No ei vittu pidetä. Ajamme mutaa ja juurta vain kun on pakko. Silloin kun maksamme parikymppiä ajokerrasta, emme halua mutaa ja juurta. Emme halua olla liukkauden ja tärinän alaisia orjia. Haluamme vauhtia, bermejä, ilmaa, kitkaa ja kaiken sen jälkeen puhtaan pyörän.
Kävin siis Kokonniemessä alamäkipyörimässä. Oli periaatteessa kuiva keli, mutta paskan vitut, kilokaupalla turvetta säärissä ja jokainen mutka täynnä juurakkoiljannetta, jopa siinä päärinteessä mihin aurinko paistoi.
Tiedän. Ei ne sitä tahallaan tee vaan köyhyyttään. Jos Suomen moreeniin haluaisi kunnon kaupallisen trailin, se pitäisi salaojittaa ja sorastaa ja bermittää. Sellainen on kallista, etenkin kun talvikaudella tamppari tamppaa polkurakenteiden päältä kahdesti päivässä.
Mitä ajamiseen tulee, niin kaivoin kaapista vanhat pöhköt suojat, peitin ne liian lyhyillä sortseilla mutta tarpeeksi pitkällä paidalla, vuokrasin fullface-pöntön ja sitten sipsuttelin rinnettä alas varovaisesti kuin mikäkin setä
Tai no oikeastaan uskalsin jo kaikenlaista. Kakkosreitin pöytä meni oikein nätisti ja helposti. Vitosen alkubermit sujuivat vähitellen jarruttamatta ja tuplat ja pöydät ihan asiallisesti, vaikka isossa ja jyrkässä bermimutkittelussa bemari ei vielä ymmärtänyt hentoisen kehoni selvää suomea. Muutkin laskin helposti läpi, ja pelastuin monesta tyhmästä paikasta ihan vaan joustolla ja keulakulmalla.
Jopa verrattuna muutamaan värioksennuspyjamasankariin ajoin aika reippaasti, mutta oppimiskäyrä bermeissä ja mutkissa on loivempi kuin hypyissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti