UV-säteilyä odotellessa

Uusista hienoista ajolaseistani en pysty sanomaan mitään neljään kuukauteen. Hienous kun on fotokromaattisuudessa; ne tummenevat ja vaalenevat UV-säteilyn mukaan, ja UV-säteilyä ei näille selkosille lähiaikoina tule haitaksi asti.

Kivalta ne näyttävät tuossa toimistopöydällä:

No jotain sanon sentään, kun olen pari pimeälenkkiä ajanut.

• Laajentavat näkökenttää. Sekä sivuille että ylös ja alas. Maailman terävyydessä ei ole enää rajoja edes dropeilta ajaessa.
• Eivät vääristä. Tai siis tietysti kaareva linssi vahvuuksilla vääristää, mutta nämä niin vähän, että totuin puolessa minuutissa teknisen lamppupolun ajamiseen.
• Eivät pimennä pimeää.
• Helpot säätää. Sangat toimivat minulle sellaisenaan, nenätyynyjen vääntely ei kuumota, eivät paina korvia kypärähihnojen alla (sic!).
• Pysyvät paikoillaan. Normirillejä saa nostella lenkin mittaan, näitä ei.
• Suojaavat viimalta. Näköni tapasi hämärtyä kylmässä tuulessa, ei hämärry enää.
• Eivät toistaiseksi ole huurtuneet, kun pysähtyy tai siirtyy lämpimään.
• Tulivat luvatussa ajassa, vaikka Helsingin Katse varoitteli että Italian pojilla on fotokromaattinen materiaalipula.

Jos nyt jotain negatiivista, niin kirkas linssi paljastaa liki nelikymppisen marraskuuväsyneen miekkosen naaman sellaisenaan. Olisi nätimpi vetäytyä isojen peililasien peittoon.