Elämä on liian lyhyt kevätkesäviikonloppujen lusimiseen kaupungissa, joten VPCX-kollektiivi järjesti viime viikonlopuksi perinteikkään tapahtuman. Tai siis minä järjestin. Viime syksyn rossikisoista jäi rahaa yli, joten vuokrattiin hyväksi havaittu mökki hyviksi havaittujen polkujen varresta hyväksi havaitun sään kera.
Perjantai-iltana tutkittiin Harrin kanssa polut, grillattiin, saunottiin ja valvottiin. Lauantaiaamuna herättiin liian aikaisin lintujen mekastukseen, merkattiin rata ja tervehdittiin tulijoita. Parisenkymmentä tyyppiä.
Sitten ajettiin. Läskeillä, rossareilla, sinkuloilla, maastopyörillä, kuskeina junnuja, rouvia, nautiskelijoita, kisakuskeja. Välillä syötiin, saunottiin, uitiin ja puhuttiin. Nukuttiinkin.
Useimmiten reilu puolen tunnin kierros meni ilman ajatuksia, täydellisessä flow-tilassa. Kun rata tulee tutuksi, se ei käy pitkästyttäväksi vaan lyhenee. Aika hahmottuu vain tietoisena nykyhetkenä. On myös menneisyys ja tulevaisuus, mutta ne seuraavat toisiaan ilman odotuksia, hätäilyä tai katumuksia.
Äsken tuo neulaspolku, nyt tämä alamäki, seuraavaksi tuo juurakkopätkä. Kaikki tapahtuu ajallaan toisin kuin elämässä yleensä, joka pysähtelee, jää junnaamaan tai livahtaa käsistä.
Suunnilleen yhdentoista kierroksen jälkeen jouduin kuitenkin pohtimaan tämän syksyn vakioaihetta eli maastopyöräilyn nautintoa.
Kaivaako nautinnon kilpailusta? Kilpailu on itsensä voittamista, muiden voittamista, kärsimystä jossa upeaa on että se loppuu.
Vai kaivaako nautinnon maastopyöräilystä itsestään? Rytmistä, vauhdista, lentämisen tunteesta, kehon ja koneen yhteistyöstä, luonnosta, auringonlaskusta järvenrantapolulla.
Tiedän että itse tarvitsen molempia. Ajoin vielä iltasaunan jälkeen kaksi kierrosta, joista jälkimmäinen valojen kanssa oli riemullista paahtoa. Ja heti heräämisen jälkeen ajoin vielä kaksi kierrosta. Ensimmäinen oli hirvittävää kidutusta, toinen oli leppoisaa tyytyväisyyttä siitä että kroppa herää, käynnistyy, alkaa toimia, alkaa nauttia.
Siihen oli hyvä lopettaa, kai.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti