 |
| Pappa hyppää fiksillä. Kuva: Kim. |
Urheilulla ja taiteella ei ole kategorista eroa, vain aste-eroja. Molemmat ovat turhaa puuhastelua, jonka motiivit eivät liity hengissä selviytymiseen vaan uteliaisuuteen, itseilmaisuun ja suvunjatkamiseen. Kyllä, suvunjatkamiseen.
Urheilussa pyritään enemmän paremmuuteen kuin taiteessa. Kuka viskaa keihästä pisimmälle, kuka ajaa maastopyörällä nopeimmin. Maastofiksailu vastustaa tätä ajatusta. Fiksillä ajaminen tekee maastopyöräilystä tieten tahtoen niin hankalaa, että ajatukset paremmuudesta tuntuvat naurettavilta.
Motiiveiksi jäävät uteliaisuus, itseilmaisu ja suvunjatkaminen. Maastofiksailijat ovat kovia jätkiä. Ja taiteilijoita. Ainakin Santtu, Jarno ja Eppu ovat olleet, huippuvuosinaan. Olen saanut ajaa heidän kanssaan ja havaita seuraavani taidetta. Tosi hyviä isiä kaikki.
Aivan erityisen taiteellista maastofiksailusta tulee, kun on täysjäykkä 26-runko ja pitkät kammet.
Kammet ovat este. Kun ne osuvat kiviin, pyörä hyppää ja pimeässä näkyy kipinä. Näyttää hienolta mutta tuntuu pahalta. Ylityksiä, kivikoita ja ylösajoja varten kammet pitää saada oikeaan asentoon. Pitää nostaa takarengas ilmaan ja asetella. Kampien liikkeen oppii ennakoimaan mutta se vie aikaa ja kilometrejä. Maastofiksailijoiden ajolinjat ovat laveita ja kiemuraisia.
Kampien pyörimisen mukana tulevat painonsiirto-ongelmat. Normaali maastopyöräilytekniikka perustuu siihen, että kuski jumppaa satulan joka puolella. Maastofiksailija on kiinni pyörivissä kammissa. Paino on satulassa tai vähän sen päällä. Jyrkistä alasajoista tulee vaikeita, kun ei voi paeta pahaa maailmaa satulan taakse. Etujarru saattaisi vähän helpottaa, mutta se usein unohtuu miljoonalaatikkoon.
Ilmaakaan ei ole helppo ottaa. Hyppyrin nokalla tekee mieli pysäyttää jalat odottamaan alastuloasentoa, mutta se saa fillarin nokan sukeltamaan: kun kiekko pysähtyy, liike siirtyy runkoon. Ilmassa pitää polkea.
Alamäet ovat kaikista säälittävintä räpistelyä. Mitä nopeammin kammet pyörivät, sitä vähemmän kuski pystyy reagoimaan esteisiin. Hienoa.
Maastofiksillä ei ikinä opi sietämään vauhtia. Eikä kanttaamaan. Eikä siirtämään painoaan. Eikä järkeviä ajolinjoja.
Maastofiksillä oppii vain selviytymään tilanteista, joihin ei vapaarattaalla joudu.
No oppii sillä jotain. Perse ja selkä oppivat sietämään juurakkoa. Keskivartalo oppii tuottamaan voimaa hankalissa asennoissa. Jalat oppivat lajivoimaa. Alitajunta oppii vittu pyörittämään koko ajan, vaikka mikä olisi. Maastopyöräilystä tulee helppoa kun ei hannaile vaan polkee vaan.
Lisäksi saa henkisen yliotteen, mutta vain sellaisista henkilöistä, jotka ymmärtävät taidetta.
Harjoituspäiväkirja:
kuntosalia niin että tuntuu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti