Hyvän kisan tunnusmerkit

Tänään tarjosin cyclocross-yleisölle parasta mitä oli antaa - näkymän kestävyysurheilijan valkoiseen kankkuun.

Aggressiivinen mänty haukkasi bibsistä. Siellä Hangon Tulliniemessä se mänty vieläkin mutustelee Korson Kaiun kolme vuotta vanhan edustuspöksyn aromeja.

Muutenkin oli hauskaa ajaa Hanko Open CX. Sen todistavat kuuden kierroksen tunnusluvut:

8.46 169/175: Pinnistelin Antti Kuiton takana, juoksupätkät hitaasti.
8.48 177/180: Ponnistelin Antti Kuiton takana, mutta kone lämpeni.
8.46 178/183: Ohitin Antin kierroksen puolivälissä ja vedin karkuun niin saatanasti.
8.57 176/180: Vedin niin perkeleesti karkuun etenkin juoksupätkillä, yksi kömpelöinti.
8.59 174/177: Toinen kömpelöinti ja himmailua.
8.50 174/178: Asiallisen smuutti kirikierros.

Viimeksi HEL CX Hietsussa tuli yhtä tasaisia kierroksia. Tasaisuudesta tietää että ajaa koko ajan täysii. Hakuninmaalla hiipui kun väsytti, Petikossa hiipui muuten vaan. Täällä ja Hietsussa pystyin puskemaan loppuun asti. Ehkä se kunto sieltä vielä pilkistää, kun kerran viikossa kisaa, saa työstressiä alas eikä viikolla höntyile treenien kanssa.

Hangon rata oli priimaa: persoonallinen mutta lajinomainen. Merinäköala, neulaspolkua, kangasmaastokikkailua kuoppiin ja ylös, suoraa hattiwatti-hiekkaa, mutkaista taitohiekkaa, kurvittelua hurvittelua ja lopuksi kärrypolkusuora.

Hiekat menivät pakostakin juoksuksi. Aikanaan aloin pyöräillä ettei tarvitsisi juosta, niin että miten meni omasta mielestä? Hyvin meni. Pystyn näemmä juoksemaan rajoitinta vasten, siis sykkeet tapissa, ja se on hyvä.

Mutta vitut näistä iänikuisista kisaraporteista. Mikä on olennaista? Se että kavereiden kanssa Hankoon, meri-ilmaa ja polkupyöräkisat, sauna, pizza, kavereiden kanssa takaisin, olut auki ja Youtubesta päivän Superprestige. Aah.

Ajotyyliongelmia

Minulla on krossariin ja maastopyörään yhteensä kolme 29er-levyjarrutakakiekkoa: XT, e13-kehäinen enska sekä hipo.

Koko syksyn hipokiekko oli löysä ja katkoi pinnoja, joten tilasin siihen kuitukehän ja jätin Epulle kasattavaksi. Kuitukehä on edelleen ylittämässä Kiinanmerta, joten se siitä kiekosta.

Mutta onhan minulla XT.

Se tuli viime viikolla viidettä kertaa takuuhuollosta vapaaratasrungon ongelmien takia. Kertaalleen kiekko on vaihdettu kokonaan, nyt vaihdettiin vain osia. Lisäksi kisasin sillä ilman kumia muutaman kilsan, minkä jälkeen kehä on kaivannut tasoittelua. XT:stä on katkennut vain kaksi pinnaa, mutta toisaalta SM-kisoissa se poksautti kumin yltään.

Mutta onhan minulla e13-kehäinen enskakiekko: 32 normaalia pinnaa, perusvarma napa, jämy kehä.

Se on minulla ollut krossarissa koko syksyn, kun mikään muu ei kestä. Tänään kävimme skouttaamassa HEL CX -rataa, ja kotiinpaluumäessä räks! siitä katkesi pinna. Nippeli ampui teipistä läpi ja litkua pursui.

Huomenna pitäisi ajaa Hangossa krossikisa. Ilta siis kuluu vintillä, kun tekohengitän XT-kiekkoa ajoon. Kyllä se kuntoon tulee, mutta olen satavarma että se hajoaa alle kisassa. Taas tulee varikkopyörälle käyttöä.

Vaikka kuvailen kiekko-ongelmia, oletan että ongelma ei ole kiekoissa. Ongelma on ajotyylin, ajomäärän, rahan ja kaluston yhteensopimattomuudessa.

Paitsi että helvetti, kyllä kaikkien noiden kiekkojen pitäisi kestää 68-kiloisen kuskin cyclocrossia. Paha kapitalisti kusettaa.

Mitä opin Petikossa

Nyt kun yritän hetken polkupyöräillä kunnolla, yritän myös oppia, vaikka olen vanha koira. Tänään oli Petikossa VPCX-osakilpailu, jonka voitin. Siitä en oppinut mitään. Mutta matkalla kärsiessä ja pelätessä opin, että:

• Märässä ja likaisessa mekaaniset levarit loppuvat puolessa tunnissa, kun ajaa kisaa. Pitää laittaa kovemmat palat, oikaista jarrulevyt, säätää lähemmäs ja sitten lopulta siirtyä hydraulisiin. Paitsi että vaihteissa olen valinnut Sramin, mutta jarruissa en halua valita Sramia.
• Sadekisassa pitää olla buffi päässä. Nyt ei ollut. Vedensekainen likahiki valui kypärän pehmusteista otsan kautta silmiin ja etenkin sarveiskalvon arpeen. Kirvelsi niin etten nähnyt eteeni.
• Ketju pitää vaihtaa ajoissa. Pari päivää sitten mittasin että krossarin ketju oli vaihtorajalla. En halunnut uskoa, koska se olisi jo toinen ketju tänä kesänä. Nyt kun rälläsin sillä mutakisan, upouusi soikioratas rutisi ja kului.

Siitä soikiosta. Kyllä se toimii, krossissakin. Voimaa ei saa lisää mutta sen annostelu polkuun on helpompaa. Loppujyrkässä ja muutenkin huomasin, että kadenssi ja liike pysyivät parempina ylämäissä. Kallionousussa ei sutinut. Sanoisin, että soikio on sitä parempi mitä röykkyisempi baana, huonompi kitka, jäykempi pyörä, tiukemmat mäet ja heikommat jalat.

Esko Lius otti nättejä kuvia, mutta ainoakaan ei ole radan normipolulta, eli tulee väärä kuva.

Skouttaamassa eka kaltsin päällä.

Skouttaamassa hiekkakuopalla. Kuoret tarpeen.

Paukusta kärkeen. Pari kiekkaa myöhemmin hyndälauta katosi. Tuli ns. yllätyksenä.

Pumppump. Välillä se lensi.

Hyvä kaula jo alussa.

Puunkiertoilme.

Onnesta soikeana not

Ovaalirataskiimassani tilasin krossariin soikeutta suunnilleen maailman ensimmäisestä tuotantosarjasta. Ratassoikeus on nimittäin keksintö, joka edellyttää sekä etuvaihtajasta luopumista että narrow-wide -hommia, ja siksi soikeutta ei ole juuri kippurasarvisiin pyöriin käytetty.

Paitsi tietysti Tour de Francen voittamiseen Rotorilla ja polvien tuhoamiseen Biopacella, mutta ne ovat eri asia. Rotorin tuplaratasviritykset katoavat maantiemarkkinoilta sähkövaihteiden myötä, koska servot eivät ymmärrä epätäydellistä maailmaa, ja Biopacet kadotti evoluutio.

Ensimmäisen kunnon narrow-wide-krossi-110-bcd-ovaali-rattaan teki Absoluteblack, pari viikkoa myöhemmin kuin lupasi mutta silti. Tänään se ratas tuli, ja yritin heti laittaa kiinni. Menin vitun hämilleni.

Okei, merkki kammen taakse, mutta miten päin? Kellotus muuttuu jos kääntää spideria vasten rattaan toisen puolen. Pinnistin geometrisen hahmotuskykyni äärimmilleen, katselin youtube-ohjeita, sain rattaan kiinni ja ajoin kaksi reippaan kovaa kierrosta.

Maasturissa ovaali tuntui heti kivalta, krossarissa se tuntui heti pöhköltä. Kampi lipsui jalan alta oudossa kohtaa, vapaaratas kolisi eikä ylämäkiin tullut tuuppausta. Piti tarkistaa kellotus, mutta oikein se oli.

Ehkä tämä on jotain hermotukseen liittyvää. Ennen sunnuntain VPCX:ää en ennätä ajaa, joten jalkalihakset ovat jännän äärellä.

Silmävakuutus

Pari viikkoa sitten meni roska simmuun silleen pahemmasti. Sarveiskalvossa on tiheässä tuntohermoja, joten yö kului sikiöasennossa musiikkia kuunnellen. Noin aamukuudelta muotoutui kirkas ajatus - normilaseilla perseily saa ajohommissa riittää, suojaa on saatava.

Olen köyhä ja rikon paljon ajokamaa, joten en ole pitänyt ajolasi-investointia järkevänä, mutta viiltävän kivun argumenteille on paha panna vastaan aamuyöstä.

Ajokavereihini sattuu lukeutumaan muuan Mikko Sten, jolla on nättejä pyöriä, laaja kokemus silmälasipyöräilystä ja vieläpä sattumoisin silmälasikauppa Sanomatalossa. Siellä kävin tänään suunnittelemassa veronpalautuksille käyttöä.

Mikko taivutteli Rubyn linssiä suunnilleen kaksinkerroin (oikeesti), mikä näytti niin veikeältä, että aloin jonkin verran luottaa niiden kestävyyteen. Ja kun vaadin yksinkertaisuutta ja käytön helppoutta, homma kallistui fotokromaattisiin linsseihin. Ne siis yrittävät olla kirkkaat pimeällä ja pimeät kirkkaalla. Suomen valjuun valoon Mikko vakavasti suositti sitä pöhköä punaruskean sävyissä harhailevaa linssiä, ja vaikka se sävy näyttää setäisältä eikä sovi väripokiin, sillä sävyllä kuulemma näkee lumella ja pimeällä, mikä on myönteinen ominaisuus ajolaseissa, eikö?

Sitä tikulla silmään joka pimeässä ajaa. Mutta muutamassa viikossa Italian pojat saattavat saada lasit valmiiksi, ja postailen tänne sitten leuhkan selfien. Sporttilasit korostavat pottunenää kivasti.

Vanha uskollinen

Toni & Toni -krossit Kuusijärvellä. Ison maailman meininkiä: maalikaari, bannereita, sälää jaossa. Rata aivan asiallinen niihin maastoihin - kaikkea lajinomaista hassuttelua siksak-alamäestä hiekkalaatikkoleikkeihin, ja hattiwattimestareille suoria. Minä mukana taas sillä huolellisella asenteella.

Ensimmäisen kierroksen lopulla päätän kiertää Kökän, koukkaan ratamerkin ylitse ja kumista kylki rikki. Tämä homma on vittu niin nähty. Rällään tyhjällä kumilla varikolle ja hyppään Cross-Checkin selkään. Ei helvetin perse että pitää näillä kilsoilla ajaa niin paskaa pyörää.

Paino ja lötköys joo, mutta pyörä tekee minulle kaikki vanhat vakiotemppunsa. Pudottaa ketjut. Nyökäyttää stongaa viisitoista astetta RÄKS kun ajan vastapattiin. Vikuroi mutkissa. Ja ne ah niin mukavat viilakuviorenkaat aiheuttavat ns. tilanteita.

Valitan, muttei pitäisi: vanha uskollinen Cross-Check pelasti. Yhden sijan saatoin menettää fillariin, mutta ajoin maaliin kelvollisella fiiliksellä ja voitin ne ketä piti voittaa.

Mutta kroppa on kesän jäljiltä edelleen rikki. En palaudu kisoista enkä treeneistä, en pysty kehittämään kuntoa mihinkään. Ajelen vanhoilla höyryillä.

Taikamatto

Vanhaa Surly Cross-Checkiäni on helppo pilkata. Painaa kuin syntitaakka. Jos ajaa kiveen, runko tärisee vielä kotona. Etuhaarukka notkuu niin että kääntämiseen pitää ottaa ennakko. Maalipinnasta puuttuu kymmenesosa. Jämäosista kasattu. Jarrut ovat vain hidaste, ja sitäkin painon takia.

Mutta helvetti. Challenge Grifo XS:t alla, pari baaria painetta, Vantaanjokivarren hiekkaiset ulkoiluväylät - niillä spekseillä se on maailman paras pyörä. Ajotuntuma on priimaa.

"Voinen", voisi sanoa fiiliksestä. Möykyt, sora, kuopat, kaiken sellaisen yli pyörä liukuu omia aikojaan. Se ottaa maapallon pintaan etäisen, arvokkaan asenteen.

Onneksi iltalenkille ei sattunut ylämäkiä tai röykkypolkuja, jotka paljastaisivat vesijohtoputken ja jämäosien muut ominaisuudet. Mutta muihin puuhiin on muita pyöriä, taikamattoajeluihin Cross-Check.

Challengen kumeja saa muuten Velobiasta. Kannattaa kokeilla.

Tehdään sitten kunnolla

Yleensä kisaviikolla ja etenkin kisapaikalla kulutan mieluusti aikaa kaikenlaiseen perseilyyn ja pidän kunnia-asiana olla viivalla valmistautumattomana. Nyt kun kunto on sysipaska, ajattelin kokeilla vaihtoehtoista lähestymistapaa Hietsun HEL CX:ään. Valmistauduin huolella.

Tiistaina tutustuin rataan. Torstaina ajoin vetotreenin mutten liian kovaa, ja siitäkin palauttelin rullilla. Eilen perjantaina olo tuntui edelleen jatkuneen silmäsairasloman takia laiskalta, joten käynnistelin konetta rullilla, siitä tulee aina hyvä olo.

Aamulla menin kisapaikalle hyvissä ajoin ja ajoin yhden tutustumiskierroksen. Sitten jeesailin merkkauksessa. Puoli tuntia ennen hyppäsin taas niille tarunhohtoisille rullille, ja ajoin varikkopyörällä lämpöä ja kaksi kiihdytystä. Rullien ujellus käppäkisassa haisee leuhkalle perseilylle, mutta ilman rullia perseilisin leuhkasti jotenkin muuten.

Kisa tuntuikin sitten hämmentävän helpolta, tai ainakin se sattui hauskemmalla tavalla kuin aiemmin tänä vuonna. Jaksoin kiihdytellä, pidin tempoa yllä ja kaksi nopeinta kierrosta ajoin loppuun. Sillä konstilla muuten saa aika hyvin selkiä kiinni ja jää hyvä fiilis.

Kunnolla tekemiseen kuuluu virheistä oppiminen. Tänään opin että rataan pitää tutustua myös lähtökierroksen osalta - ajelin harhaan heti ensi mutkassa. Ja opin että kun vaihtaa kiekkoa, rajoitinruuvit pitää vittu aina tsekata - kaksi kertaa kettinki imeytyi pakan ja pinnojen väliin, ja siinä taisi Aleksi kadota.

Puolivaloilla

Tiistaina meni simmuun roska ja sarveiskalvoon tuli pipi. Lääkäri-Ahmed pyydysti roskan puoliltaöin huomattavalla ammattitaidolla, muttei kertonut, että simmuparkaan sattuu vielä senkin jälkeen. Yö meni kituessa, mutta Mozart auttaa yön yli kun ei voi nukkua, sen muistan solisluuepisodin ajoilta.

Yön pitkinä tunteina päätin lopettaa köyhäilyn ja hankkia ajolasit. Silmävammojen riski on pieni mutta seuraukset vittumaisia. Toivottavasti lompakkokin lopettaa köyhäilyn.

Tänään olo oli vähemmän usvainen, mutta ulkona ei uskalla lappu silmällä lenkkeillä, joten menin Kisikselle tapaamaan hattiwatteja. Typistin 2 x 20:n suosiolla 2 x 15:ksi, mutta se jo kertoi faktaa siitä mitä olen horissut koko syksyn: olen sysipaskassa kunnossa. Kevättalveen verrattuna kynnykseltä on kadonnut noin 35 hattiwattia. Se on monta. Ei ihme että SM-kisoissa letkat katosivat horisonttiin.

Syytä ei tarvitse arpoa. Kun ei harjoittele eikä kilpaile, tehot katoavat.

Jännä nähdä, mihin päädyn neuvotteluissa itseni kanssa. Tälläkin kunnolla pystyn nauttimaan polkupyöräilystä, pystyn osallistumaan tapahtumiin ja leikkimään yhteislenkeillä. Miksi vitussa alkaisin taas satuttaa itseäni parempaan kuntoon?

SM-krossimatka - kerrottavaa ja ei

Ikinä en lähtisi Ouluun vain cyclocrossin SM-kisoihin. Krossata voi kotona ja PK-seudun radat vetoavat kieroon mieleeni enemmän kuin Oulun nurtsit ja hiekkatiet. Mutta kun Oulun-reissuun ympätään krossikulttuuri, fillarikaverit Mikko, Niki ja Erkko sekä nostalgiasävärit Kalajoen mummilassa, miksei.

Lauantai Kalajoella - sen takia kannatti lähteä. Aurinkoa, raikkaan lämmin sää, merituulta. Lintutorneja, jokirannan vanhaa miljöötä, uutta matkailuslummia, kalanhajuisia pikkutehtaita, maisemahankkeen avaamia pusikoita. Hiekkadyynejä, paljon ja erilaisia. Lankkupolkuja, hiekkateitä, maastouria. Sokerina pohjalla Siiponjoen luontopolku: täydellistä krossibaanaa hiekkaisessa kangasmetsässä.

Ei voinut ajaa hiljaa lyhyesti, vaikka se olisi ollut sunnuntaikisan takia järkevää. Ajettiin pitkään ja paikoin reippaasti.

Mummila on pysähtynyt vuoteen 1980, kun mummi kuoli. Se on rauhallinen paikka ottaa lenkin jälkeen päikkärit. Mutta missä tahansa olisi helppo olla, kun on yhtenäiset, pyöräilyyn liittyvät pyrinnöt.

Sunnuntaina Ouluun. Hienot järjestelyt, paljon hymyileviä ihmisiä, lehmänkellojen kilkatusta ja lastenvaunu-PA mäen päällä. Harmi vain että radasta tuli maastokuskille tympeä olo. Oli suoraa asvalttia, suoraa hiekkatietä, suoraa ylämäkeä ja pari mutkaa merkattuna tasaiselle nurtsille. Iso osa kisakuvista varmaan otettiin offcamber-ässälaskussa, mikä ei kerro totuutta.

Toisella koekierroksella ruohikkokaarteessa takakiekon Mud Wrestler burppasi eikä pysynyt siitä kohdasta enää vanteella edes sisurilla. Sain Mikolta vara-Wrestlerin. Se pysyi muttei noussut vaan viipotti. Mud Wrestler ei ole enää luottokamaa.

Lisäksi kiekosta oli edellisenä päivänä katkennut pinna. Teippasin tyngän jesarilla kyytiin kun muuta ei voinut.

Lisäksi pyörä haamuvaihtoi, mikä johtui taas kerran löystyneestä vapaaratasrungosta.

Näiden seikkojen ansiosta seisoin vielä viisi minuuttia ennen starttia varikolla kädet ja pöksyt litkussa ja mudassa, pumppu kourassa ja vittuuntuneena polkupyöräilyyn ja kalustooni.

Rynnin starttiin ja sireenin jälkeen aloin seurata mitä watit puhuivat suorilla. Watteja minulla ei ole, joten seurasin hänniltä. Jonkun punanutun kanssa oli aluksi pientä kilvanajoa: neljästi ajoin sen kiinni offcamber-ässälaskussa, viidesti se kaasutti karkuun. Mikko katkesi ja kaatui ja pääsin ohi. Sasu ajoi kierroksella kiinni juuri ennen viimeiselle pääsyä eikä armahtanut vaan lopetti kärsimykseni. Siinä kisan tapahtumat.

Olin seitsemästoista ja sekin on tulospalvelussa väärin. Hännillä silti. Viime vuonna, ah niitä aikoja, olin seitsemäs, taistelin loppukirissä tämän vuoden kakkosen kanssa ja voitin tämän vuoden kolmosen. Vuodet eivät ole veljiä keskenään, eivätkä kalustot, eivätkä radat.

Kotimatkalla tunnelma oli silti auton katossa. Kerrattiin pannutuksia. Katsottiin striiminä krossi-maailmancupia. Puhuttiin perusteellisesti polkupyöräilyä - etenkin Erkko on väsymätön pyöränpuhuja.

Siinä puhuessa olin omien joukossa. Mutta samalla tajusin, että eriparikäsineissä, jesarikorjatulla kiekolla, paikatuissa irtolahkeissa, rujoksi kasatulla metallipyörällä ja ajamisen kokonaispaketilta poikkean silti keski- tai odotusarvosta. Siitä kirjoitan myöhemmin.