Työsuhdekuntosalin peilissä näkyy kuin teini-ikäinen poika juoksumatolla. Laihat raajat, karva ei kasva, tukka epävarmasti.
Katson pidempään ja tarkemmin. Se on nelikymppinen. Posket liikkuvat velttoina ylös alas askelten tahdissa. Näen ihon taitoksissa seitsemänkymppistä äitiäni. Toinen sääri oudosti mutkalla, tukipohjallinen pakottaa askelta suoremmaksi. Muovisen näköinen arpikudos peittää toisen solisluun ja molemmat polvet.
Eikä teini malttaisi juosta suu kiinni puolen tunnin jälkeen. Näen että peilikuva on liikkunut ennenkin, höntyillyt kyllikseen, sitten asettunut liikkumaan, harkitusti, joskus tehokkaasti. Juoksutyötä tekee muutama pieni lihas, eivät ne juuri happea tarvitse. Nautin hapen kuljetuskoneiston sujuvasta työstä, mutta suuta en avaa. Vauhtikestävyys tarkoittaa että ei enää poikamaisissa nenäkarvoissa tuhisee. Tarpeeksi hommaa tässä totuttaa jalkoja juoksuun.
Katson peilikuvaa vielä pidempään, ja vielä. Juoksun rytmi ja lasittunut katse muuttavat kuvan, sali katoaa taustalta, verkkokalvoille piirtyy enää kasvojen valo ja varjo. Silmälasipäinen pääkallo liikkuu vauhtikestävyysaskelluksen tahdissa pari senttiä pystyakselilla, siinä koko kuva. Näen vähän liian kauas tulevaisuuteen, joten tarkennan katseen tavalliseen maailmaan, sali palaa, värit palaavat.
Tässähän olen minä, juoksumatolla, paikallani, pysyvästi jumissa kolmiulotteisen koordinaatistoni origossa. Onneksi se neljäs ulottuvuus liikkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti