Käsivarsi Epic 2017 - osa 3

(Jaan tarkemmat reittikuvaukset ja .gpx-tiedostot kunhan ehdin...)

Tiistai 11.7.2017
Kaamusjärvi - Pöyrisjärven autiotupa - Sengajoen kahlaamo - Pöyrisjokisuu - Kalkujärvi - Kirkkokurkkio

Yhä edelleen kaunis aamu. Mistä näitä oikein riittää? Luvassa oli pitkänsorttinen päivä, melkein maantienvarteen asti, mutta ajattelin sitä kevyeksi. Olen ajanut samaa hyvää uraa muutaman kerran hitaammassa seurassa ilman ongelmia, jopa pidemmästi. Vähänpä tiesin...

Aluksi rajamiesten kinttupolkua etelään, Termisvaaran viertä. Aikanaan tätä saattoi lasettaa huoletta, nyt pitkokset olivat lahonneet ja tarjolla oli tasaisin väliajoin suojuotteja. Sitten pääsin Näkkälä-Pöyrisjärvi -uralle, tai tiehän se melkein on, mutta tällä kertaa monin paikoin veden alla. Mutta se loppulasku autiotuvalle: loputon tundranäköala, jonka keskellä Pöyrisjärvi siintää niin tasaisena niin tasaisessa altaassa, että ihme kun vesi pysyy.

Pöyrisjärven tuville. Tie on hyvä mutta plussapyörä kelluisi hiekassa paremmin.

Tuvalla oli väkeä, mutta kukaan ei ollut käynyt Oivuksen rannassa saati Pöyrisjoen kahlaamolla. Päätin kuitenkin vesitilanteesta huolimatta yrittää, koska tunsin reitit.

Ensimmäinen yllätys tuli Sengajoella, Kenttälompoloiden välissä: mönkijälautta ei ollut paikallaan. Vedet sillä kohtaa ovat pohjattomia eikä uimareissu pyörän kanssa huvittanut, mutta Poroenon kokemuksen jälkeen en halunnut antaa tällaisen pikkulirun keskeyttää matkantekoa. Kiersin ylimääräiset kuusi kilometriä kesätupien eteläpuolelta, jossa oli kelvollinen kahlaamo - ja riittävästi suotunkkausta.

Ja sitten se Pöyrisjärven eteläinen Oivuksenranta. Oivuksenvuoma on kulkukelvotonta suota, ja aivan rannassa on varvikkoinen, kulkukelvoton törmä, mutta sen edustalla hiekkaranta, jota yleensä pystyy ajamaan. Nyt siinä oli koko kahden kilometrin matkan polveen asti vettä.

On muuten aika hidasta tunkata pyörää niin syvässä. Kesken urakan huomasin vieläpä, että hieno Ambit3:ni oli kadonnut ranteesta. Aluksi ajattelin hyväksyä sen uhrina Pöyrisjärven muinaisjumalille, mutta sitten jätin pyörän napoja myöten veteen ja lähdin kahlaamaan takaisin. Ja puolen kilometrin jälkeen kas, siellähän se turkoosi kello pilkotti hiekkapohjassa, juuri siinä kohtaa missä kompastuin koivunjuureen. Siunattu olkoon Pöyrisjärven kirkas vesi ja Ambit3:n kirkas väri.

Pöyrisjoen suun kahlaus oli kuumottanut kovasti, mutta loppujen lopuksi se oli helppo. Kun kiertää jokisuun reilusti järven puolelta, on normaalisti vettä polveen. Nyt kastui munat, mutta ilman virtaa hyvällä pohjalla homma hoitui, vaikka tuntuuhan se typerältä kävellä munia myöten järvessä pyörä olalla viisikymmentä metriä rannasta. En uskaltanut ottaa kuvaa, koska iPhone pitää huonommin vettä kuin Ambit3.

Myöhemmin kuulin Kalkujärven poromiehiltä, että he ajavat mönkijöillä jokisuusta vain todella vähällä vedellä. Varmempi joenylitys menee Laulunivojen kohdalta, puoli kilometriä sisämaahan, poroaidan luota. Sen näkee ilmakuvasta.

Urakka jatkui helppoa (mutta edelleen paljolti vedenalaista...) uraa Tshuukisjoelle. Hiekkatievoineen ja pikku suvantoineen se on Lapin kauneimpia jokia, ja siellä olen aina halunnut tauotella kunnolla. Ja kyllähän siinä kelpasi kaataa vettä pussiruokapussiin ja juoda pikakahvit päälle. Voi sentään miten karuksi on vanhemmiten mennyt ruokailu.

Kalkujärveläisten tokka oli Maaterlompololle vievän uran risteyksessä sääskiä paossa.

Ruma leiri ei tee oikeutta kauniille joelle.

Jängät ennen Kalkujärveä olivat niin märkiä, että meinasin astua hauen päälle. Kalkujärveltä sain kuitenkin uutta energiaa, kun pidin juttutuokion saamelaisisäntien kanssa. Se uusi energia riitti siihen, että pääsin Palolaen huipulle melkein polkemalla, pakkohan se ura oli käydä nauttimassa, että saa pyörän nojalleen huipun kivikasaa vasten.

Ei se näytä jyrkältä mutta ajapa itse Palolaen päälle.

Pakollinen kuva Yetistä huipulla. Olen minä muutamalle ajanut.

Mutta siihen se energia sitten loppuikin. Haukijärvien tienoo oli märkää uraa ja koivikkopuskaa. Jokaisen alamäen joutui polkemaan, niin pehmeä oli ura. Jokainen kivi iski käsille ja selkään, jokainen jängänkahlaus tuntui kohtuuttomalta. Jokien kahlaus oli hauskempaa, kun pysyi sentään puhtaana ja pohja oli kova.

Tällaisia tuli kahlattua kymmenittäin. Turha riisua tai kierrellä, yli vaan.

Mutta taas akku latautui kohtaamisessa: vuontisjärveläinen isäntä tuli vastaan golfkärryn ja mönkijän risteytyksellä. "Vaimo ja lapset riekkuu kotona ja on lomaa, niin siitä sain sellasen näkemyksen, että pittää mennä kämpälle saunomaan ja kattoon bondi." Pidin näkemystä hyvänä.

Alkaa näyttää ajetulta, vaikka vasta Pöyrisjoessa pesin vaakaputkea myöten.

Loppuu se joskus märkäkin ura, mutta vasta kun olo tuntui kovin, kovin ohuelta. Aloin ymmärtää, että reissun olosuhteet olivat toden totta olleet sekä poikkeuksellisen märät (maasto) että poikkeuksellisen kuivat (sää). Onneksi Pöyrisjärven rannasta, aivan uran vierestä löytyi loistava telttapaikka. Mukava olostella vaihteeksi mäntymetsässä ja ihastella Pöyrisjokea, joka kuulemma oli komeampi kuin kevättulvassa.

Kirkkokurkkion kumpare.

Keskiviikko 12.7.2017
Kirkkokurkkio - Vuontisjärvi - Hetta + matkat

Yöllä sateli ja aamu oli kostea muttei märkä. Vääntäydyin ennen kuutta ylös. Koivet valittivat kohtelustaan pari ensimmäistä kilometriä pikitielle asti, mutta valitus hukkui muutamaan todella pitkään lammikkotunkkaukseen. Asvaltille päästyä oli ihmeen mukavaa. Hiljainen, lempeä, himmeä aamu, tiellä kettuja enemmän kuin autoja, ja pyörä kulki eteenpäin ihan vaan jalkoja pyörittämällä. Ei tarvinnut kahlata kertaakaan.

Keskimittainen lätäkkö.

Vuontisjärvi on hiljainen kylä ennen seitsemää. Ja seitsemän jälkeen.

Hetassa Paavontalo on majoittanut minua ja muita maastopyöräilijöitä iät ajat, ja olen tullut isäntäparin kanssa väärteiksi myös työreissuilla. Mutta kun kurvasin pihaan seitsemän korvilla, näytti hiljaiselta. Pokkaa minulta ei ole koskaan puuttunut, joten hissuttelin piharakennuksen suihkuun peseytymään, jätin kympin pöydälle ja jatkoin raikkaampana hotellille syömään aamiaista. Turha herättää nukkuvaa matkailuyrittäjää.

Tulipa syötyä. Otin lisää.

Laitoin Paavontaloon tekstiviestin, kun arvelin emännän heränneeksi, ja sain vielä kutsun toisille aamukahveille. Olikin hyvä turista tuntikausi Enontekiön maastopyöräkehityshankkeesta sekä tietysti vetisestä vuodentulosta. Edellisviikolla oli tullut komeat 15 senttiä uutta lunta. Siitä viis, pyöräilijöitä on entistä enemmän mutta lisää mahtuu - ja lisää tulee kunhan reiteistä saadaan kohta koottua verkkoon viralliset kuvaukset ja vaikeusluokitukset. Lupasin kantaa kortta tähän kekoon.

Sitten bussiin, Rovaniemelle, jotain oppineena yksityishytti, aamulla ulos junasta ja heti Hakiksessa kilvoittelemaan työmatkatempoilijan kanssa. Jaloissa oli vielä ruutia, koska kropan stressitila oli yhä päällä.


Lopuksi

Seuraavat kymmenisen päivää olin aivan kertakaikkisen finaalissa. Ei huvittanut ajaa pyörää, mutta raahasin kisapyörän mökille. Muutamaa lenkkiä yritin - syke ei noussut ja vitutti. No lepoahan se vain vaatii.

Itselle ja yhteisölle uusia uria tuli siis ajettua vähemmän kuin piti, ja nekin uudet mitä ajoin olivat vaativia suhteessa antoisuuteen. Toisaalta saatoin saada väärän käsityksen. Maaston märkyys iski silmille loppureissusta, kun helpot, tutut urat olivat muuttuneet taisteluksi.

Telttapaikat olivat onneksi kaikki priimaa, ja plussan puolelle kuuluu, että opin varustepuolelta uutta. Aiemmin olen maastopyörävaeltanut trikoopellenä (bibsit, kisapaita, irtolahkeet, hihat...) mukavuuden takia, mutta nyt pidin bibsien päällä pitkiä trailihousuja (Endura Singletrack II) ja merinoteepaidan päällä pitkää DH-tyylistä keinokuitupaitaa. Se oli loistava yhdistelmä: suojasi mudalta, varvikolta, hyttysiltä ja säältä, kuivui todella nopeasti kahlausten jälkeen eikä hiostanut.

Mutta jos menen uudestaan kokeilemaan Käsivarren syrjäisiä uria, yritän saada käyttöön 29-plussapyörän, jossa on vähintään 130 mm joustoa molemmissa päissä. Pöyrisjärven, Tarvantovaaran ja Utsjoen urat ovat leikintekoa verrattuna Yliperään.