Bemari

On ollut pyöräkuumeen tapaista oireilua pidempään, ja samalla motivaatio-ongelmia. Kuvio menee niin, että rahalla saa motivaatiota. Kun ostaa kalliin lelun, ei kehtaa olla leikkimättä. Lawrence Grossbergin faniteoria sen selittää - mitä enemmän johonkin panostaa, sitä tärkeämpää siitä tulee.

Ihan pikkuisen voin myös teeskennellä, että tuo Yetin takajäykkä hankaloittaa hauskanpitoa. Satamillisellä keulalla ei xc-sedän taidoilla ilkeä hyppyyttää edes pikkutuplia, ja kotihuudeilla niitä riittäisi. Runkonopeus tulee vastaan röykkyalamäissä pitäen rystyset valkoisina. Ja kun satula viimeksi minua Kivikossa iski kiveksiin oikein imakasti, alkoi tehdä hissitolppaa mieli. Välityksetkin loppuu kymppipakalla. Ja reachia on liian vähän.

Ja niin edelleen.

Lisäksi taskussa on poltellut iso rahasumma. Kannattaa olla perheellinen asuntovelkainen freelancer-musiikkitoimittaja pk-seudulla. Ei vaiteskaan, ei kannata, mutta voitin keväällä journalistipalkinnon, joka ei ollut vain lämmintä kättä.

Tutkailin siis sieluni sopukoita, ja päädyin perustelemattomaan käsitykseen, että haluan noin 130-millisen kiikkustuolin, joka on kuitukevyt röllipoluilla kisaamiseen mutta itseluottamusta lisäävä ryskäämiseen eli jäykkä ja loivahko. 29-renkaat, koska sattuu olemaan kisakiekot valmiina ja tottumusta. Mieluiten lähikaupasta ja standardeilla osilla, että korjaus onnistuu nopsaan.

Tällaiset yhtälöt tapaavat maksaa useita tuhansia euroja.

Ensin tutkin tietysti Hi5Bikesin valikoiman. Jimmy ihan oikeasti halusi myydä minulle sopivan laitteen, mutta voi! Mondrakerilla ei ole. Konan Process 111 painaa liikaa ja joustaa liian vähän. Konan Heiheissä yksi takalinkku on korvattu taivuttelulla, mikä on vaikea säätää keskimääräistä kevyemmälle. Trekin Fuel EX olisi kiva, mutta Boost-standardi ja Trekin omat juustoviritykset vituttavat vahvasti. Santa Cruzit ovat aivan helvetin kalliita pärstävipilläkin.

Epätoivoissani Toiveikkaana marssin Toni & Toniin, ja ovella odotti toisen Tonin BMC SF01, vuosimallia 2016, demopyörä, kymmenen kertaa kuivassa metsässä ajettu, uuden pyörän takuu ja ovh:sta kolme tonnia pois.

Kävin pomputtelemassa pari kertaa Mustikkamaalla ja löin rahat tiskiin.

Nyt minulla on sitten niin kallis ja hieno pyörä, etten uskalla laittaa sitä edes keittiön seinää vasten nojalleen, kun joku voi kompastua sen päälle. Miten helvetissä tuollainen keinutuoli säädetään?

Ukkospierut

Kauan sitten viime keväänä kun olin nuori ja viaton ja keventelypäissäni, hankin maastorenkaiksi parin Schwalbe Thunder Burtteja. Otin ne melko kapeina, ettei niillä voisi ajaa maastoa, ja otin ne snakeskinillä, etteivät ne olisi kevyet.

Thunder Burteissa ei ole kuviota, vaan jonkinlainen karhennus keskellä ja yksinäinen rivi näppylöitä reunoilla. Jos näppylät eivät osu maahan, renkaalla ei voi ohjata. Tämän huomasin vuoden 2015 kesän aluksi Peurungan marttakisassa. Nurtsialamäkeen oli pudonnut kärjeltä tippa hikeä, mikä riitti sinkoamaan Thunder Burtin uralta kaseikkoon. Silloisesta keventelykiekosta tuli taco ja minusta vihainen & DNF.

Hintaa oppimiskokemuksella reilut parisataa euroa, ja uusi hiilikuitukiekko päälle...

Ovaskan pariskunta jätti kuulemma ukkospierutestit tähän vaiheeseen, mutta vastaisen varalta minä perehdyin ukkospierujen sielunelämään tarkemmin. Jos haluaa saada sen yksinäisen näppylärivin tekemään työtänsä eli pitämään, sen pitää koskettaa maata. Tämä onnistuu huomattavan matalilla tubeless-paineilla ja/tai huomattavan leveällä kehällä. Lisäksi kannattaa tuntea kuolemanpelkoa mäissä, joihin on pudonnut pisara hikeä, ja kuolemanpelon rajoissa kallistella pyörää.

Kun nämä boksit tikkaa, ukkospieru on aivan pätevä väline polkupyörällä etenemiseen. Kuivilla neulaspolulla. Märällä se sinkoaa ohjastajansa tangentin suuntaan tai jättää ruopimaaan, riippuen siitä, onko edessä vai takana.

Rullaahan se kuin motown-komppi, ja snakeskininä tuntuisi kestävänkin.

Takaa-ajamassa identiteettiä

Jaksoin tunnin ja 45 minuuttia. Sitten en enää jaksanut, vaan kiduin hitaasti loppuun kiroten kuntoani, pyörääni ja sitä masokistista luonnevikaa, joka kaiken aiheutti. Niin perinpohjaisesti en ole katkennut sitten Tahko 180:n kolmannen kiekan. Se fiilis kun muuttuu perunasäkiksi pyörän päällä.

Olin siis ajamassa lauantaina kilpaa Lahden marttakisoissa. Mitä helvettiä?

Ymmärtäisihän sen, jos olisin koonnut itseni, hankkiutunut kisapainoon, tehnyt napakoita treenejä ja nukkunut hyvin. Mutta paskat. Olen työnnellyt lastenvaunuja ja ottanut elämämpankista univelkaa. Treenaamattomuudella kehuskelu kuuluu harrastekilpaurheiluun ja on hauskaa ajanvietettä kavereiden kanssa lähtöä odotellessa. Kunnes kehut alkavat pitää paikkansa. Minä ihan oikeasti en ole nostanut sykettä sitten toukokuun.

Joten myönnetään - siihen nähden meni vitun hyvin.

Oletin että jään jalkoihin heti alkumäissä, mutta porukka armahti kevyellä vauhdilla, ja ennätin asialliseen letkaan. Mikä hämmästyttävintä, pysyin siinä. Tai no jos puikkasin kärkeen alamäkiin tai polkupätkille, saatoin saada jopa parikymmentä metriä eroa, mutta Lahdessa riitti ulkoiluväylää, jossa jauhaa narujalat kiinni. Siispä peesasin tasaisella.

Yhdellä tasaisella peesasin hännillä niin leppoisasti, että ennätin tähyillä reittimerkkejä, ja pelastin koko letkan pahalta pummaukselta. Hakkuuaukean yli näkyi myös pummanneita kärkipään kiirehtijöitä, jotka myöhemmin kisassa painoivat ohitse vauhdilla, joka kidutti henkisesti.

Koko kisan join ja söin etupainoisesti, koska pelkäsin seinää. Aivan helvetin typerä taktiikka, koska minulla oli vain neljä geeliä ja kaksi pulloa. Geelit loppuivat, juoma loppui, ja sitten yhdessä hiekkatienousussa toivotin letkalle hyvää matkaa.

Olihan se odotettavissa. Olen ennättänyt ajelemaan alle parituntisia, joten alle pari tuntia jaksoin kisata.

Sitten tulin maaliin, kävin suihkussa, korvien taakse jäi kuraa, söin ABC:llä yksin ja poltin bensaa Lahden motarin kaatosateessa. Ennätin pohtia identiteettiäni kilpaurheilun harrastajana. Tulin Lahteen sitä etsimään, ja löysin sen siitä muurista 1 h 45 min kohdalta. Inhoan kaikkia muureja.

Oikeasti tulin vain etsimään perustetta ostaa viiden tonnin pyörä, mutta se on toinen tarina.

Hengissä ja pyöräilee

Ollut erilainen kevät.

Tiivis työrupeama. Esikoisen syntymä ja siihen liittyen viikkotolkulla kaiken näköistä, jota en kommentoi enempää. Ja samalla edelleen tiivis työrupeama.

Paljon jäi kilsoja ajamatta, mutta tuli ajettua myös hyvin erityisiä kilsoja. Esimerkiksi sellaisia, että kun ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pääsi pyörän päälle, itketti ensimmäiset viisi kilsaa, ja sitten elämä jatkui. Oma aika pyörän päällä samoin kuin yhteisön kanssa jaettu aika pyörän päällä ovat tavallaan tiivistyneet merkitykseltään. Ja laajuudeltaan.

Se fiilistelystä. Toukokuussa oltiin viikko mökillä ja oli muka aikaa ajaa se ajamaton PK-kausi. Oikeasti lorvailin pitkin hiekkateitä puolitoista tuntia kerrallaan ja söin ja join kuin possu. Ikävä huomata kotivaa'alla, että kisapaino siintää kolmen kilon päässä. En minä ajatellut että aikuistuminen tarkoittaisi tällaista perseilyä.

Koska paino ei putoa liikunnalla vaan ruoalla, vietän isyyslomaa vajaakaloreilla ja ajan päälle minkä jaksan eli en kovin paljon. Uusia elämyksiä on tullut lisää. Tärinäbonkkaus 75 minuutin sweetspot-treenistä. Täydellinen kisanjälkeiskooma 90 minuutin kynnysharjoitepaketista.

Kesä kuluu, kisat eivät todellakaan ole mielessä. Mutta hengissä ja pyöräilee. Tai pyöräilee ja siksi hengissä.

Pilinmittailua

Melko tuoreena hattiwattimittari- ja traineriharjoittelijana eksyin succisfoorumin pariin lankaan. Ei olisi pitänyt. Keskusteluissa FTP-arvosta ja harjoitusvastuksista tiedonjyväset olivat hajallaan, ja yleissävy muistutti koomisesti pikkupoikien pilinmittailua.

"Miten mittaan FTP-arvoni koon?" "Vaikuttaako x FTP-arvon suuruuteen?" "Miten itsenäinen harjoittelu välineellä y vertautuu tositilanteeseen?" "Kylmässä wattini pienenee, pitääkö huolestua?"

Ei helvetti, eikö ne tajua miltä tuo kuulostaa?

Trainerit ovat erilaisia eikä niiden hattiwattilukuja kannata verrata. Watitkin ovat erilaisia ja niitä pitää osata käyttää. Sekä watit että trainerit ovat treenivälineitä, joilla on saman verran tekemistä polkupyöräilyn kanssa kuin runkkauksella seksin kanssa.

Paitsi tietysti jos tykkää nimenomaan ajaa trainerilla watteja. Sehän on jokaisen oma asia, ja viimeisten tutkimusten mukaan siitä ei kasva karvoja kämmeniin eikä se saa silmiä kieroon.

Käden taidot

Nyt kun treenailen vain trainerilla, minusta tulee kädetön maantieurpo. Pysyn pystyssä vain kestopäällysteellä, jos se menee suoraan ja muut noudattavat ryhmäajon lakikirjaa.

Paitsi että työmatka ja talvi vastustavat parhaansa mukaan tätä väistämätöntä kehitystä.

Loskamuhju kiemurteluttaa, sen keskellä sporakisko kutsuu etupyörää nimeltä, aurausvallit tyssäyttävät vauhdin ja kaiken alla on jää. Mutta talvikunnossapidon ongelmat ovat minulle siunauksia.

Ajan Equillarilla, fiksinä, jarruitta. Pidän vedon päällä, annan etupyörän hakea, ohjaan lantiolla, luisuttelen ilokseni. Silmien, käsien ja aivojen välillä kulkee enemmän dataa kuin valokaapeliin mahtuu, mutta tietoisuuden kautta se ei käy. Käden taidot pysyvät yllä.

Se muuten ei ole mitään vitun sankaruutta se talvipyöräily. Etenkään kun sitä on tehnyt kahdeksanvuotiaasta joka talvi.

Vettä Saharaan

Lyhyet ajokamat päälle. Taskuun pikkupyyhe, luuri ja nappikuulokkeet. Pyörän kanssa pimeän pihan yli salille. Pyörä traineriin, Trainerroadista joku kiva harjoitus, musiikki soimaan ja tunti ajoa käskyjen mukaan.

Tulee hyvä olo, yllättävän hyvä.

Olen ajellut trainerilla mitä milloinkin: sweetspotia (= roskakilsat), tresholdia (= kovaa), VO2maxia (= täysii) ja vähän jopa voimaa (= liian isolla vaihteella). Asettelin FTP:n melko varovaisesti, niin ei tule ylilyöntejä näin alkuun (FTP = kovaan ja täysiin välissä).

Tunnin kontrolloidut vedot uppoavat kroppaan kuin vesi Saharaan. Kesällä jyystetty peruskunto on vielä tallessa. Syksyn krossikisat herättelivät jumista. Töissä on kyllä poikkeuksellisen paljon tekemistä, mutta tipaton tammikuu ja fokusoitu olo jeesaavat palautumista. Alaselkä on aiemmin ollut talvisin jumissa, mutta nyt kun en ole ennättänyt ulkona palella pitkiä lenkkejä, olo on vetreä kuin pikkupojalla. Takareidet ja lonkan koukistajat eivät nekään kinnaa.

Lämpö, hiki, liike ja kontrolli, ettei mene yli.

Innolla katson, kauanko kestää.

Se varovainen FTP on muuten 295, siinä kauniissa kuvitelmassa, jonka Elite Turbo Muin ja Trainerroad yhdessä minulle maalailevat.

Eka kivi

Virheiden tekeminen ei ole tyhmää. Virheiden toistaminen on. Olen tyhmä.

Lepsu kiihdytys Hietsussa.

Rutikan krossikisassa ajoin Schwalbe Rocket Roneilla. Ne eivät ole tubeless-yhteensopivat eikä niissä ole mitään suojausta. Takakumin paperinohut kylki repeytyi ensimmäiseen kiveen, eikä siitä kumista ollut enää pyörällä ajamiseen.

Tänään Hietsun varjo-SM:ssä oli toki jäljellä etukumi. Sen paperinohut kylki repeytyi ensimmäiseen kiveen.

Kiittelin itseäni. Etenkin siksi, että olin itse harjannut kivet näkösälle höttölumen alta, että osaisin niitä varoa. Koska etukumi ei tyhjentynyt välittömästi, jatkoin kohti seuraavaa kiveä. Se iski takakumista (Mud Wrestler) ilmat pihalle.

Kruisailin hetken lussukumeilla, mutta aloin sääliä lompakkoa. Paljaalla kuitukehällä ei ole yhtä kiva ajaa kuin paljaalla alumiinilla.

Mutta vitut, en jättänyt kesken. Juoksin pyörä olalla puolitoista kilometriä varikolle. Sain Raparperilta nastakiekon eteen. Takakumi alkoi vähitellen pitää litkut kun näytin sille umpijäistä jalkapumppua. Ja ei kun kitumaan.

Marathon Winter ei pidä höttölumessa. Mutkissa ei ollut hauskaa, paisti katsojilla.

Muuten kulki juuri niin kuin kulkee jos on edellisenä päivänä ajanut 11 x 3 min 130 %:lla ftp:stä.

Sitten mentiin saunaan, tilattiin pitsat ja katsottiin striiminä Belgian-mestaruuskisat. Sanoisin että vahvasti voiton puolelle.

Eka mutkassa Kuiton Antille lantiota, kärkeen ja höntyillen kohti kiveä.
Tässä kumit jo tyhjinä.

Sukkasilleen mutkat nastakiekolla peränpitäjänä.

Vauhdin tunnetta eiku pelon.

Uudet rillit tekee vauhdikkaan naaman.

Antti varvasi, nöyränä maaliin.

Speksaus vittuun

Tullut hankittua kaikennäköistä viime aikoina, niin kuin se traineri. Sen kylkeen piti verkosta tilata Campa-vapaaratas ja sille pakka ettei tarvitse vaihdella ja jotain pientä että saa postit.

Sitten menin ajamaan sitä traineria, ja heti kovasti harmistuin kun älypuhelimelle ei ollut paikkaa. Mistä virtuaalivalmentaja nyt piirtää minulle wattikäyrää? Stemmin päällä on liukasta.

Menin verkkoon speksaamaan älypuhelimelle telinettä. Niitä oli saatanallisesti, ja enimmät aivan kamalia härpäkkeitä, jotka kelpasivat vain yhden valmistajan yhden vuosikerran yhden väriselle mallille.

Ei helvetin perse. Tuli mitta täyteen.

Otin palan jesaria. Puhelin pysyi sillä stemmissä just hyvin. Tulisipa mitta useammin täyteen.

Rainerin kanssa

Olen hankkinut keskimääräistä laajemman pyöräilysivistyksen. Kisannut maantietä, maastoa ja cyclocrossia. Testannut brevettejä, rataa ja alamäkeä. Pyöräretkeillyt ympäri Eurooppaa, Suomea ja Lapin maastoja. Rakentanut, ostanut ja hajottanut hyvin monenlaisia pyöriä. Ajanut Kanariffat, Toscanat ja Mallorcat.

Lisäksi olen hikoillut sekä rullilla että hattiwattipyörällä. Mutta en trainerilla.

Oi traineri! Kellarin nurkassa ujellat kuin suihkukone, syöt takarenkaita ja murrat runkoja! Sinuun kiinnitettynä onneton sielu polkee tahmeasti kuin suota! Sinä herutat ihmisestä myrkyllistä hikeä, joka syövyttää hiilikuitu-unelmat! Sinä kasvatat maantieurpolle jalat mutta kuihdutat kädet, ja saat katsomaan maiseman sijasta mittariin! Oi traineri!

Sattuneesta syystä joudun lähiaikoina tehostamaan ajankäyttöäni, joten ostin lähikaupasta trainerin. Koska en halua polkea suossa, ostin kunnollisen. Sen nimi on Elite Turbo Muin Smart B+.

Se on suoravetomallia, eli traineri tulee takakiekon tilalle, mikä helpottaa käyttöä. Se painaa saakelisti, mikä tarkoittaa tukevuutta ja epämobiiliutta. Se ampuu bluetoothilla ja ANT+:lla nopeuden, kadenssin ja tehon optimistisia likiarvoja. Se vastustaa paikallaan etenemistä vispaamalla jotain paksua nestettä lämpimäksi. Se on hiljainen.

Eilen illalla vietin sen kanssa ensihetket. Naitin sen Pickenflickiin, minäpuhelimeen ja Eliten omaan treenisoftaan ja poljin tunnin. Treenisofta osoittautui kelvottomaksi, mutta muuten ilmassa oli lupauksia.

Omalla pyörällä on paras ajaa, myös sisällä. Tarkempi raportti seuraa.