Tour de Tampereen ultramatkaan valmistautuminen

Elämä olisi vitun tylsää ilman jatkuvaa kipua, kohtuutonta väsymystä ja paskoja juttuja. Siksi ilmoittauduin Tour de Tampereen ultramatkalle. Se on ihan niin kuin Tour de Tampere, mutta lähtee vuorokautta aiemmin.

24 tuntia maastoa. 300 kilometriä maastoa. Kuulostaa helvetin typerältä, mutta en ole stressannut. Diesel-legenda Mikko Petäjämäen peesissä ja Kaupin Kanuunoiden huomassa kaikki varmasti järjestyy parhain päin. Eikä tarvitse ajaa kilpaa. Ultramatkan ajaminen kilpaa on kamalaa.

Edellisenä iltana luen nuo linkkaamani ohjeet, käyn ostamassa nipun flapjackejä, geelejä ja banaaneja, pakkailen pari reppua täyteen fillarivaatteita, jätän sääennusteen huomiotta ja sillä hyvä.

Muuten olen soveltanut Lauri Pulakan ohjetta: "Paljon kilsoja jalkoihin ja pahaa sisua." Soveltanut sikäli, että kilsoja on vain jonkin verran.

Tiedän silti että pärjään Yetin kanssa. Olen testannut tärkeimmät: 1 x 10 riittää. Satulatolppa pysyy ylhäällä. Molemmat kiekkosetit toimivat. Klossit ovat kohdallaan. Uudet pöksyt eivät hierrä. Uusi vihkisormus hiertää mutta ajan ilman.

Siitä tulee hauskaa, mutta kisakuntoon palautuminen vie kauan. Ultrien jälkeen tulee aina blues. Hermostollinen ja psykologinen blues.

Kuntoon ajo

Kevättalven pyöräilyt jäivät vähiin työkiireiden hääkiireiden pyöräilyvitutuksen takia, joten en ole kunnossa. Nyt kun kisalieska taas lepattaa, lähdin kuntoilemaan, nimittäin ajamaan kuntoajon, nimittäin Keravan kevätpolkaisun.

Maantielle, mitä vittua? Samaa mietin itsekin aamulla Keravan-junassa. Ja pankkiautomaatilla kun nostin viisikymmentä euroa kisamaksua. Ja Talman koulun vessassa stressipaskalla.

Kahdeksan vuoden takaa minulla on muistikuva, että kuntoajot ovat hengenvaarallista häröilyä. Siksi pelastauduin pääjoukon kärkeen heti alussa. Siellä sai nyt rauhassa poltella tulitikkujaan eli kiriä alkuhatkoja kiinni. Korson Kaiku sai miehen pilipalihatkaan, joten katsoin olevani taktisesti hienostunut, kun kiihdyttelin muitten nöösien perään. Leikkiä se vain oli ensimmäisellä kierroksella, tai minulle kuntoilua. Tasaisella maantiellä kiihdyttely ei ole alaani, mutta tänä kauniina sunnuntaipäivänä katsoin sen heikkouden harjoittamiseksi.

Sitä paitsi A. Stubbilainen kävi erikseen kehumassa polkupyöräni kauneutta. Vastasin että kauneus maksoi nelisensataa euroa. Kalliimpaan ei ole varaa. Vitun virnistelevä supliikkijeesus. Tai siis varmaan jees ajella samanmielisten seassa vaikka on pikkuisen erilainen, niinhän me kaikki tuumitaan.

Jälkipuoliskolla innostuimme seurakaverien kanssa entisestään ja kävimme vuorotellen tuhoamassa jalkojamme. Oikeat maantiemiehet nauroivat, mutta entä sitten. Loppukilometreillä pysyin kärkijoukon peesissä ja loppumäessä pidin paikkani.

Ei siis todellakaan mitään vitun sankaritekoja. Aina kun takavasemmalta ampui ohi oikea maantiepyöräilijäohjus kuitukiekot humisten, tiesin etten pysty välittömään reaktioon. Sellaista se maantieajo on, kovaa rynkytystä ilman ejakulointia...

Ihan tavallinen kehä

Nyt olen ajanut MCarbonin Nextie-kehällä kolme kertaa eli kymmenen tuntia. Kaksi kolistelu- ja hyppelylenkkiä akselilla Hallainvuori-Kivikko ja yhden möyrintälenkin Sipoonkorvessa.

Se on kuin mikä tahansa jäykkä ja leveä AM-kehä, mutta XC-kisakehän painoinen. Se on kuin mikä tahansa kevyt XC-kisakehä, mutta jäykkä ja leveä kuin AM-kehä.

Täts it. No hienostellaan.

Jäykkyys on niin ilmeistä, että kevyt XC-setäkin huomaa, kun tulee pikkuhyndästä alas vähän nenälleen. Leveys puolestaan jeesasi Thunder Burtin muotoa ja tilavuutta, kuten aavistelin. En enää inhoa sitä kumia. Suorana on pysynyt enkä ole saanut burppaamaan, vaikka laskettelen noin baarin paineilla.

Kuvasisältönä päivän singletrack-tarjontaa.

Muutenkin kuuluu hyvää, kiitos vaan. Hyvät jalat neljättä päivää. Tänään Sipoonkorvessa tuntui että pystyi ajamaan niin lujaa ja pitkään kuin huvitti. Se tarkoittaa, että laskukunto odottaa seuraavan polun päässä. Hyvät jalat ovat perseestä.

Vapaaratas goes crabon

Huomaattekos mitään erikoista?

No nukkuvan kissan. Turkoosit nippelit. Renkaan jonka piti jo olla perseessä.

Lisäksi huomaatte crabonia eli carboniittia eli taikamateriaalia eli keventelyä.

Kun ajoin kisakiekkoni sipsiksi, päätin hankkia jämymmän kehän. Eppu ja MCarbon liittoutuivat ja juonittelivat ja esittivät minulle hiilikuitukehää, mutta vain sillä ehdolla että yritän tosissani ajaa sen paskaksi. Sehän minulta käy, vaikka olen kevyt XC-setä joka pelkää ilmaa.

Kehä on tätä mallia, ja Eppu kasasi sen vanhan kiekon navalla ja pinnoilla. Vertailun siis pitäisi onnistua. Nyt alkuun laitoin myös ukkospierurenkaan, niin tiedän testatessa, että vain kehä vaihtui.

Odotan crabonilta muutamaa seikkaa:

Keveyttä. No siinä tuli takkiin tuollaiset 50 grammaa DT Swiss XR331:een verrattuna, mutta elämä on.

Leveyttä. Oujea. Kuusi milliä kasvoi sisä- ja ulkoleveys ja syvyyskin. Sen myötä Thunder Burtin muoto muuttui radikaalisti. Nyt reunanappulat ovat lähempänä maata. Elättelen toiveita että kumin käytös siitä petraantuu. Ilmaakin mahtuu enemmän. Ja voin laittaa normikokoisen kumin.

Jäykkyyttä. Se nähdään kun suuntaan kivikkoon. Toivon että näitä ei tarvitse rihdata, koska kehä kantaa vastuuta enemmän kuin pinnat.

Kestävyyttä. Tämä on se mikä kaikkia kiinnostaa. Etenkin minua, Eppua, MCarbonia ja huolestunutta vaimoani. Laitan niin matalat paineet kuin ilkiän ja ryskään päin kiviä. Laitan krossirenkaan ja ajan syksyllä VPCX:ää. Sitten selviää. Kahden vuoden takuu näissä on.

Toistaiseksi on selvinnyt vain, että kumit nousivat helposti, napsahtivat lupauksia herättävästi ja pitivät laakista. Nyt ajamaan.

Luottokamaa: Shimano XT -jarrut

Vuodesta 2012 lähtien en ole ymmärtänyt ihmisten levyjarruongelmia. Miten niin levyt hinkkaa? Miten niin fasaani huutaa sateella? Miten niin pitää ilmata? Miten niin nesteet vuotaa levylle?

Vuodesta 2012 lähtien olen ajanut Shimanon XT-jarruilla, salaiselta koodinimeltään M785.

Shimanon jarrut tiedetään hyviksi. Silti jotkut idiootit ajelevat avideilla tai formuloilla tai heiskasilla tai millä vaan. En ymmärrä.

Ajoin Shimanoilla kolme kovaa, ympärivuotista kautta. Sitten etujarru piti ilmata. Mieti sitä.

Hyviä ominaisuuksia: Teho ja modulaatio - yhden sormen jarrut. Tila - ei hinkkaa hiekkasadekelilläkään. Hiljaisuus - verrattuna muihin. Saatavuus. Varaosat. Hinta. Se että kun kerran kolmessa vuodessa ehkä ilmaat, mineraaliöljy ei tapa.

Jos joskus ajaisin Alpeilla alamäkeen, puhuisin myös IceTech-jarrupalojen viileydestä, mutta en aja. Käytän EBC:n vihreitä nössöpaloja, koska niitä saa halvalla lähikaupasta. Levyinä käytän mitä milloinkin, mutta XT:n omat levyt jarruttavat hauskimmin.

Huonoja ominaisuuksia? No paljonko gramma painaa sinun takaraivossasi? Niin ja kun on yli 10 astetta pakkasta, mineraaliöljyn tuntuma pehmenee. Tuskin havaittavasti, ja kyllä ajorukkanen siinä holotnassa haittaa enemmän.

Häämatkalle ostin puolisollekin XT-jarrut. Koska ne ovat luottokamaa.

Keventelykielteinen kisaraportti

Tähän asti olen aina ajanut liian raskailla osilla ja liian karkeilla kumeilla. Mutta kun itse olen lihonut ja laiskistunut, on Yetiä pitänyt keventää. Nyt tiedän miten siinä käy.

Peurungan marttakisarata oli täydellinen Thunder Burteille ja kisakiekoille. Paitsi että satoi.

Siksipä toisen kierroksen alkupuolella vauhdikkaassa mutalaskussa ukkospierurengas alkoi käyttäytyä ennalta-arvattavan arvaamattomasti. Ei se olematon keskinappula kerta kaikkiaan pidä, kun loivassa mutkassa loivasti kanttaa, joten menin viisi metriä kylkimyyryä. Sitten kallistuin riittävästi, reunanappula haukkasi, pyörä pukitti ja karavaani vaihtoi suuntaa kohti ulkokurvia, missä koskaan ei ole mitään kivaa.

Pyörä jäi puuhun, minä jatkoin tangentin suuntaan. Hämmästyin etten esimerkiksi kuollut, mutta kun yritin jatkaa, kiekko ei mahtunut enää haarukkaan.

Kisaorganisaatio korjasi raadon maastosta esimerkillisen nopeasti, mutta pakun kyydissä ehdin silti tehdä johtopäätökset. Keventelykumit vittuun ja keventelykiekot perseeseen.

Muuten oli tosi hauskaa. Radalla riitti kärrypolkuluukutusta, harjupolkupätkiä ja etenkin nousua. Siitä tikkujalka tykkää. Joka nousussa napsin pari puskuttavaa tasamaasikaa ja joka tasaisella imin takakumeja kuin iilimato. Voi olla että viimeisellä kierroksella olisin nitkahtanut. Voi myös olla että en.

Nyt vien kiekon Epulle. Eppu vaihtaa siihen pykälää jämymmän kehän. Sitten haen Ylävitosesta Maxxis Ikonin, joka märissäkin alamäissä menee suunnilleen sinne mihin ohjaa.

Niskaan taisi tulla retkahdusvamma, sen verran työläältä pääkopan kannattelu tuntuu. Vauhtia oli ns. reippaasti vielä äkkipysähdyksen hetkellä.

Konversiot kunniaan!

Joskus nöösinä tein pikkuveljelle niin paskan konversion että hävettää. Raleigh-standardit, bullis, purkkavirityksiä ja Tattis-maalit päälle. Sillä se vieläkin ajelee. Hyi saatana.

Yksivaihde-palstalla tuli onneksi sopiva Bianchi myyntiin. Myyjä oli riisunut siitä jotain vintage-vaihdepaskaa ebay-suhmurointeihinsa, mutta minua kiinnosti kokonaan kromattu SLX. Viemäriputket vittuun, tällaisia runkoja ei enää tehdä, ja chipit antaa luonnetta.

Kasasin nollabudjetilla eli kaapista löytyneillä paloilla. Ajoin testilenkin. Oli kevyt, suora ja mukava. Tykkään niin saakelisti että saapa nähdä annanko tätä veljelle laisinkaan. Jos annan niin tähän tulee jarrut molempiin päihin, pikkuveljen omat kiekot ja vapaaratas. Kyynärpäät toki hipsterityyliin polvissa, mutta pikkuveljen kaupunkiajeluita se ei varmaan haittaa. Leveällä tangolla asento on oikeastaan aika valpas ja tasapainoinen.

runko: Bianchi, Columbus SLX-tarrat, rihlat näkyy, kromattu, Gipiemmen dropit
ohjainlaakeri: Campa Athena, vain lievästi pykälillä
kiekot: vaihtunee, nyt Miche/Ambrosio ja Dimension/Open Sport
satulatolppa: lainassa puolison kiertuepyörästä eli Pelagolta
satula: Brooks Cambium, lainassa puolison kiertuepyörästä eli Pelagolta
stemmi: SR ja sata milliä
stonga: Scott Strike, pelastettu raadosta, vois vähän kaventaa
kammet: Campa Athena, sisäpaikalla just 42 mm ketjulinja
keskiö: Campan kupit, Shimanon 107-millinen akseli
polkimet: vanhimmat speduni, 90-luvun puolelta
voimansiirto: Campan eturatas, noname takaratas, käytetty skeneketju
välitys: 42-17

Maastokauden niin sanottu avaus

Junnut kehittyy, vanhat hidastuu. Minä alan olla vanha.

Avasin maastokauden Leppävaaran Bianchi-cupissa. Valmistauduin ajamalla neljä tuntia Sipoonkorpea edellisenä päivänä. Aamulla olo tuntui kankealta, joten lämmitin konetta rullilla. Lämpeni se, jopa niin että 30 km kommutoinnit sujuivat kepoisasti.

Lepuskissa kepoisuus unohtui. Rata edusti perinteistä Suomi-jumppaa, harvat hattiwatit hukkuivat juurakkoon, mutahaudat ryömittiin pohjia myöten ja kädet loppuivat ennen jalkoja. Ei tarvinnut varsinaisesti kilpaa ajaa, etenkään kun startissa etsin poljinta sata metriä. Viimeisen kierroksen unelmoin siitä 140 mm 29-keinutuolista, johon voisin istua eläkepäiviä viettämään.

Jäi sellainen olo, että kilvanajo ei ole niin hauskaa kuin ennen. Onneksi sentään tiimikaverin kanssa paluumatkalla autossa sai puhua pyörää.

Jos jotain positiivista pitää etsiä, niin viihdyin ylämäissä, ja mikä hämmästyttävintä, Yetin keventelyversio kesti: Ukkospierurenkaat eivät pitäneet mutteivät räjähtäneetkään. Kisakiekoista ei katkennut pinnoja. Ja Thomsonin Masterpiece pysyi ylhäällä. Vastahan se on kolme kuukautta valunut - aamulla hain siihen lähikaupasta kalliisti brändättyä hammastahnaa kitkaksi.

Ensi lauantaina sitten Peurungan marttakisa. Siellä ei kuulemma tarvitse olla poluntukkeena kuin ylämäissä.

Ajoin maantiekisan

Muutama pyörätoveri on täpinöissään ryhtynyt maantiepyöräkilvanajoon: kuitukiekot, tiimiasut, hattiwattimittarit ja kaikki. Ajattelin sitten minäkin tarkistaa, olisiko puuha hauskentunut siitä, kun joskus 2009-2010 ajelin kuntoajoja fiksillä.

Ne olivat levottomia, vaarallisia, tylsiä ja perseestä.

Bianchi-cupin maantieavaus tapahtui Arolammella. Sinne raahautui kuusikymmentäneljä kuskia, joista yhdellä oli teräspyörä. Massasta on helppo erottua, kun sijoittaa 400 euroa yhteen pyörään eikä yhteen kuitukiekkoon.

Ajo oli yllättävän siivoa, joten kuitua tuhoutui kuulopuheisiin verrattuna niukasti. Vain yksi satula pyöri pelotonin keskellä samalla kun kuski sovitteli murtunutta kuitutolppaa anukseensa.

Omalla kunnollani pysyin mukavasti pääjoukon mukana, koska rata oli helppo, mutta minkään ratkaisun tekemiseen ei tietenkään ollut kokemusta saati jalkaa. Pari kertaa huomasin olevani naurettavassa nöösiporukkahatkassa, mutta ei niistä sen enempää. Loppusuoralla jäin rullaamaan pussiin, mutta tuskinpa tikkujaloilla olisi kummoista kiriä viritelty.

Kokemuksen ja itseluottamuksen myötä luultavasti oppisin välttämään itseni väsyttämistä rynkyttävällä ajolla. Sitä edemmäs maantiepyöräkilvoittelu ei minun ominaisuuksillani yltäisi.

Plussat:
+ ilmanvastus, tuo suuri tasoittaja
+ pelotonin humina, parveilu ja vauhti
+ terävää treeniä kiihdyttelyyn
+ en kaatunut tai kaatanut

Miinukset:
- ilmanvastus, tuo suuri tasoittaja
- alhainen kokonaisrasitus
- hermostuttavaa mutta silti tylsän toisteista
- naurettavan kalustovetoista ja vakavaa

Ei tarvitse toista kertaa, paitsi ehkä Bianchi-cupia treeninä.

Tuscany trail

Satuin menemään oikean naisen kanssa naimisiin, joten pääsin polkupyöräilyhäämatkalle. Kohteeksi valikoitui Tuscany trail, koska näin tämän videon:

Tuscany Trail || unsupported bicycle adventure || from Martino Vincenzi on Vimeo.

Oikeasti Tuscany trail on bikepacking-brevet-tapahtuma eikä matkailureitti. Järjestäjä antaa GPS-jäljen vain maksaville osallistujille. Pienellä googlettelulla sain häkättyä jäljen täältä. Kyseinen jälki on täysin luotettava, onneksi.

Ilman GPS-jälkeä reittiä olisi vaikea seurata, koska se puikkelehtii peltoteillä, kärrypoluilla ja keskiaikaisissa sokkelokeskustoissa.

Koko reitillä on mittaa yli 600 km. Ajoimme siitä reilut 400 km eli Firenzestä Orbetelloon. Koska olimme häämatkalla, emme kiusanneet itseämme, vaan kruisimme 50-95 km päivämatkoja. Matkatavaroina oli ajo- ja kaupunkivaatteet ja luottokortit.

Lounaaksi söimme yleensä pastaa jossain pikkukaupungissa. Yösijan ja puolihoidon olin varannut agriturismoista, joita reitin varrella on paljon ja erilaisia. Suosittelen niitä kaikkia.

Toscanalaista palautumisjuomaa häämatkalla. Toimi!

Näköala ensimmäisen agriturismon aamiaispöydästä.

Pystyjyrkkiä soratienousuja. 32-36 meinasi välillä loppua kesken.

Yeti palvelee. Näköala tyypillinen, kauneus melkein turrutti.

Puut tekivät lehteä. Tällaisia pikkuteitä riitti loputtomiin.

Reitti kiersi Toscanan kaikki pittoreskeimmät kaupungit.
Ja kaikki ne ovat pitkän asvalttinousun päällä.

Niin. Turruttavan kaunista, koko ajan.

Tällaisia keskustoja. Tämä lienee Radicofani noin 800 m korkeudessa.

Näitä polkuja ei löytäisi ilman paikallisen pyörägurun luomaa GPS-jälkeä.
Pitiglianon kaupungin liepeillä asuttiin ennen tuftikiveen kaivetuissa luolissa.

Pitiglianon profiilia.

Argentarion vuorta kiertäessä Välimeri näkyi koko ajan, ja nousuja riitti.

Kaikkiaan reitti ja koko matka oli täydellisen käsittämättömän upea. Kulttuurihistoriaa, ruokaa, maisemaa, viiniä, ylämäkiä, kaikkea.

Jos alkoi kiinnostaa, niin siitä vaan! Ideaalipyörä olisi varmaan täysjäykkä ja kevyt 29er rullaavilla kaksituumaisilla kumeilla. Kyllä tuon krossarillakin ajaisi, koska varsinaista singletrackiä oli vain muutama kilometri, mutta peltotiet ovat huomattavan karkeita ja jyrkkiä. Kevyet välitykset ovat välttämättömät, koska minunkin kunnollani 32-36 teki välillä tiukkaa.

Varusteina tavaratelineet ja laukut eivät ehkä toimisi kovin hyvin, sellaista rytyytystä pyörä joutuu kestämään. Bikepacking-pussukat ovat varmempi valinta. Tavaraa ei sitä paitsi tarvitse paljon, eikä sitä edes jaksaisi kiskoa pitkin Toscanan kumpuja.