Eeppinen Jäämeri vol 1

Kesäyö ja loman alku.

30.6.2018 Haapavesi - Ylivieska

Tämä reissu alkoi logistiikan mestarinäytteellä, kun piti Keski-Suomen kautta mönkiä Haapavedelle tekemään suoraa lähetystä ja jatkaa sieltä pohjoiseen. Palasissa riitti sovittelemista, mutta kun lähetys loppui iltakymmeneltä, kävin syömässä festariruoan, vaihdoin ajokamat bäkkärillä, jätin työkamat ääniautoon ja hyppäsin Bemarin selkään kaahaamaan viidenkympin asvalttisiirtymää.

Oli nätti ilta, erämainen tie - ja sykkeistä päätellen kovat ajohalut niin kuin aina reissun alussa. Sitä luulisi että näillä kilsoilla osaisi passailla, mutta ei.

Parempi silti kaahata, koska asumatonkin Pohjanmaa on tylsää tasamaata. Onneksi tasamaan päästä löytyi Ylivieska ja sieltä aamuöinen grillikioski. Lämpötila huiteli viidessä asteessa, ja kun olin vetäissyt burgerin massuun ja ajohiki alkoi kuivua, kevyt-untsakaan ei pelastanut saatanalliselta paleluhorkalta. Onneksi se jäi reissun koleimmaksi hetkeksi. Laitoin leirin hylätyn asemamakasiinin portaille, lämmittelin pierunkuorimakuupussissa ja nukuin pari tuntia, junan tuloon asti, välittämättä paikallisten pillurallista.

Konnari silmäsi olemustani ja antoi minulle oman hytin, etten herättäisi miespaikan kollegaa. Mikäs siinä.

Reitti suunnilleen.

1.7.2018 Peera - Keinovuopio - Kummavuopio - Pältsastugan - Gappojavri

Ihana kun on rutiineja. Rovaniemen asemaravintolassa aamiainen, Lapin Kansan parissa virittäytyminen pienipiirteiseen mediatodellisuuteen, pyörä Goldlinen takakonttiin, mieli tyhjäksi ja istumaan.

Ja ihana kun rutiinit voi rikkoa. Muoniossa kolmen vartin paussilla en todellakaan halunnut lounastaa siinä paskassa muka-thaimaalaisessa, mutta googlen avustuksella hölkkäsin kilometrin etelään lounaspaikkaan nimeltä Hyvä Pata. Sepä olikin ehta pohjoinen kotiruokasyöttölä: avulias emäntä ja puheliaat lounastajat. Tuli juteltua vaelluspaikoista.

Hölkkäämällä ennätin käydä kaupasta viime hetken muonat, sitten mieli entistäkin tyhjemmäksi ja istumaan.

Pois jäin tällä kertaa Peeran suosiltojen kohdalla. Siinä on riippusilta väylän yli Ruotsin puolelle Keinovuopioon, josta soratie Kummavuopioon ja ura Pältsalle. Kiihkoissani en vaihtanut edes vaippahousuja jalkaan, vaan lähdin innolla kohti lumihuippuja. Paitsi että mökkiterassilla kuumaa kesäpäivää istuvat herrasmiehet huusivat minut juttukumppanikseen. Arvostivat ruotsiani vaikka toinen puhui meänkieltäkin.

Kummavuopion sillalla maltoin pysähtyä laittamaan vaippahousut. Oli kuuma - kalatkin lekottelivat sillan alla laiskoina. Pältsan ura alkoi vähän juonikkaasti, ruohottuneen kentän laidalta, mutta oli hyvä ajaa. Alussa oli kosteita ja varvikkoisia kohtia, muttei mitään viime vuoden rypemiseen verrannollista. Vanhat pitkokset vuottuivat kosteikoissa melko ajettavina.

Pältsa näkyy ja ura paranee.

Olihan se toki ylämäkeä ja paikoin pehmeää, minkä huomasi pätkän sykkeestä (melkein 140) ja keskinopeudesta (noin 12). Mutta ai saakeli, Pältsa ja Måskogaisi lähestyivät lumihuippuisina, kunnes olivat sylissäni ja minä niiden, ja loppupätkä Pältsan tuvalle oli hauskaa harjua.

Tämä on legendaarinen pätkä.

Tupaisännän kanssa juttutuokio, pikkuisen evästä ja sitten lisää harjua. Sitä saa Pältsan ja Gappon välillä kyllikseen. Harmi vain että harju ei ole tasakorkea, ja raekokokin muuttuu Gappojärvillä aivan liian karkeaksi sujuvaan bikepackingiin. Vaan mitäpä siitä, ennen väsyä rannasta löytyi ensiluokkainen telttapaikka, luultavasti sama kuin kahdeksantoista vuotta sitten, ja ilta oli vielä niin nuori, että ennätin ihmetellä hyttysten puutetta, auringon korkeutta ja elämän ihanuutta pari tuntia ennen kuin festariväsymys otti vallan.

Ensimmäinen leiri Gappojärvellä.

2.7.2018 Gappojavri - Signaldalen - Kitdalen - Lavkarittet - Lavkajavri

Edellisestä reissusta muistin, että kesällä pitää nukkua aina teltassa, koska hyttyset, vapaus ja kämppien tukaluus. Mutta sitä en muistanut, että telttapaikka pitää valkata yöttömän yön ehdoilla. Niinpä aurinko mokoma pääsi herättämään minut lämmittämällä Akton taskulämpimäksi. Huonompiakin herätyksiä on.

Mysliä, kahvia - ja kivikkoon. Kilometri Gappohyttanille oli karkeaa, sitten helpotti. 130-millisellä kiikkustuolilla kyllä souteli mielikseen sellaistakin röykkelikköä, joka edellisellä reissulla sattui perseeseen. Gappon jälkeen oli yllättävän pitkään tasaista, kunnes mönkijäura alkoi sukeltaa Signaldaleniin. Vauhtia oli toppuuteltava monestakin syystä - näillä reissuilla ei sovi kaatua tai paskoa vehkeitä, ja täydessä lastissa seilaavan Bemarin komentaminen vaati totuttelua. Sitä paitsi maisemat olivat käsittämättömän upeat - teräviä lumihuippuja, vesiputouksia, houkuttelevan metsäinen laakso.

Alas Signaldaleniin.

Signaldalenin lasku oli sen verran tekninen, että ylöspäin olisi mennyt tunkkaamiseksi. Havumetsässä ura helpottui ja Rognlissa alkoi tie. Siirtymän minimoimiseksi olin kuitenkin speksannut polkupitoisen reitin joen länsipuolelle. Märällä se olisi ollut mutainen, mutta nyt kelpasi ajaa. Joki virtasi turkoosina, lampaat määkivät ja rannan leiripaikoilta avautui upeita maisemia.

Signalelva ja taustalla vuori nimeltä Hattu.

Oterenissa eli Saukkosessa laskin isolle rannikkotielle. Storfjord-vuonon perukka vesijättömaineen oli sen verran kuivan oloinen, että Jäämeri oli vain vähän läsnä, mutta vuorissa riitti hämmästelemistä. Niska väärällä kiersin Hattengin Coopille tankkaamaan.

Hattengin ainoa syöttölä olisi avautunut vasta illemmalla, mutta Coopista tuli ostettua kaikenlaista sekä lounaaksi että evääksi. Latasin elektroniikankin eteisessä ja lesoilin someen Coopin asiakas-wifin kautta. Sitten asetuin märehtimään lounasta koriskentän viereen Coopia vastapäätä ja katselin paikallisen perheen pelailua. On se ihme että jotkut pystyvät elämään ihan arkista elämää tällaisessa postikortissa.

Lounastauko. Pakko kehua Coopien luotettavaa, nopeaa asiakas-wifiä.

Coopista sai automaattikahviakin, ja parin kupillisen jälkeen sniikkasin leirintäalueen vessaan, josta karkasin taipaleelle ennen kuin kukaan ennätti veloittaa.

Ylös Lavkarittetin reittiä, joka muuttui tästä vielä paljon kivisemmäksi.

Ajelin Kitdalenin eteläpuolta ja korkeusmetrejä kerääntyi huomaamatta. Kun asvaltti muuttui maastouraksi korkeusmetrit alkoivat vaatia huomiota. Serpentiinimutkat tulivat tarpeeseen. Ura pieneni, maisemat suurenivat, aurinko paistoi ja joka toisessa purossa huuhtelin hiet naamalta. Kylteistä hoksasin, että sattumalta olin valinnut Lavkarittet-maastopyörätapahtuman reitin. Ja hitto, paikalliset kyllä tietävät missä kannattaa ajaa. Nousu oli ajettava, ylätasanko oli uljas, ja kun sitten satulassa tuli näkyviin pari täydellisen turkoosia järveä, hihkuin onnesta.

Reitin vieressä.

Govdajavri.

Mönkijäura tosin muuttui soratieksi, mutta kyllä minä sellaistakin siedän, kun se viettää loivasti alaspäin ja kiidättää parikymmentä kilometriä halki avotunturin...

Soratietä kohti Lavkajavria.

Kello ei ollut vielä mitään, mutta päätin silti laittaa leirin aikaisin, ennen pusikon alkamista, Lavkajavrin rantaan, ja hyvä niin. Uinnin jälkeen söin herkkuja ja katsoin maisemaa, enkä ollut väsynyt. Pinnistelyn vuoro olisi vasta seuraavana päivänä. Hieno reitti, reissun parasta antia maastopyöräilyllisesti ja maisemallisesti.

Toinen leiri Lavkajavren rannalla.

3.7.2018 Lavkajavri - Lulle - Favrrosvarri - Skaidevaggi - Manndalen - Birtavarre

Pitkän päivän aamu.

Tällä kertaa yöttömän yön aurinko pysyi jyrkkien vuorten takana eikä häirinnyt unta. Tarkenin juuri ja juuri nukkua pierunkuorimakuupussissa ja heräsin aikaisin. Laskettelin hilpeän soratiekympin Skibotnin tielle ja toisen hilpeän asvalttikympin Lullevarren jyrkemmän uran alkuun. Ennakkospeksailun perusteella osasin odottaa tiukkaa nousua: noin tuhat korkeusmetriä, aluksi kymmenen prosentin jyrkkyydellä. Todellisuus ylitti odotukset. Ura oli pystyjyrkkää, upottavaa viistorinnemutaa, jota mönkijätkin pääsevät vain telaketjuilla.

Lääryspoori. Jyrkkyys ei näy. 3,5 km, 800 m verttiä.

Siispä tunkkaamaan, ja se oli elämäni mehukkain tunkkaus. Ajamista ei voinut ajatellakaan, enimmäkseen oli vaikea tunkata. Puurajassa rinne hieman asettui, mutta edelleen piti tunkata, ja ahkera telaketjumöyrintä oli rikkonut turvemaan rumaksi. Noin 850 tunkatun korkeusmetrin jälkeen Ambit3 piippasi, että olen muka poissa reitiltä. Olin speksannut reitin ilmakuvien perusteella Favrrosvarrin yli kulkevan sähkölinjan huoltouraa pitkin, mutta tämä nyt seuraamani ainoa selvä ura vei Favrrosvarrin itäpuolelle, eikä tätä näkynyt ilmakuvissa.

Karttasulkeisten jälkeen päätin pysyä tällä uralla. Favrrosvarrin ylitys tarkoittaisi paljon enemmän korkeusmetrejä kuin kierto, ja laskeutuminen sähkölinjan kohdalta Manndaleniin oli jo etukäteen näyttänyt vaikealta ellei mahdottomalta. Favrrosvarrin itäpuolelta pääsisin ilman uraakin poluntapaiselle, joka oli merkitty laskeutumaan Skaidevaggin kautta Manndaleniin, vaikkei näkynyt ilmakuvissa.

Pian selvisi, että seuraamani uusi, iso ura suuntasi itään. Niinpä jatkoin ilman polkua pohjoiseen kohti Cazavarria. Laakso muuttui turpeisesta kivikkoiseksi, mutta tunkkaamistahan se vain vaatii, ja siihen olin jo tottunut. Nuorttatnjunnin ja Cazavarrin satulasta alkaen ajaminenkin luonnistui.

Poluttomasti Favrrosvarrin vieressä.

Mutta kun maisema Skaidevaggiin avautui, tajusin etten vieläkään pysty pienessä mielessäni kuvittelemaan, mitä Norjan karttojen käyräväli tarkoittaa. Parin kilometrin päässä sähkölinjan rinne, jota olin suunnitellut laskeutuvani, putosikin korkealta taivaista pystyjyrkästi syvän laakson syövereihin; siellä olisi tarvinnut köysiä. Pikku töyräs Cazavarrin pohjoispuolella olikin pelottavasti syöksyvä lumikenttä, jota ei voinut ajaa pyörällä. Ja itse Skaidevaggi olikin hirmuinen kuru, jonka pohjalla virtaava joki katosi alempana jyrkänteiden väliin.

Rinne jota olin ajatellut laskeutuvani.

Viistorinteeseen siksakkaamalla selvittelin itseni ja pyörän satakunta korkeusmetriä alemmas, kohtaan jossa Skaidevaggi ei ollut vielä repeytynyt rotkoksi. Kurun itärinteeltä ei löytynyt karttaan merkittyä polkua, mutta löytyi sentään sadan metrin välein aseteltuja kivipyykkejä, joita seuraamalla hahmottui kutakuinkin turvallinen reitti alemmas. Kiipeilyssä ei tarvinnut köyttä, mutta käsille oli käyttöä. Olen varma, että kukaan ei aiemmin ole laskeutunut Skaidevaggiin lastatun maastopyörän kanssa. Siitäkin olen varma, että seuraava laskeutuja ajattelee samoin.

Rinne jota laskeuduin Skaidevaggiin. Jyrkkyys ei näy.

Jyrkintä kalliotöyrästä seurasi turpeinen, varvikkoinen viistorinnehelvetti, mutta sitten olin puurajassa ja polku alkoi erottua. Aluksi se oli niin kapea, että ohjaustanko ei mahtunut puskien välistä. Seuraavana esteenä oli parisataa metriä lakoontuneita, isoja koivuja: lumivyöry oli pyyhkäissyt metsän tieltään vyöryessään laakson vastapuolelta pohjalle ja hyvän matkaa vastarinnettä ylös. Onneksi en ollut silloin paikalla. Lumivyöryaukion olin ilmakuvista tulkinnut somaksi nummeksi, jota pitkin kruisailla Favrrosvarrilta alas...

Tässä menee polku, ja pian se levenee.

Vähitellen polku parani, ja koettelemuksista huolimatta tein ylimääräisen piston Balrudshula-nimiselle luolalle, jossa muuan sitkeä vastarintamies oli piileskellyt sota-aikana. Ei se kummoinen kivenkolo ollut, mutta laittoi Favrrosvarrin sankarillisen ylityksen mittakaavaan.

Polku johti Skaidehyttalle, joka on avoin, ensiluokkainen autiotupa. Pian tuvan jälkeen pusikko väistyi lammaslaitumien tieltä ja Manndalenin herttaisuus paljastui. Pysähdyin lounaalle toipumaan.

Loppupäiväksi oli luvassa siirtymää. Yritin vältellä tietä Manndalselvan länsipuolella, jossa piti kulkeman jonkinlainen ura, ja kulkihan siellä, mutta sen päälle oli kasvanut pusikko. Pelastauduin itäpuolelle Indiana Jones -riippusiltaa pitkin ja jatkoin kunnon tietä Kjerringdalenin kautta Manndalenin keskustaan.

Ostin kaupasta hiilihydraatteja ja hankkiuduin työmaan yli laiturille niitä nauttimaan. Jäämereltä puhalsi raikas tuuli, pari miekkosta noukki kirkkaasta vedestä virvelillä sillejä, tunturin kuiva kuulaus oli äkisti vaihtunut merenhajuun ja ihon nihkeyteen. Tämä oli se kontrasti mitä olin tullut hakemaan, mahdollinen vain täällä, missä tunturin ja meren välissä ei ole mitään.

Manndalenin laiturissa.

Välipalan jälkeen jatkoin asvaltin välttelyä kipuamalla parisataa korkeusmetriä Ceallu-nimisen niemennokan ylitse ikivanhaa kärrytienpohjaa pitkin. Ylös piti selvitellä muutama serpentiini, mutta hiilihydraatit jylläsivät koivissa ja näköala palkitsi vaivat. Sitä paitsi tällä kertaa alamäki jatkui paljon pitempään kuin nousun perusteella olisi voinut päätellä.

Valitse aina näköalareitti, alle 200 m verttiä.

Loputtoman pitkä alamäki oli vieläpä niitetty.

Skardalselvan jälkeen odotti seuraava iloinen yllätys - uusi tie sukelsi tunneliin mutta vanha tie oli avoinna pyöräilijälle, kapealla hyllyllä pystyjyrkän seinämän ja meren välissä. Navakka myötätuuli tuuppasi kohti Birtavarrea, ja siinä rullaillessa kävi ilmeiseksi, miksi tunneli oli tehty. Vanhaa tietä oli varmasti vaikea pitää auki, ei vain lumen vaan myös maanvyörymien ja jokien takia.

Onneksi Bemarissa on kivenkiertoon sopiva geo.

Birtavarressa pystytin Akton leirintäalueen nurkkaan ja kävin hakemassa kaupasta paitsi hiilihydraatteja myös nesteytystä. Leirintäalue oli palveluiltaan ja rakennuksiltaan juuri niin ankea kuin ne tapaavat olla, eikä vaikutelmaa parantanut viereinen työmaavarasto ja helikopterikenttä, mutta maisemissa ja sijainnissa ei ollut valittamista. Teltan vieressä kirkas joki, joen takana pystyjyrkkä vuorenrinne vesiputouksineen, meren suunnalla Lyngenin lumihuiput.

Jatkuu.