Tukkeena mäissä, vol. X

Tampereen Yrityksen järjestämä marttakisafinaali on perinteinen, sillä pahalla tavalla. Jotain toimitsijamörköjä pyörii kärttyisinä ympäri kisakeskusta. Kukaan ei tiedota, ei ole koskaan tiedottanutkaan, eikä etenkään kuuluta. Muistomitalin voi ottaa jos huvittaa, ei sitä ainakaan käteen anneta vittu. Jostain syystä nämä toimitsijamöröt kuitenkin haluavat ajaa vilkku päällä etuautoa kaksisataa metriä pitkin raviradan tyhjää parkkista. Tärkeitä hemmoja.

Kuskithan sen todellisen fiiliksen tekee, ja siinä ei ole koskaan valittamista. Tampereella oli hyvä ajaa.

Paitsi että alkaa vakavasti vituttaa, kun jään joka helvetin mäentöppyrään tukkeeksi. Etenkin alussa. Tasaisella menee hyvin, alamäkeen menee hyvin, loivasti ylös menee hyvin, pitkässä nousussa menee ok. Mutta lyhyissä voimanousuissa sutii niin saatanasti, ja väkeä lappaa ohi kevyesti nenähengitellen.

Kyllä minä tiedän ettei tikkujaloiltani kannattaisi kovin paljon vaatia. Ne ovat aikanaan pahasti halvaantuneet, ja liikehermoista toimii nykyään ehkä kolmasosa. Googlaa Guillaume-Barreen polyradikuliitti jos kiinnostaa.

Mutta tällä treenillä ja kokemuksella pyörän pitäisi silti liikahtaa myös mäkeen. Ei helvetti, pitääkö tässä nöyrtyä ja ruveta keventämään pyörää? Vai nöyrtyä vielä enemmän ja tehdä voimaa?

Kisaraportti: Hetken pysyin parempieni porukoissa, ja luulin että pysyisin pidempäänkin, mutta jyrkissä mäentöppyröissä paremmilleni tuli ihmeen kiire. Minä jäin kiskomaan kolmen porukkaa. Seurakaveri Danilla oli synkkä päivä, mutta en voinut auttaa, koska yritin lasettaa karkuun porukan kolmannelta. Sinne ne sitten jäivät.

Tankkaus oli taas 5/5. High5:n kofeiinilitkua ja Maximin kofeiinigeeliä. Kyllä muuten lähtee. Sykemittarikin olisi varmaan tykännyt, jos viitsisin pitää sitä mukana.