Hyvät jalat ovat perseestä

Minulla ei ole koskaan huonoja jalkoja, mutta hyvät jalat minulla on noin kerran vuodessa.

Niin usein, että muistan miltä hyvät jalat tuntuvat. Mutta niin harvoin, ettei niitä maksa vaivaa kaipailla.

Kun aineisto karttuu tällä frekvenssillä, pystyn ehkä jo satavuotiaana päättelemään, mitkä tekijät vaikuttavat hyviin jalkoihin. Toistaiseksi tulkitsen ilmiön satunnaiseksi.

Hyvät jalat huomaa loivassa ylämäessä, kun pyörä liukuu painottomasti ja vauhdilla. Kaikki rasittaa vähemmän kuin pitäisi. Tuuli suhisee, matka taittuu, jalat pyörivät.

Tunne on niin juovuttava, että sitä vaalii kuin nousuhumalaa - vauhtia sen verran että vauhdista nauttii, muttei niin paljon, että alkaisi väsyttää.

Viimeksi minulla oli hyvät jalat tiistaina maastopyörälenkillä. Koska tulevana viikonloppuna on viimeinen marttakisa, mietin kuinka voisin säästää osan hyvistä jaloista sinne.

Sitten huomasin typeryyteni. Tuollainen ajattelu on häviäjän ajattelua. Jos minulla ei kisapäivänä olekaan kaipaamiani jalkoja, olen jo valmiiksi hävinnyt.

Hyvät jalat ovat perseestä. Parempi ettei niitä olisi koskaan.