Ikinä en lähtisi Ouluun vain cyclocrossin SM-kisoihin. Krossata voi kotona ja PK-seudun radat vetoavat kieroon mieleeni enemmän kuin Oulun nurtsit ja hiekkatiet. Mutta kun Oulun-reissuun ympätään krossikulttuuri, fillarikaverit Mikko, Niki ja Erkko sekä nostalgiasävärit Kalajoen mummilassa, miksei.
Lauantai Kalajoella - sen takia kannatti lähteä. Aurinkoa, raikkaan lämmin sää, merituulta. Lintutorneja, jokirannan vanhaa miljöötä, uutta matkailuslummia, kalanhajuisia pikkutehtaita, maisemahankkeen avaamia pusikoita. Hiekkadyynejä, paljon ja erilaisia. Lankkupolkuja, hiekkateitä, maastouria. Sokerina pohjalla Siiponjoen luontopolku: täydellistä krossibaanaa hiekkaisessa kangasmetsässä.
Ei voinut ajaa hiljaa lyhyesti, vaikka se olisi ollut sunnuntaikisan takia järkevää. Ajettiin pitkään ja paikoin reippaasti.
Mummila on pysähtynyt vuoteen 1980, kun mummi kuoli. Se on rauhallinen paikka ottaa lenkin jälkeen päikkärit. Mutta missä tahansa olisi helppo olla, kun on yhtenäiset, pyöräilyyn liittyvät pyrinnöt.
Sunnuntaina Ouluun. Hienot järjestelyt, paljon hymyileviä ihmisiä, lehmänkellojen kilkatusta ja lastenvaunu-PA mäen päällä. Harmi vain että radasta tuli maastokuskille tympeä olo. Oli suoraa asvalttia, suoraa hiekkatietä, suoraa ylämäkeä ja pari mutkaa merkattuna tasaiselle nurtsille. Iso osa kisakuvista varmaan otettiin offcamber-ässälaskussa, mikä ei kerro totuutta.
Toisella koekierroksella ruohikkokaarteessa takakiekon Mud Wrestler burppasi eikä pysynyt siitä kohdasta enää vanteella edes sisurilla. Sain Mikolta vara-Wrestlerin. Se pysyi muttei noussut vaan viipotti. Mud Wrestler ei ole enää luottokamaa.
Lisäksi kiekosta oli edellisenä päivänä katkennut pinna. Teippasin tyngän jesarilla kyytiin kun muuta ei voinut.
Lisäksi pyörä haamuvaihtoi, mikä johtui taas kerran löystyneestä vapaaratasrungosta.
Näiden seikkojen ansiosta seisoin vielä viisi minuuttia ennen starttia varikolla kädet ja pöksyt litkussa ja mudassa, pumppu kourassa ja vittuuntuneena polkupyöräilyyn ja kalustooni.
Rynnin starttiin ja sireenin jälkeen aloin seurata mitä watit puhuivat suorilla. Watteja minulla ei ole, joten seurasin hänniltä. Jonkun punanutun kanssa oli aluksi pientä kilvanajoa: neljästi ajoin sen kiinni offcamber-ässälaskussa, viidesti se kaasutti karkuun. Mikko katkesi ja kaatui ja pääsin ohi. Sasu ajoi kierroksella kiinni juuri ennen viimeiselle pääsyä eikä armahtanut vaan lopetti kärsimykseni. Siinä kisan tapahtumat.
Olin seitsemästoista ja sekin on tulospalvelussa väärin. Hännillä silti. Viime vuonna, ah niitä aikoja, olin seitsemäs, taistelin loppukirissä tämän vuoden kakkosen kanssa ja voitin tämän vuoden kolmosen. Vuodet eivät ole veljiä keskenään, eivätkä kalustot, eivätkä radat.
Kotimatkalla tunnelma oli silti auton katossa. Kerrattiin pannutuksia. Katsottiin striiminä krossi-maailmancupia. Puhuttiin perusteellisesti polkupyöräilyä - etenkin Erkko on väsymätön pyöränpuhuja.
Siinä puhuessa olin omien joukossa. Mutta samalla tajusin, että eriparikäsineissä, jesarikorjatulla kiekolla, paikatuissa irtolahkeissa, rujoksi kasatulla metallipyörällä ja ajamisen kokonaispaketilta poikkean silti keski- tai odotusarvosta. Siitä kirjoitan myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti