Lukuisat hyväntahtoiset houkat ovat kesän mittaan arvelleet, että syksyllä olen kovassa kunnossa. He eivät ymmärrä kestävyysurheilusta mitään, tai ainakaan keikkatyöstä.
- Se on ollut duunia eikä treeniä. Joka päivä olen ajanut pyörää, soittanut, kirjoittanut, tiedottanut tai vetänyt keikan. Yleensä kaikkia niitä, kellon ympäri. Jatkuva stressitila, palautumisesta ei puhettakaan.
- Raskaan kärryn veto on eri laji kuin maastopyöräily. Vertaa tractor pullingia ja rallia. En osaa enää ajaa polulla saati pyörittää kampia ilman lisäpainoa. Hermosto on oppinut väärille tavoille. Keskikroppa on tasapainotellut kärryä, muu kroppa pitkästynyt.
- Peruskestävyystason yläpuoli on pölyttynyt käytön totaalisessa puutteessa, ja sillä kuitenkin pitäisi ajaa maastossa paitsi kisat myös normimäet. Kuntopohjalle voisi rakentaa, mutta en jaksa etsiä palikoita.
- Mistä tullaan siihen että olen ajanut polkupyörää vittu kerrankin kyllikseni.
- Painokin nousi kilotolkulla. Juhannuksen jälkeinen kolmen viikon rypistys ilman lepopäiviä jätti jälkeensä pysyvän nälän, joka jäi henkisesti päälle vaikka fyysisesti loppui. Mökillä maistui kalja ja makkara. Kotona on helpompi elää terveesti.
Miten tästä eteenpäin? Palasin juuri Helsinkiin. Kiertueesta jäljellä vielä pari etelän keikkaa ja Satakunnan pisto, muuten luvassa tiukkaa työelämää.
Ajattelin ajaa maastopyörällä tänä syksynä vain lyhyesti lujaa tai lyhyesti tekniikkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti