Perjantai-iltana vähän ennen puoliyötä vaimoni äsähti, että mene nyt sitten. Tietysti tartuin yllättävään starttilupaan, mutta olisi ollut paikallaan tankata muulla kuin pintillisellä keskiolutta. Olin nimittäin päättänyt ajaa Korson maratonilla sen kolmannenkin kierroksen eli 96 km.
Ei ollut aikaa vaihtaa kuivan kelin pierunkuoria Bemariin. Aamulla haalin hätäpäissäni geelejä taskuihin ja nestettä juomareppuun, ja sitten Korsoon ja viivalle.
Minulla on tapana startata kauhealla höökällä, että pääsen porukoihin, mutta nyt lupasin pyhästi ajaa kaksi kierrosta rauhassa, koska muuten ei kolmannella hyvä heilu. Ja kas, suurella mielenlujuudella pystyin skippaamaan alun höntyilyt, ja peesailin starttiluupilla junia, ja heitin koukun siihen joka meni ohi. Kun Ski Soini tuli vakavalla rauhalla vetomieheksi jollain asvalttipätkällä, esitin pahoittelut kolmen kierroksen urakastani ja asetuin pysyvästi peesiin.
Hyvä peesi se olikin, ja parani entisestään, kun pikku harhailuiden hidastama tasamaahärkä Sairanen liittyi junaan. Kyseiset miekkoset ovat minulle kovaa kilvanajoseuraa normimatkalla, joten tiesin olevani tapani mukaan liian kovassa alkuvauhdissa, mutta entäpä sitten, peesihyöty piti ottaa talteen. Sykkeissä ei näkynyt pitkän kisan säästelyä, mutta jalka oli hyvä.
Harvoin on normaalimittainen maraton sujunut niin tuskattomasti. Etenkin ylämäet sujuivat ihanasti nenähengitellen. Toisen kierroksen täyttömäen jälkeen junan kärki laittoi pikkuisen lisää vauhtia, johon normikisassa olisin ehkä pystynyt vastaamaan, mutta nyt jätin jotain varastoon ja kurvasin pullonvaihtoon entisellä matkavauhdilla, laskennallisesti M40-sarjan podiumilla normimatkalla.
Sitten joku veti töpselin seinästä. Voima kaikkosi jaloista, vetomiehet keulasta, haastajat takaa ja kuvaajat pusikoista. Tikkarimiehet nuokkuivat aurinkoisessa metsässä.
Jalat loppuivat kun fiilis loppui, mutta krampit alkoivat hiekkakuopan helteessä. Ajoin kramppien läpi, mutta vauhti tippui retkeilyksi ja syke kynnykseltä sweetspotille. Johan se oli melkein kolme tuntia kynnyksellä ollutkin...
Hoin itselleni, että matka loppuu ajamalla, ja ajoin. Ennen täyttömäkeä tuli yksi laiha 96-ajokoira takaa ja sain hetken peesiä. Täyttömäen alussa sanoin alistuneet moikat, mutta mäessä palasin ongelmitta kantaan ja ihmettelin. Tasamaapolulla totuus paljastui, ja kruisailin maaliin yleisen sarjan viidentenä.
Olihan se vauhdin tippuminen masentavaa, mutta toisaalta olen helvetin tyytyväinen, että pitkästä aikaa uskalsin kiusata itseäni ylimittaisella kisalla, eikä sen läpäiseminen ollut henkisesti tukalaa. Tällä kunnolla ja taktiikalla pitää vain hyväksyä, että kolmen tunnin jälkeen kilvanajo loppuu ja retkeily alkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti