Vaikket kevennä pyörääsi, se hajoaa

Ei helvetti.

Eilen en mennyt Bianchi-cupiin vaan ajoin parisuhdemaastolenkin. Tai kruisailin, koska Yetin takakiekkoon ilmaantui klappi. Ei laakerit-pyörii-nätisti -klappi vaan perä-menee-alta-mutkassa -klappi.

Avasin navan illalla. En löytänyt akselia poikki tai muuta ilmeistä, joten uskoin että laakerikartioiden säädöllä selvitään. Perehdyin navan rakenteeseen. Säädin hyväksi, klappi säilyi. Säädin kireäksi, klappi säilyi. Sitten menin keittiöön ja avasin kaljan.

Tänään luin internettiä. Siellä kerrottiin, että klappi on Shimanon XT-napojen tyyppivika, eikä johdu laakerikartioiden vaan vapaaratasrungon löysyydestä. Kiristämisen tarvitsee 14-millisen eli vitun ison kuusiokoloavaimen ja Loctitea.

Internetissä kerrottiin myös, että jos ajaa vapaaratasrunko löysällä, laakerikartioiden lukkomutterien kierteet korkkaavat.

Siltä ne vähän tuntuivatkin. Vittu.

Ja Eppu muka väitti että XT-kiekot ovat pomminkestävät ja huolettomat ja kannattava ostos, vaikka painavat kuin kiroilemisen synti.

Takakiekkoon ilmaantui eilisellä lenkillä klapin lisäksi flättejä, mutta se oli odotettavissa, koska takakumi on paskana. Tänään hinkkasin kumista irti kolme desiä lateksimurua eli kuivuneen litkun jäänteitä, kuivasin kumin auringossa, etsin ja paikkasin neljä ilmeistä reikää ja kävin huolto-asemalla nostamassa vanteelle. Saattaa kestää vielä yhden kierroksen Kivikkoa.

Oikein mukavaa puuhastelua. Eikä ole.

Kevennä pyörääsi niin se hajoaa lisää

Eilen loppulenkistä ihmettelin, miksi huolella kevennetyn Yeti-kilpapolkupyöräni pakkouusittu voimansiirto rutisee. Tänään laitoin ketjuun öljyä ja aavistelin pahaa.

Kuinka ollakaan yksi eturattaan hammas oli vääntynyt. Tällä kertaa kammen kohdalta ja sisäänpäin. Tavallista ketterämpi kivi siis.

Väänsin hampaan pihdeillä suoraksi. Se onnistui niin hienosti kuin alumiinin vääntely onnistuu eli sydän kurkussa metallia peruuttamattomasti hapertaen.

Tutkin ketjun enkä löytänyt siitä murtumia tai vääntymiä, vaikka tiedän että niitä on.

Lupaan laittaa kölin takaisin. Mutta vasta kun olen ajanut huomisen Bianchi-cupin 100 g kevyemmällä kisakoneella, jolla olen helvetisti nopeampi, enkö?

Ylipitkä

Ylipitkä lenkki tarkoittaa minulle yli kuuden tunnin ajoa. Ylipitkissä lenkeissä ei ole mieltä. Ne kuluttavat ja vituttavat eivätkä kehitä kuin tottumusta pyörän päällä istumiseen, eivätkä sitäkään, jos sitä jo on.

Paitsi jos ylipitkät lenkit tekee oikein.

Oikea tapa tehdä ylipitkä lenkki:

1. Hanki mukavaa seuraa järjestämällä VPCX-kollektiivin yhteislenkki.

2. Aja reitti joka on selvä, mielekäs ja kaunis, kuten Reitti 2000 oli tänään.

3. Pidä keskisyke PK-alueen alarajalla alusta asti, niin et väsy.

4. Syö ja juo koko ajan ja huilaa loppuaika.

5. Järjestä sää joka ei vituta. Onnistuu venyttämällä aika- ja paikkavektorit räntäkuurojen rakoon, jossa koko ajan paistaa aurinko.

6. Käy lopuksi kaljalla, koska harjoitusvaikutus on joka tapauksessa nolla.

Ajettiin siis lenkki. Yksitoista kuskia, vaihteleva kalusto, ei teknisiä tai jaksamisongelmia. Pelkkää auvoa.

Laaksoon päätyneet VPCX-elvistelijät
Reitti 2000:n kurituksen jälkeen.

Vaikka oikeaoppisia ylipitkiä jaksaa ajaa ilman kuntoakin, olen huomannut että kunnosta on iloa niiden jälkeen. Jaksaa pestä vaatteet ja pyörän, laittaa ruokaa, käydä kävelyllä ja pusutella puolison kanssa. Ehkä venytelläkin.

Eikä jää sängylle tekemään kuolemaa, kuten minä vielä muutama vuosi sitten aina Reitti 2000:n jälkeen.

Kevennä pyörääsi niin se hajoaa

Tuo Yeti ei ole mikään keijukainen. Renkaat sellaiset että voi ajaa kävyn yli. Runko sellainen että voi hylätä kivikkoon. Kiekot sellaiset ettei tarvitse osata rihdata.

Tuli kisakausi joten päätin keventää. En viitsi keventää lompakolla joten kevensin työkaluilla. Irrotin keskiön tienoilta ISCG-levyn ja siihen kiinnitetyn kölin, jonka olen modannut ketjuohjurista tekemään bashringin raskasta virkaa.

Köli näytti ottaneen kivistä jo sen verran runtua, että joutikin mennä. Eiku.

Ei tarvinnut pitkään kikkailla Hallainvuoressa, kun ahnas kivensyrjä kurotteli keskiön suuntaan. Jos on isorattaalla, tuhoutuu ketju ja ratas. Jos on pikkurattaalla, tuhoutuu vain ratas. Nyt ei tuhoutunut mitään. Ilmaantui sivuääni mutta niitä riittää ennestään...

Kotona lenkin jälkeen putsailin rätillä ihanaa Sram PC-1091 -ketjua. Se on kestänyt vuoden kovaa ajoa, ei ole venynyt ollenkaan, on puhdas ja smuutti.

Rätti tarttui särmään kiinni. Ketjusta oli haljennut yksi rulla, siis se pieni munkkirinkilä joka pyörii tapin ympärillä.

Yksi ainut rulla. Sehän tarkoittaa että ylävitoseen, viisikymppiä käteistä tiskiin, uusi ketju.

Keventely kannatti taas aivan vitusti. Pyörä hajosi ja rahaa meni.

Harjoituspäiväkirja:
2 h vauhtileikittely + tekniikka, 2 x 12 min kisavauhtinen kierros Kivikossa, 2 x hyppyrimäki

Kakkostyyppi

Tykkään Sramin Type2 -takavaihtajista. Mekaanisella innovaatiolla, lisäämällä takavaihtajan jouseen kitkaa, on parannettu maastopyörän ominaisuuksia.

Kettinki pysyy rattaalla ja kireällä ja hiljaa. Vaihtaminen naksahtaa. Häkki lymyää kiviltä suojassa rungon takana.

Mutta ei ne kakkostyypit kilvanajoa kestä. Vajaan vuoden ikäinen X9 Type2 kieltäytyi säätymästä, kun laihdutin Yetiä vaihtamalla suppeamman pakan. Vaihtaja osoittautui moniongelmaiseksi.

Häkki mutkalla - ei kestänyt kun ketju tarttui kantoon. Vaijerinlukitusruuvin kuusiokolokanta tuhoutunut - väärässä paikassa ja törröttää. Vaijeri rispaantunut mutkasta poikki - toteutus on arka lialle. Vaijerinkuori liu'uttanut metallisydämen ulos muovista - asennus- vai kitkaongelma?

Lisäksi kakkostyypit ovat tarkkoja ketjun pituudesta (piti poistaa linkki) ja B-ruuvista. Kun sain yksitellen metsästettyä nämä viat ja ominaisuudet, päädyin kannibalisoimaan tuoreemman vaihtajan Pickenflickistä. Se on kisapyörän titaaninen varaosaripustin. Vaihdoin myös vaijerin ja siistin kuoren.

Tähän kaikkeen kului tarpeettoman kauan. Nyt tunnen kakkostyypin sielunelämää aiempaa syvällisemmin, mutta rakkautemme ei syventynyt vaan kärsi.

Kisaraportit on perseestä

Eilen aloitin kisakauden Bianchi-cupin maasto-osakilpailulla Eltsussa. Siitä voisi kirjoittaa jännän kisaraportin, mutten viitsi. Kisat ovat aina samanlaisia ja kisaraportit perseestä.

Valmistauduin huolella: Kävin jännäkakalla ja puin seuraverkkarit.

Sitten ajoin täysii.

Toistaiseksi ajan aina yhtä täysii. Sen sijaan junnut ajavat vuosi vuodelta enemmän täysii. Sasu Halme on ehkä reenannu ja voitti kaikki. Tiimikaveri ylävitosen tiimistä, pyöräsuunnistuksen junnumaailmanmestari Anders Blomster on myös reenannu ja iski häijysti lopussa. Oman seuran 16-junnu ja Team 2020:n toivo AJ on myös reenannu ja lisäksi härski, hän kuittasi minut ensimmäisessä mutkassa, mutta se oli liikaa. Seuraavassa sisäkurvissa laitoin massaa pikkumiehen tielle ja sen jälkeen suljin oven. Oppiipa kunnioittamaan setämiehiä. Kauden loppuun minulla ehkä on AJ:n kanssa saumaa lyhytkisoissa.

Vanha koira Erkko polki alun varjojen mailla, mutta kutsui sinne minutkin. Varjojen mailla mutkat ovat liukkaita ja kivet korkeita, joten tumpuloin kuten aina. Erkko ajoi ylitseni ja vittuili mennessään.

Sitten tuli maali ja oltiin kaikki niin vitun sankareita.

Kisat ovat aina samanlaisia ja kisaraportit perseestä. Tulokset.

Kisailme on aina sama ja raajat aina yhtä tikut. Ja kyllä,
linja meni tuon kiven yli. Kuva: Jere Keskiaho.

Älä osta wattimittaria

New Yorkin polkupyöräsnobi tarjosi markkinoille uutta wattimittaria. Se oli tarra joka liimattiin stemmiin. Siinä luki You suck.

You suck on kaikki mitä amatööripyöräilijän tarvitsee wateista tietää. Wattimittari on (kuulemma!) loistava harjoitusväline, mutta amatööripyöräilijällä ei ole sen käyttämiseen osaamista, aikaa tai halua. On karua puuhaa lähteä watteja nostamaan. Suosittelen mieluummin itsensä kusettamista keskinopeutta seuraamalla.

Vaikka amatööripyöräilijä luulisi, että osaa ja viitsii ja pystyy treenaamaan wattimittarilla, sitä ei silti kannata ostaa.

Mittari maksaa 1500. Sitä varten pitää käydä neljä viikkoa töissä. Jos töissä käymisen sijaan ajaa neljä viikkoa polkupyörää, kehittyy enemmän kuin käymällä töissä ja murehtimalla iltaisin, ettei ole aikaa ajaa harjoituksia, joiden watit tietää täsmälleen: You suck.

Tämä laskelma pätee mihin tahansa pyöräilyvälineeseen, mutta erityisen julmasti se pätee välineeseen, jonka tarkoitus on suorituksen harjoittelu eikä suoritus.

Mutta kun! Wattimittarilla voi tehdä testejä! Seurata kuntonsa kehitystä! Suuret linjat!

Paskan vitut. Testin voi ajaa Kisiksen wattipyörällä. Wattimittarin hinnalla siellä voi käydä kerran kuussa kahdenkymmenen viiden vuoden ajan. Siinä ajassa oppii tärkeimmän: You suck.

Keskinopeus on itsensä kusettamista

Vuosia sitten kuntoajonöösinä kävin Vätternrundanissa. Joku ikuri kertoi ajaneensa sen viimeksi kymmeneen tuntiin eli kolmenkympin keskarilla. Ihan ok, ajattelin. Sitten ikuri kertoi pitäneensä pari tuntia taukoja ja syöneensä rauhalliset lasagnet välissä, mutta niitä ei lasketa mukaan.

Vittu mikä urpo ja vittu mitä kusetusta, ajattelin. Etenkin koska itse kärvistelin lasagnejonossa ja hotkin siitä pallon massuun. Ja kusin lennosta koivilleni ja paskansin levikkeelle ja muuta hauskaa. Että ehdin alle yhdeksän tunnin kokonaisaikaan.

Pystyisin ajamaan kolmesatasen yli neljänkympin keskarilla. Velon yläkaarteesta vauhtia ja kierros kerrallaan.

Keskinopeuden mittailu on pikkupoikien pilinmittailua. Pilinmittailulla ei ole tekemistä seksin saati parisuhteen kanssa. Keskinopeudet ovat pelkkää paskaa. Ne eivät kerro pyörällä ajamisesta mitään.

Idioottimaisinta on säätää mittari pysähtymään kun ei huvita ajaa. Saa elämänaikaisen keskarin kohdilleen.

Sitten on tuuli ja peesi ja mäet, jotka tekevät maantiepyöräilystä mielekästä mutta keskinopeuden mittaamisesta täysin mieletöntä. Ison porukan aurinkokannella on nöösien kiva tehdä keskariennätyksiä.

Jos ajaa aina saman lenkin aina samoilla välineillä, keskinopeuden seuraamisessa saattaa olla jotain järkeä. Paitsi että saman lenkin toistaminen on järjettömintä treeniä keskinopeuden nostamiseen.

Kun oikein mietin, löydän yhden mielekkään sovelluksen keskinopeudelle. Jos tietää keskinopeuden ennakkoon, voi valita sinkulalle tai fiksille vähiten väärän välityksen.

Muuten näytän keskarille keskaria.

Iloinen kevätaamu

Tämän voisi kirjoittaa ala-asteen aineen tyyliin, mutta en enää osaa, eivätkä ala-asteen aineet koskaan ala krapulaisesta aamusta.

Seurakaveri Riston kanssa oli sovittu treffit Kivikon bemaksiradalle. Siellä vipeltää nuorta ja vanhempaa g-voimista innostunutta pikkupyöräilijää. Hyvä paikka odotella.

Aluksi kruisittiin Hallainvuoren baanat hyvällä menestyksellä. Jatkettiin Hertsikan yhteen hyndäalamäkeen, joka on minua suuresti ahdistanut. Spekuloitiin pari pikkuhyndää ja ajettiinkin ne. Ensin tuli nokilleen, sitten tasapainossa. Vanha setämies saa vähäisestäkin ilman ottamisesta riittävästi adrenaliinia darran tehohoitoon.

Tasapuolisuuden nimessä, XC-urpoja kun olemme, ajettiin Hertsikan hopan alastulorinne ylös.

Jatkettiin spekuloimaan tekniseen pallomeriylämäkeen, jonka Risto on kerran klaarannut. Spekuloitiin linjaa huolella ja kas, kyllä sekin meni, vaikka minulla vasta paloina.

Sitten kruisittiin Hallainvuoren baanat takaisin entistäkin paremmalla menestyksellä. Sitä yhtä railon ylösajoa en ole joutunut enää miettimään. Matkalta yhytimme itse Batmanin, joka liittyi seuraamme, vaikkakaan ei Korson Kaikuun.

Takaisin Kivikossa ajettiin kaksi kisavauhtista kierrosta kovennetulla VPCX-radalla. Bermipätkä ja kallioalamäki menivät lentämällä, samoin tukkihyndä. Ylämäissä lievästi sakkasi.

Kierrosten välillä Batman jakoi viisauksiaan: "Koska kisoissa ajetaan kovaa, harjoituksissakin valitettavasti pitää ajaa kovaa." Okei.

Yritin joka välissä valitella sekä Ristolle että Batmanille maastopyöräily-bluesiani, mutta mitä vittua. Uskottava valittaminen on vaikeaa hymy korvissa.

Adrenaliinia. Teknistä ratkomista, onnistumisia. Kisavauhtista tykitystä. Aurinkoa, alati paranevaa oloa ja toveruutta.

Harjoituspäiväkirja:
pari tuntia tekniikkaa, vauhtileikittelyä ja 2 x 10 min kisavauhtia

Kisakausi alkaa

Tiistaina on käsittääkseni Bianchi-cupin avauskisa Eltsussa. Siksi tänäänkin olen istunut koko päivän koneella.

Lässyti-lässyti en-oo-valmistautunu reenit-menny-huonosti oon-ollu-kipee ei-oo-huvittanu.

Eikun oikeesti. Toissapäivänä ja eilen ajoin pitkään. Tänään työmatkat tuntuivat kevyiltä. Huomenna ajan leppoisasti pitkään. Sunnuntaina ajan kolme kymmenen minuutin maastovetoa ja ehkä kruisailen illalla. Maanantaina rikon kisapyörää viime hetken säädöillä ja ajan pari mäkeä jos huvittaa ja tuntuu pirteältä.

Kiva se on taas mennä näkemään oranssipaitaisia seurakavereita ja kiusaamaan itseään. Treeniähän ne Bianchi-cupit on. Lupaan pyhästi aloittaa tiistaista kovan intensiteetin treeniblokin. Mitähän se sellainen tarkoittaa, en ole ennen kokeillut.

Tässä tyylinäyte vuosien takaa:

Eltsun Bianchi-cup 2011. Keväällä kaikki
ovat kalpeita ja luisevia.