Muutaman kerran olen marraskuisen paskasään kunniaksi käynyt tapaamassa hattiwattipyörää. Kolmisenkymmentä hattiwattia on kadoksissa, vaikka olen tähyillyt niitä anakynnykseltä varttitunnin kerrallaan.
Ei ole kivaa se. On tylsää.
Tänään jatkoin etsintöjä anakynnyksen tuolta puolen. Viiden minuutin vetoja kynnyksen tuntumasta alkaen, viiden watin portaita ylös, muutaman minuutin palautuksilla. Viisi minuuttia on hauska aika - sen jaksaa istua vaikka seipään nenässä.
Ja kas - sieltä niitä hattiwatteja alkoi löytyä. Ei kovin monta mutta muutama sentään, ja selvästi saman oloisia kuin viime talvena.
Lopetin ajoissa ja tyytyväisenä, täynnä energiaa. Olen kuullut huhua, että ei tuskan määrällä ole väliä, vaan sillä miten pitkään yhteensä ja miltä alueelta niitä hattiwatteja etsii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti