Mäkiorava Peurungassa

Sattui käymään niin onnellisesti, että pääsin Peurunkaan ajamaan jo kauden toista marttakisaa, koodinimeltään XCM-400. Vuoden 2015 kokemusten perusteella tiesin, että koodinimi tarkoittaa mäkiä, ja että keventelyrenkailla saattaa alamäissä lähteä tangentin suuntaan.

Kisakeskus oli siirretty kotoisaan Multamäen leirikeskukseen, joka sijaitsee niin pitkän hiekkatien päässä, että pelastin kisakoneen hyvissä ajoin telineeltä takakonttiin - pölyyntyköön vasta lähtösuoralla.

Olin meinaan puunannut sitä kisakonetta. Vetäydyin viime viikolla vintille seuranani keittiövaaka, pari pakkaa, seitsemän kiekkoa, läjä jarrulevyjä, yksi vaihtoakseli ja kassillinen kumeja. Palasin vintiltä liian monen tunnin jälkeen yltä päältä litkussa ja tiskiaineessa, peukalot rakoilla, pumppauksesta hikisenä ja BMC noin 250 g kevyempänä, varustettuna vanhoilla kunnon kuitukiekoillani.

Mutta niin se XCM-400. Se starttasi tarpeettoman pitkään hiekkatieylämäkeen. Kärkipari sekä itseäni vain inasen kovemmat Sairanen ja Kauppinen jättivät minut pölypilveen, mutta Soini, Tyynelä ja Vainio jäivät hengittämään omaani. Kone yskähteli käyntiin.

Kierroksen alussa oli teräviä nousuja ns. riittävästi. Jalat pyörivät ylämäkiin hyvin, koska olen niin saakelin laiharaajainen mäkiorava, ja perässähiihtäjiin venähti aina rako. Mutta ylämäen jälkeen tuli tasaista tai alamäkeä, ja ne perkeleet jauhoivat raon aina kiinni. Aina. Tätä jatkui koko ensimmäisen kierroksen ajan, ja enimmät toistakin.

Ajattelin, että ennen pitkää ne väsyvät ajamaan minua ylämäkien jälkeen kiinni. Toisaalta ajattelin myös, että olisi viisaampi jättäytyä letkan hännille, himmailla ylämäet ja peesata loput, ja sitten lopussa katsoa kortit.

Olisi vittu näillä kilsoilla pitänyt tajuta valita jälkimmäinen ajoissa. Toisen kierroksen lopussa mäki ei nimittäin enää noussutkaan kevyesti. Jypsin Pirkkalainen oli jo paahtanut ohi, ja sitten kantaan jauhoi sitkeä miesjuna vaunuinaan oman sarjan Tyynelä ja yleisen Pihamaa. Nousut pysyin mukana, samoin alun peesipätkät, mutta oikeus toteutui reitin ainoalla työstöpolulla ja jouduin luopumaan junasta.

Täysii!

Vaan eipä siinä. Energia ei tyystin loppunut ja koivet eivät krampanneet, varoittelivat vain. Ajo hidastui mutta jaksoin vielä viimeisiin ylämäkiin nostaa sykettä kynnykselle ja pykälän yli. Kun ylivertaisesti ajanut Sairanen jäi rengasjumppaamaan ja vahvajalkaisemmat mutta raskaammat Soini ja Vainio jumittivat mäkiin, lopputuloksena M40-sarjan kolmas ja kokonaiskisan seitsemäs, mikä kertoo M40-ukkojen tasosta.

Paremmalla taktiikalla ja lässyn lässyn lää... Ei mutta olihan se outo rata: kovia ylämäkiä mutta muuten helppoa kärrypolkua. Keskisyke jäi monta pykälää tavallista alemmas, koska mäkioravana en viitsinyt polkea kuin ylämäkeen. Mutta ylämäkiin iskemällä leikkasin liian paljon loppukisan kestävyyttä.

Suihkun ja lihakeiton jälkeen olo tuntui normaalilta verrattuna Korson 96:een ja sikiöasennossa voivotteluun. Asettauduin leirikeskuksen laiturille aurinkoon ja makasin tunnin selälläni odottamassa palkintojenjakoa. Sitä ei muuten moni odottanutkaan, mutta kyllä kannatti. Se tunti laiturilla oli kesän toistaiseksi paras tunti. Ja onhan se M40-podium harvinaista herkkua.