilla kumeilla. Mutta kun itse olen lihonut ja laiskistunut, on Yetiä pitänyt keventää. Nyt tiedän miten siinä käy.

Peurungan marttakisarata oli täydellinen Thunder Burteille ja kisakiekoille. Paitsi että satoi.

Siksipä toisen kierroksen alkupuolella vauhdikkaassa mutalaskussa ukkospierurengas alkoi käyttäytyä ennalta-arvattavan arvaamattomasti. Ei se olematon keskinappula kerta kaikkiaan pidä, kun loivassa mutkassa loivasti kanttaa, joten menin viisi metriä kylkimyyryä. Sitten kallistuin riittävästi, reunanappula haukkasi, pyörä pukitti ja karavaani vaihtoi suuntaa kohti ulkokurvia, missä koskaan ei ole mitään kivaa.

Pyörä jäi puuhun, minä jatkoin tangentin suuntaan. Hämmästyin etten esimerkiksi kuollut, mutta kun yritin jatkaa, kiekko ei mahtunut enää haarukkaan.

Kisaorganisaatio korjasi raadon maastosta esimerkillisen nopeasti, mutta pakun kyydissä ehdin silti tehdä johtopäätökset. Keventelykumit vittuun ja keventelykiekot perseeseen.

Muuten oli tosi hauskaa. Radalla riitti kärrypolkuluukutusta, harjupolkupätkiä ja etenkin nousua. Siitä tikkujalka tykkää. Joka nousussa napsin pari puskuttavaa tasamaasikaa ja joka tasaisella imin takakumeja kuin iilimato. Voi olla että viimeisellä kierroksella olisin nitkahtanut. Voi myös olla että en.

Nyt vien kiekon Epulle. Eppu vaihtaa siihen pykälää jämymmän kehän. Sitten haen Ylävitosesta Maxxis Ikonin, joka märissäkin alamäissä menee suunnilleen sinne mihin ohjaa.

Niskaan taisi tulla retkahdusvamma, sen verran työläältä pääkopan kannattelu tuntuu. Vauhtia oli ns. reippaasti vielä äkkipysähdyksen hetkellä.