tiistai 25. maaliskuuta 2014

Kroppani vaivat, osa I

On säälittävää itseensä käpertymistä valittaa kroppansa vaivoja, kun on nuori, terve ja hyväkuntoinen. Isäni, terveyskeskuslääkäri, katsoisi minua alta kaikennähneiden kulmiensa, jolloin tuntisin oloni ihmeparantuneeksi ja pitäisin turpani kiinni.

Isäni ei ole täällä, joten aloitan valittamisen ja kuvittelen sen olevan opiksi ja ojennukseksi kaikille siitä, miten kroppa toimii. Aloitan vähäisimmästä vaivastani, oikeasta solisluusta, joka saattaa olla solisnivel.

Parivuotiaana putosin sängystä ja mursin solisluun. Meni pari päivää ennen kuin kukaan huomasi ja sitten se olikin luutunut. Kuusivuotiaana löin olkapääni sadevesikouruun ja mursin saman solisluun. Nukuin pari päivää, otin rennosti pari viikkoa ja sitten se olikin luutunut. Olkapää jäi toista alemmaksi muttei haitannut.

Viitisen vuotta sitten pannutin Tour de Helsingissä kasaan ilman omaa syytä. Tällä kertaa se sama solisluu meni pillun päreiksi. Ensin katsottiin pari viikkoa luutuuko. Ei luutunut, oli kipeä. Odotin leikkausta toiset pari viikkoa. Leikkaus vei kivut, hetkeksi.

En osannut olla paikallani ja levy oli ruuvattu huonosti. Se alkoi tulla ulos olkapäästä, joka oli kipeä. Odotin leikkausta pari viikkoa. Leikkaus vei taas kivut ja käsi oli stabiili, mutta haava tulehtui, ja siitäkös riemu repesi. Haavakuumetta, antibiootteja.

Tässä vaiheessa ajelin muistaakseni pari VPCX-kisaa aika hyvällä menestyksellä. Kunto oli hyvä, koska saikkarilla käsi paketissa olin juossut portaita ja polkenut kuntopyörää ja sen jälkeen saanut luvan uida ja varovasti lenkkeillä. En tiedä lasketaanko portaikot krossipyörällä varovaiseksi lenkkeilyksi. Kävin myös viikon hiihtoleirillä joka tuntui hyvältä olkapäässä.

Sitten iho katosi ja levy alkoi näkyä. Kaunista kimmellystä katsoessa lääkäri sanoi, ettei tuon näköisenä voi ympäriinsä kulkea. Uusi leikkaus. Edelleen kivuton ja toimiva käsi. Harmi vaan että bakteeri asui levyssä eikä ylläpitoantibiootteja ollut kiva syödä. Lisäksi luutuminen häiriytyi pöpöstä.

Tässä vaiheessa kävin Huippuvuorilla kolmen viikon hiihtovaelluksella ahkiota vetämässä rankoissa olosuhteissa. Olin hyvässä kunnossa ja sain luvan ampua haulikollakin, vaikka se vähän tuntui.

Reissun jälkeen, kahdeksan kuukautta murtuman jälkeen, puolen vuoden antibioottien jälkeen, levy otettiin pois, että bakteerikin lähtisi. Röntgen sanoi että ehkä luutunut, magneetti sanoi että ehkäpä ei. Minulla saattaa olla solisnivel. Ei se kovin tärkeä luu ole, nimittäin.

Opin kaksi asiaa.

1. Jos haluat pitää vahingoittuneen raajasi käyttökunnossa, käytä sitä. (Fyssarit ja lääkärit sanoivat, että jos olisin arkaillut, koipi olisi jäykkä ja surkea ja vaatisi paljon työtä.)

2. Jos haluat että murtunut raajasi paranee, älä käytä sitä. (Ainakaan ennen kuin se on yhtenä kappaleena.)

Nämä opit ovat ristiriidassa. Kukaan ei osaa sovittaa niitä yhteen, koska elämä on keskenään ristiriidassa. Keho on itsensä kanssa ristiriidassa. Minä olen ristiriitainen. Kukaan ei tiedä miten vammat kehittyvät, paitsi että yleensä ne ovat vanhemmiten vakavampia. Lääkärit eivät oikeasti tiedä mitä tehdä, potilaat vielä vähemmän.

Pitää ihan itse miettiä ja harkita, vaikka se on vaikeaa kun vetää kolme panacodia ja kolme isoa buranaa päivässä, olkapäästä näkyy metalli ja vituttaa.

Ihme kyllä solisluu ei vaivaa mitenkään, mitä nyt salilla pitää peilistä katsoa meneekö liikerata suoraan, kun solisluu haluaa oikoa. Mutta ei se kolota matalapaineella. Jos se ei ole luu vaan joustava rustopallo, aina parempi. Kun seuraavan kerran kaadun kunnolla, kuuluu bojoing.

Lisäksi viimeisin kirurgi otti ja suoristi olkapääni viimeinkin samaan tasoon. Olen parempi kuin uutena.

Harjoituspäiväkirja:
rullat 2 x 15 min + kuntosali

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti