Käsivarsi Epic 2017 - osa 1

(Jaan tarkemmat reittikuvaukset ja .gpx-tiedostot kunhan ehdin...)

Viimeksi maastopyörävaelsin kolmisen vuotta sitten. Silloin tavoitteena oli ajaa yksi pikkuinen uusi mutta varma reitti kollektiivin tietoon, nauttia Utsjoen takuu-urista ja kohottaa kuntoa ajamalla kohtuudella ja palautumalla hyvin.

Tämän vuoden reissulla tavoitteena oli ajaa enimmäkseen kuumottavan tuntemattomia polkuja ja poluttomuuksia sekä ryynätä oikein kunnolla, niin että väsyttää ja pitkään. Tavoitteet eivät aivan täyttyneet, koska tuntemattomuus kävi liian kuumottavaksi. Mutta kuinka kaikki kävikään...

Yeti pääsi taas asiaan. Vain fuel tank ei oikein toiminut.

Keskiviikko 5.7.2017
matkapäivä

Ihmeen rauhassa olin tehnyt reittisuunnitelman, pakkauksen ja tarpeelliset hankinnat. Kokemusta on , vaikka se ei ole tuoretta. Edellisen reissun perusteella halusin lähinnä lisää mukavuutta ja varmuutta telttailuun, koska telttailu on parasta, joten ostin laadukkaan kevytuntuvatakin ja pakkasin tymäkämmän makuupussin.

Pyöräksi valitsin tietysti uskollisen 29er-takajäykän Yetin, joka on kestänyt kaiken näköistä. Voi miten sitä kaduinkaan.

Ei muuta kuin pyörän päälle ja yöjunaan. Ja heti ensimmäinen takaisku! Hyttikaveriksi sattui klassinen makuuvaunuäijä - valveilla kova puhumaan, unessa kova kuorsaamaan, bonuksena hikiset, rämisevät pierut. Valvovaa ukkoa pakenin tuopposen ääreen, mutta nukkuvaa ukkoa en voinut paeta, vaan valvoin, kärsin ja piirustin isoa muistilappua itselleni: Aina oma hytti.


Torstai 6.7.2017
matkapäivä + Kelottijärvi - Autsasenkursu - Ruossakeron ura - Kalkkoaivi - Hirvasvuopio

Aamiaislukemiseksi maastopyöräkiimaa Lapin Kansasta.

Rovaniemellä aamiainen, +4 ja vesisadetta. Kittilässä +3 ja vesisadetta. Kittilän jälkeen lumi maassa ja räntäsadetta. No tätä haettiin. Olin ainoa matkustaja, ja syy alkoi tuntua ilmeiseltä.

Muoniossa söin maailman pohjoisimman ja paskimman "Thaimaa"-lounaan. Karesuvannon hankinta oli yhtä laadukas: punainen morapuukko, kun erämaa alkoi tuntua liian suurelta minileathermanin veitselle.

Maistuu pahalta mutta syötävä on että jaksaa.

Sitten aurinko alkoi paistaa. Kun Kelottijärven liepeillä hyppäsin bussista, oli jo täydellinen ajosää: kumpupilviä ja raikas tuuli.

Ihan hyvä reitti erämaahan - kunnes päättyy.

Soratie Kelottijärveltä Autsasenkursuun oli hyvärakenteinen, ja kaasuttelin alkureissun innolla ylämäkeen koivupuskien ja tundramaisemien halki. Sitten tuli aika erkaantua ensimmäiselle tuntemattomalle uralle. Ilmakuvien perusteella sen oli määrä erottua hyvin, etenkin suossa, ja kyllähän se erottui, koska suota oli paljon. Ensimmäisen pehmeän mutta ajettavan kilometrin jälkeen päästiin asiaan: ryvin polvia myöten mudassa sykkeet tapissa ja kaduin kaikkea mahdollista, kuten alkureissusta aina.

Tältä se aluksi näytti, mutta suossa rypiessä lopetin kuvaamisen.

Autsasenkursun takana maasto vähitellen koveni taas ajamalla edettävään kuntoon, mutta minkäänlaista ajonautintoa tai luontokokemusta tämä reittivalinta ei tarjonnut. Parista kokeilusta opin, että jos uralta erkani muka kiertämään märän tai varvikkoisen paikan, joutui vielä märempään tai varvikkoisempaan paikkaan.

Pökkylänjoella tauottelin romahtaneella tiekonpyyntikammilla. Siitä pohjoiseen olikin kilometrin suotunkkaus, kunnes maasto alkoi yletä ja ura koheni. Stoarpmavarrin takana ura oli jo varsin ajettavaa, ja maasto sitä mitä pitikin eli puutonta avotunturia, jossa ajatus kantaa yhtä kauas kuin silmä. Tauon ainekset: vettä lähteestä, flapjackia taskusta, aurinkoa naamaan ja tiedostamaton hymy.

Poromiehet ymmärtävät maiseman päälle. Pitää nähdä tokka.

Mutta taakse jäänyttä suota katsoessa tuli mieleen, että onneksi kukaan ei tullut reissulle mukaan, ja onneksi kenenkään ei enää tarvitse tiedustella tätä pätkää. Sillä mitä järkeä on ryynätä läpi tällaisia puskauria? Ei mitään, mutta onhan se pakko tarkistaa ilmakuva maastossa, ja onhan se hauska tietää, että kukaan ei varmasti ole ajanut edennyt siitä maastopyörällä ennemmin.

Ruossakeron sivuitse menee isompi ura, ja kuvittelin että eteneminen helpottuu, mutta ei. Sateet ja myöhäinen kevät olivat pehmittäneet kaiken (vai miehen?), ja ylämäet piti käytännössä ajaa leveää puroa vastavirtaan. Siunailin 28-piikkistä eturatasta, jonka kaverina takana pyöri aivan liian usein 36. Tulisi pitkä päivä.

Ruossakeron tie oli tällaista, eli syystäkin vähän ajettua.

Saitsijärvillä pääsin Kalkkoaivin tielle ja sitä pitkin helposti tuvalle, missä oli tuumailun paikka - jaksaisinko illaksi Lätäsenon varteen? Syömällä, juomalla ja satulassa istumalla kyllä. Huonoilla reitinvalinnoilla en. Mutta niin vain valitsin Kalkkoaivin reunaa kulkevan, kivisen ja mäkisen uran, vaikka paikalliset ajavat Vuontisjärven kautta helpommin. No aivan sama, ajo oli edelleen sitä pehmeäpohjaista, leveää puroa vastavirtaan. Saksalaisten orjat eivät selvästikään jaksaneet tehdä kunnon teitä.

Navddegielasilla tuli vastaan kalastajaporukka, ja juttuhetki antoi uskoa ja energiaa. Mainitsivat Korsajoessa riittävän vettä, ja kyllähän siinä piti kännykkä siirtää perstaskusta reppuun. Muuten hoidin kaikki kahlaukset ja suot normikamppeissa, riisumatta, muuten ei etenemisestä tulisi yhtään mitään normivedelläkään.

Lätäsenon rannassa oli yllättäen kumpuilevaa ja kuivaa mönkijäuraa... joka säännöllisin väliajoin katkesi viidenkymmenen metrin kivikkomutapohjaiseen purokahlaukseen polvia myöten. Aloin olla liian poikki nauttiakseni ajosta. Kaipasin läskipyörää, joka kantaisi pehmeällä pohjalla. Kaipasin täysjoustoa, joka pehmittäisi jatkuvaa kivikkoa. Kaipasin täysjoustoläskiä. Ja perseeni kaipasi tottumusta.

Vanha asuinkenttä vähän ennen Hirvasvuopiota.

Ja juuri silloin tulin Hirvasvuopion autiotuvalle. Peseytyminen kauniissa jokirannassa, kunnon ruokaa, paljon vettä ja makuupussi hyvän patjan päälle. Mutta ei helvetti, hyttysiä. Autiotupien vastine makuuvaunu-ukoille.

Vitun hyttyskatiska.

Perjantai 7.7.2017
Hirvasvuopio - Munnikurkkio - Puittisjoki - Raittijärvi - Poroeno

Aamulla kun olin nukkunut vähän vaikka en tarpeeksi, tajusin että hyttyset tulivat hormista. Olisi pitänyt sulkea vetoluukku. Olisi pitänyt pystyttää se teltta. Kesällä pitää aina nukkua teltassa. Aina. Vaikka olisi kuinka väsynyt ja autiotupa olisi tyhjä.

Söin mysliä, join pahaa pikakahvia, rasvasin jäykkäperän sekä sen pahoinpitelemän perseeni huolella ja lähdin Lätäsenon rantaa pohjoiseen. Sää oli loistava ja ura säännöllinen: kaksisataa metriä hyvää ja viisikymmentä metriä suota. Sitten vastaan tuli Toriseno, ja sehän on niin iso ja vuolas, että sen yli on katsottu tarpeelliseksi rakentaa riippusilta. Harmi vain että siltaa ei ole katsottu tarpeelliseksi pitää kunnossa. Kyltti kielsi ylittämästä, sulkukettinki antoi kiellolle pontta, ja pikainen vilkaisu kertoi syyn. Neljän metrin välein metalliset poikkituet, niiden päällä hapertuneet kakkosneloset eikä muuta, ja keskellä siltaa lankkuja poikki.

Oman elämäni Indiana Jonesina taluttelin kuitenkin pyörän yli. Huijasin itseäni muka varmistamalla toisella kädellä kaidevaijerista.

Kuljin tästä läpi.

Sillan rappio johtuu siitä, että Munnikurkkion rajavartioasema on lopetettu. Kävin toteamassa, että päärakennukset tosiaan on poltettu ja sauna tosiaan lukittu. Mutta olihan se tienoo hienoa hiekkatievaa, jopa niin että pyörä upposi uralla ja kaipasin taas läskiä.

Munnilta jatkoin itään kohti Raittijärveä. Väli on suosittu kelkkareitti, mutta kesäisin sitä ei kulje juuri kukaan. Pyöräilykelpoisuudesta ainoa vihje oli maastopyörävaeltajapioneeri Zarnin vihjailu suosta, varvikosta ja siitä ettei ole mitään mukavaa muisteltavaa, ja sekin vihje on jo aikoja sitten hukkunut internetin sedimentteihin.

Munnilta Raittijärvelle alkaa lupaavasti...

Ura alkoi vauhdikkaana ja kovapohjaisena, mutta Ahkajoella piti hetki miettiä. Karttaan oli merkitty silta, ja aivan oikein, olihan siinä silta, mutta keskellä jokea pitkittäin. Tähän mennessä vuolain ja syvin kahlaus, noin reiteen asti.

...mutta Ahkajoella tie kääntyy poikittain...

Ja sitten tunkkasin suota ja varvikkoa viisi kilometriä. Sen jälkeen pystyin ajoittain ajamaan 28-36:lla Ahkajohkan seuraavaan ylitykseen asti. Sen jälkeen pystyin ajoittain ajamaan mönkijäuraa myös 28-32:lla, ja löysin jopa muutamia polunpätkiä pääuran viereisiltä hiekkatievoilta. Eli on se väli edettävissä vaikkei ajettavissa. Moni siitä on pyörällä tullut, ja kuivana kesänä läskipyörällä matka saattaa edetä sujuvastikin.

...ja sitten totuus paljastuu. Tätä ja huonompaa.

Puittisjoen porokämpillä söin pussilounaan, ja sieltä jo menikin heikko ura Raittijärven kylätielle. Sanotaan että Raittijärvi on Suomen ainoa tietön ympäri vuoden asuttu kylä, ja se on ihan totta, koska sinne vie 35 kilometriä pitkä, kivinen, vain osaksi pitkostettu, erittäin vaativa ajoura, jonka lopussa on vielä syvä, kaksiosainen, vuolas ja isokivinen kahlaamo. Siitä ne mönkijällä ajavat, joten siitä minäkin menin pyörän kanssa, mutta taas piti siirtää kännykkä taskusta turvaan.

Rantauduin asutun mökin saunarantaan, jossa vanhaisäntä emäntineen oli pyykkiä pesemässä. Kummastelivat hetken 1) ihmistä 2) kahlaamista 3) pyörää, mutta oli leppoisa tunnelma. Kun rupesin kyselemään neuvoa Poroenon kahlauksesta, kävivät herättämässä nuoremman miehen päiväunilta.

Tämä olikin viisaan ja leppoisan sorttinen ikätoveri, joka antoi varovaiset neuvot ilmakuvasta näkyvään kahlaamoriuttaan: "Kyllä siitä tieten pääsee, mutta nyt voipi olla varsin vaikiaa, sinun pitääpi itte käydä kattomassa, kun olemma eri veden äärellä nyt." Kertoi myös, että käyttämättömäksi jäänyt mönkijävene harjun päässä oli raskas kääntää ja airoton.

Siinä lompolon rannalla, paikallisten kanssa turistessa Raittijärvi tuntui paikalta, jossa ei voi olla kiire. Kaikki pitää tehdä luonnon ehdoilla. Mutta vähitellen tomistauduin taas ajamaan: mäkeä ylös ja sitten riemusta kiljuen mäkeä alas. Oli toistaiseksi parasta ajonautintoa, ja hyvä jalka.

Alas Poroenon laajaan laaksoon.

Ja se Poroharju ja Poroeno: Kymmeniä kilometrejä pitkä soraharjanne piirtyy halki loputtoman tundramaiseman. On järviä, soita, koivupuskia ja kirkasvetinen, parisataa metriä leveä Poroeno nivoineen ja suvantoineen. Pohjoisen horisontissa Käsivarren suurtunturit, lumipeitteisinä.

Kun laskin harjulta alas jokirantaan ja kahlaamolle, oli ilmeistä, että yli ei pääsisi. Ilmakuvissa näkyi kivinen kynnys, nyt näkyi valtava vesimassa. Kävin ilman pyörää kokeilemassa, ja kun virta alkoi painaa navasta kumoon kolmasosan kohdalla, käännyin takaisin.

Tästä ajetaan normaalivedellä mönkijällä. Nyt kovin vuolas ja syvä.

Jatkoin harjun päähän mönkijävenettä katsomaan. Ylhäällä oli juuri niin kiva ajaa kuin olin ajatellut, mutta vene oli juuri niin painava kuin isäntä kertoi. En olisi pärjännyt sillä vesillä. Katselin aikani turkoosia vesimassaa, houkuttelevaa harjua ja uljasta maisemaa. Sitten päätin jäädä yöksi iloitsemaan siitä, että olen päässyt maastoon, joka on tarpeeksi kesytöntä muuttaakseen suunnitelmat.

Näin ihanaa on maastopyöräily Poroharjun päällä...

...ja tuolla se ihanuus jatkuisi kymmeniä kilometrejä!

Leiripaikka oli ehkä paras ikinä, samoin sää. Teltassa ei ollut hyttysiä, mutta nukuin huonosti ylirasituksen takia.

En tietenkään osaa kuvata avaruutta.

Jatkuu.