Koska tänään olin laiska, väsynyt ja syövyksissä nepalilaisesta, ajoin mäkivedot. Kyseinen mäki toimii paitsi polkupyöräilyareenana myös ihmislentokoneiden pakkolaskupaikkana. Puhe on Hertsikan hyppyrimäen alastulorinteestä, sen vasemmasta kaistasta alhaalta katsottuna.
Katsokaa sieltä alhaalta niin ymmärrätte, että nämä mäkivedot eivät ole kunnollisia mäkivetoja vaan säälittävää rimpuilua. Pitää istua aivan satulan kärjellä, vakainta olisi jos kehtaisi tunkea satulan syvälle anukseen. Näin sadesäällä pitää polkea penkistä, koska putkelta sutii. Pitää pyörittää mummorattaalla, mutta minulla ei ole, on vain 26-36.
Ja kuitenkin keula vaeltaa, takarengas sutii, kädet (!) hapottavat, happi loppuu. Pääsen juuri ja juuri ylös, ja sitten uudestaan.
En tiedä mitä hyötyä näin säälittävistä mäkivedoista on treenimielessä. Luotan lääke- ja viinamaksiimiin. Mitä pahemmalta maistuu, sitä parempaa tekee.
Ajoin viisi, mikä maistui tulisen lammaskastikkeen ja vatsahapon sekoitukselta. Ajattelin Tahkon linjanousuja ja XCO-kisojen laskettelurinteitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti