Kävin piruuttani polkemassa Kisiksen hattiwattipyörää, joka
kertoi minkä piti: You suck! Löin tauluun sellaiset lukemat että ällistytti,
mutta väärällä tavalla.
Näemmä jaksan äkkiseltään rimpuilla 280 hattiwatin kanssa
vartin, mutta en todellakaan toista, ja sykkeet huitelee korkeammalla kuin
kisoissa.
Lukema on tarkasti sysipaskan ja säälittävän rajalla. Tiedän
että Korpelan Aki pystyy ajamaan 2 x 20 minuuttia kolmekymmentä wattia
kovempaa, ja moni kotimaan kilpaveli tietysti vielä kovempaa.
Miten ihmeessä sitten pystyn rimpuilemaan heidän perässään? No
- en pystykään. Aki jättää minut viimeistään kisan puolivälissä, muut aiemmin. Jään pitämään yksin seuraa molemmille jäljellä oleville wateilleni.
Jos tuosta lukemasta pitää jotain positiivista kaivamalla
kaivaa, niin:
- Näemmä minulla on kauhea kisanaama, jolla satutan itseäni
enemmän kuin on tervettä.
- Näemmä olen laiha.
- Näemmä etenen maastopyörällä melko taloudellisesti, koska
on pakko.
Nyt minun pitäisi olla täynnä uljaita,
kunnianhimoisia harjoittelusuunnitelmia. En ole. Olen viime vuodet harjoitellut
ja kilpaillut polkupyörällä just niin kovaa kuin minua huvittaa. Eli ei kovinkaan kovaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti