Paljon kilsoja jalkoihin ja pahaa sisua

Alkuvuonna 2008 kysyin Laurilta, miten valmistautua ajamaan fiksillä kolmensadan kilometrin kuntoajo Vätternrundan.

Lauri oli ajanut ihan oikeana polkupyörälähettinä. Hänellä oli pääkallo paidassa ja repussa. Vessassa oli maastopyörälehtiä 90-luvulta asti. Laurin pyörät olivat terästä ja niissä luki Surly ja hän voitti minut VPCX:ssä.

"Paljon kilsoja jalkoihin ja pahaa sisua."

Ohje on hyvä ja olen pitänyt siitä kiinni.

Kilsat jalkoihin jokainen ymmärtää. Ne pitää ajaa.

Paha sisu tarkoittaa sitä, että kuin vittuillakseen uhmaa maailmaa. Uhmaa kroppansa rajoja ja ylittää ne. Uhmaa kipua tottumuksella, säätä vaatteilla, energian loppumista ruoalla, yllätyksiä ennakoinnilla, maanantaiaamua työmatkapyöräilyllä. Uhmaa maantiepyöräilijöitä fiksillä, ja maastopyöräilijöitä myös.

Jos pahaa sisua on tarpeeksi, pystyy tekemään kaiken uhmaamisensa hyvissä ajoin, ennen ns. tavoitetta.

Kiitos Lauri. Harmi että olet nykyään kuulemma kasvattanut mahan etkä aja enää pyörää.

Fiksillä treenaamisesta, maantie

"There's training, and then there's taking a radical approach to get radical results."

Fixed gear -maantiepyöräilyä joskus 2010. Onpa vitun hauskaa.

En todellakaan ajaisi edes tätä nykyistä mäkiukko-dieselvauhtiani, ellen ajaisi olisi aikanaan ajanut niin paljon fiksillä. Kiinteävälitteisellä polkupyörällä ajaminen on hyvää treeniä sellaisella oikealla polkupyörällä ajamiseen. Koska se on:

(Ja tämä koskee vain maantietä. Maastofiksailu tuo terveisiä vielä pimeämmästä pyöräilyn peränurkasta. Siitä ei voi tehdä tällaisia kivoja iskusanoja.)

Hauskempaa.

Maantienlaidalla on tosi tylsä ajaa, koska se on maantienlaitaa. Fiksi tekee sen siedettävämmäksi, ja se tulee tarpeeseen. Koko ajan on tekemistä: puskemista, pyörittämistä, jarruttelua ja muuta räpistelyä.

Tehokkaampaa.

Tasan kymmenen prosenttia. Mittasin sen Vätternrundanilla. Fiksillä meni kymmenen tuntia, vaihdepyörällä yhdeksän. Jos tulet pimeältä puolelta eli vapaarattaiden raksutuksen maailmasta, rullailet vapaalla enemmän kuin tajuat, haluat ja kehtaat. Se on kusetusta eikä pyöräilyä. Vain fiksillä voit väittää ajaneesi koko matkan.

Monipuolisempaa.

Yksi lenkki voi olla maksimikadenssiharjoitus, lajivoimaharjoitus, vetoharjoitus ja pk:ta. Lisäksi ensimmäiset fiksilenkit ovat salakavala harjoitus niille lonkan seudun lihaksille, joita et tiennyt olevan olemassakaan.

Tasasykkeiset tai tasatehoiset lenkit ovat pelkkää paskaa. Ei kroppa ota tarkkaa treeniä tarkasti vastaan. Kroppa on kaoottinen sotku, ja niin voi olla treenikin. Sitä paitsi kukaan ei halua ajaa kanssasi, jos ajat tasasykkeisesti. Se on ärsyttävää.

Kontrolloidumpaa.

Fiksillä ei voi ajaa itseltään jalkoja alta, jos ajaa suomalaisella maantiellä. Vaihdepyörällä puskee koko ajan rajoitinta vasten, fiksillä ei.

Teknisesti kehittävää.

Jostain mystisestä syystä maastotekniikkani hyppäsi radikaalisti kun ryhdyin ajamaan fiksillä. Luultavasti siksi että alitajuntani oppi että koko ajan pitää polkea. Polje koko ajan, niin maastopyöräily muuttuu helpoksi. Myös juurakot, ylösajot ja mutahaudat.

Sen sijaan fiksillä ajaminen ei kehitä ryhmäajoa. Itse asiassa ryhmässä on aivan helvetin typerä ajaa fiksillä, jos muilla on vaihteet tai sinkulat. Sitä vain sekoittaa porukan rytmin, ellei ole cowa.

Harjoituspäiväkirja:
palauttelua 2:37, avg 112, max 161

Urheiluravinteet vittuun

Oletko ituhippi? Minä en.

Tiedätkö mistä urheilujuomia tehdään? Minä en.

Lukeehan se purkissa, mutta en tunnistaisi ainoatakaan  ainesosaa ulkonäöltä. En halua syödä mitään mitä en tunnista ruoaksi.

Helvetin e-mömmöt. Sekä geeleinä, patukoina että jauheina. Maistuvat pahalta. Saavat mahan kuplimaan kun on ajanut 30 km täysiä. Maksavat paljon. Lupaavat liikoja.

Seuran paita mainosti viime kaudella Gutzya (en pysty) ja mainostaa tällä kaudella High5:a (en halua edes kokeilla).

Ensi kausi mennään vähän luomummin, ihan vittuilumielessä. Tässä ensimmäiset kaksi reseptiä:

Urheilujuoma
vettä
hunajaa
sitruuna- tai limemehua
merisuolaa
sekoita

Kyseisen urheilujuoman sokerit ovat lyhyitä. Entä sitten? Sitähän pitää juoda suorituksen aikana säännöllisesti. Siinä mitään maltodekstriiniä tarvita. Halutessasi pitkäketjuisempia voit sekoittaa mukaan ruisleipää.

Palautusjuoma
puolet tuoremehua
puolet turkkilaista jogurttia
sokeria tai hunajaa
sekoita

Kyseisen palautusjuoman ravintosisältötieto puuttuu, saanko varmasti oikeassa suhteessa proteiinia ja hiilihydraatteja? No et varmasti saa, tarkoitus on että sen kulautettuasi jaksat laittaa ruokaa tai mennä syömään. Syö ruokaa.

Näillä mentiin tänään:
4:00, avg 132, max 165

Tänään olin true

Ysärirunko.

Täysjäykkä.

Kaksikymmentäkuusituumainen.

Jarruton.

Fiksi.

Jopa puristit ja hölmöpyöräilijät ja hauskanpitopainotteiset joutuvat myöntämään, että kolmen tunnin maastolenkki tällaisella vehkeellä on true. Siinä sen ansiot sitten ovatkin. Maastofiksuttelu on turhanpäiväistä räpistelyä. Vauhti kaukana, vaaralliset tilanteet lähellä.

Paitsi että se on pirun hauskaa. Ja saa keskivartalossa aikaan samanlaisia tuntemuksia kuin Tahkon kolmas kierros. Ja säästää kisapyörääni, joka ei halua ulos liikaantumaan. Ja motivoi pk-jumittuneen kroppani vielä yhteen pitkään.

Harjoitusvaikutus oli tietysti jotain muuta kuin pk. Poluilla keskivartalojumppaa, lajivoimaa ja tekniikkaa. Siirtymillä pyörittelyä, koska välitys oli alamittainen.

Harjoitusvaikutuksesta ei tosin sovi puhua samaan aikaan maastofiksuttelun kanssa. Se ei ole true.

Palaan fiksillä treenaamiseen myöhemmin.

Harjoituspäiväkirja:
3:00, avg 129, max 167

Toinen päivä

Eilen ajoin sen satasen ja tänään toisen. Se tuntui siltä kuin toiset pk-päivät tapaavat tuntua, eli tylsemmältä.

SAB jalostamon takana.

Kisahommissa toinen peräkkäinen päivä on minulle hyvä. Toissa vuonna ajoin putkeen Tähtisadeajot Jyväskylässä ja maraton-SM:t Hyvinkäällä, ja hienosti meni. Viime kaudella ajoin Joupiska-maratonin ja heti perään Vaasan XCO:n. Se meni vielä paremmin, luultavasti siksi että jälkimmäisen päivän irtonaisuus pääsi lyhyemmässä rykäisyssä paremmin esiin, mutta energiat eivät ehtineet loppua.

Ensimmäinen kisapäivä virittää kropan urheilustressiin, ja jos energiaa riittää niin kone käy puhtaasti ja lujaa. Kun oikein asiakseen kiinnittää palautumiseen huomiota niin myös valmistautuminen saattaa olla parempi kuin oma standardini eli ekstrakuppi kahvia ja ylimääräinen paskareissu.

Treeni-pk on eri asia. Eilinen ei avannut mitään vaan kiristi takareisiä. Tänään ne alkoivat olla g-kielenä. Jossain pakaran alapuolella tuntuisi muljuvan teräsvaijeria kymmenen sentin pätkä. Lämmintä oli seitsemän astetta, mutta oikeasti se oli kylmää, ja minä alan olla vanha ukko.

Vaikka hyvinhän se tänään meni. Avg pysyi ennallaan ja jaksoin vielä lopussa puskea.

Kylmän normi-pk:n eron lämpimän ajan treeneihin ja leireihin huomaa siitä, että toisena päivänä tehopiikit alkavat laskea, lämpimässä nousta. Jos jatkan täällä vielä pari päivää, avg laskee pykälän pari ja lenkin alussa vituttaa. Koneen käynnistyminen kestää peräkkäisen rasituksen päivinä aina puoli tuntia pidempään kuin edellisenä. Joskus mtb-vaelluksilla on saattanut mennä pari aamutuntia aika lyhyillä valoilla, mutta kyllä se siitä iloksi muuttuu.

Huomenna saatan ajaa jotain muuta kuin maantietä. Vaikka mutalääryä fiksillä.

Harjoituspäiväkirja:
4:00, avg 133, max 165

Miksi tänään en ajanut fiksillä yksin

10 m/s.

Kevättuuli puhaltaa jalkoihin keveyden. Kun ajaa isoa tietä itään, tuntee ajavansa kovaa. Tai jopa tietää ajavansa kovaa, se on ihan oikea tunne. Myötätuulen hienoutta ei vähennä, että se loppuu.

Tuuli puhaltaa pyöräilijän johonkin Uuden Porvoontien risteykseen, josta tekee mieli kääntyä pikkutielle ja ajaa kauas. Mieli on täynnä reittisuunnitelmia. Kunnes avautuu pelto ja todellisuus.

Sivutuuli vielä menee yksinään. Vastatuuli ei.

Siksi en tuulipäivinä aja fiksillä. Tänäänkin jätin sen roikkumaan stolmeniin odottamaan ensimmäistä lenkkiään. Fiksillä myötätuulessa kierrokset loppuvat jaloista, vastatuulessa joutuu jyhkimään. Fiksillä ajamisessa on kyse siitä, että kadenssi on aina väärä, mutta sen ei ole hauska olla samaan suuntaan väärä pitkään.

Tänään satuin ajamaan kiinni myös puolitutun maantieporukan. Se kinnasi krossareilla mutta liityin seuraan tuulen takia. Ja seuran takia. Risteyksien ja peltojen tuuliyllätykset kestää porukalla paremmin.

Ei se joukkio häävisti laitatuulta ajanut. Yksi jos toinen tuhlasi voimiaan kun ei löytänyt sivutuulipeesiä vaan roikkui suoraan takana. Mutta vastatuulessa oli mukava tietää, että keulasta voi halutessaan pudottautua tuulenpiiloon.

Juteltiin niitä näitä. Minulle opastettiin pari uutta tietä tai paremminkin puikkausta. Käytiin kahvilla. Tärkeintä oli varmaan, että flunssan jälkeen rasitus pysyi paremmin aisoissa kuin jos olisin ajanut omaa rajoitintani vasten.

Harjoituspäiväkirja:

PK, 4:15, avg 133, max 182 Kuninkaanmäkeen

Koska sydänlihastulehdus ei tule kyseeseen...

...postaan kuvia Kanariffalta. Tai siis Puerto de la Cruzista, jossa oltiin joulun alla. Ne kilsat on kadonneet jaloista aikoja sitten. Nousumetreistä pari vielä sinnittelee. Muistot pysyy.

Vaikka kuinka olen mäkiorava ja 182/67 ja joulun alla olin kunnossakin, ei tuo silti ole ideaali pyöräilykohde. Kun hotellilta lähtee, ensimmäiset kaksi kilometriä on ylämäkeä. Nousumetreinä. Sellainen ei ole koko totuus pyörällä ajamisesta. Vaikka Mallorcan mäet ovat pikku töppyröitä, kokonaisuus on siellä paremmin balanssissa. Cran Canariakin on vaihtelevampi.

Peugeot Teamline 2000. Oli tarpeeksi leveät tiet vänkyrälle rungolle.

Tulivuorisaari.

Emilia, lievä ruokamyrkytys, lainapyörä ja pikku nousu. On se kova.

Lasku alkaa. Lopussa oli pilvi ja kylmyys ja tärinä kuten aina.

Kuntoa tuhoamassa

Kun sairastaa, ei kannata matkustaa. Siksi tulin illalla junalla Jyväskylään, kun kuume oli juuri nousemassa.

Kun sairastaa, pitää nukkua. Siksi podin hotellikuolemaa katsomalla kuumeisena huonoja leffoja yhteen, ja nukuin huonosti.

Kun sairastaa, ei saa tehdä töitä. Siksi vedän kaksi suoraa konsertti-iltaa putkeen.

Kun sairastaa, kuumetta alentavilla lääkkeillä ei kannata viivästyttää paranemista. Siksi vedän niin saakelisti buranaa ja finrexiniä.

Kun tästä kohta puoleen tervehdyn, veikkaan että pari viikkoa saa fillaria ajella että kunto palautuu edes jotenkin.

Siksi en yleensä viitsi sairastaa.

Läppäri, lääkkeet ja kenraaliharjoitus.

Kisapyörä

Tämä tuli taloon alkukesästä 2013. Vanha vaaleanpunainen skandaali oli osiltaan kulunut loppuun, sanoi Eppu. Hieno mekaanikko, mutta ei haluaisi huoltaa kamaa, jota ei enää voi huoltaa. Skandaalin runkokin oli tuhoutumisen rajalla, koska takavaihtajan kiinteä alumiinkorvake oli vääntyillyt ja korkkaillut. Lisäksi pyörä oli aina ollut minulle liian pieni.

Tavoitteena oli luotettava ja hauska 29-jäykkäperä polkuajoon, maraton-kisailuun, XCO-kisoihin ja maastopyörävaelluksiin. Koska XCO on nykyään melko teknistä, kaipailin trail-orientoitunutta laitetta.

Sattumoisin lähikaupan käsiin oli jäänyt yksi Yeti-superpyörä. Pienellä kustomoinnilla siitä muokkautui kokonaisedullinen paketti, kun jarrut muuttivat vanhasta pyörästä.

Kiekkojen koko ei ollut itsestäänselvyys kuin vasta jälkikäteen.

Ehkä kyse ei ole kiekkojen koosta vaan Yetistä. Se firma osaa suunnitella ajettavia pyöriä. Ensimmäinen lenkki tällä laitteella oli Tour de Tampere pahamaineisessa ajokoiraryhmässä. Puoli tuntia opettelin nostamaan keulaa ja käskemään kurveissa. Siitä lähtien ajo on ollut blissiä.

Tekniset vauhtipätkät menevät paljon nopeammin kuin ennen, samoin kivikkoylämäet. Pitoa ja vakautta on enemmän. Ilmaa uskaltaa ottaa ihan uudella tavalla. Takkiin tulee vain kiihdytyksissä ja voimanousuissa, mutta niiden puutteita kannattaa aluksi korjata ukosta.

Kaudella 2013 nousin maraton-cupin tuloksissa 10-15 pykälää ylöspäin edelliskauteen verrattuna. Siitä iso osa oli tämän vekottimen ansiota.

Osista ensimmäisen kauden aikana vaihtui vain ketju ja kumit. Pulleina vanteilla Maxxis Ikonit eivät tykänneet kivikoista, joten vaihdoin kylkisuojattuihin Rocket Roneihin. Kahden rattaan ohjuri meni säpäleiksi, mutta turha se olikin Type 2 -vaihtajan kanssa. Sahasin siitä kölin rattaita suojelemaan.

Ensi kaudelle en vaihda mitään. Ei tarvitse. Se on hyvä pyörä. No painaahan se, mutta budjetti, käyttövarmuus ja ajamisen laatu painavat vielä enemmän.

Runko: Yeti Arc Big Top, L
Keula: Rock Shox SID
Ohjainlaakeri: Cane Creek ZS56/40 alakuppi, ZS44/28.6 yläkuppi
Kiekot: Shimano MT75
Kampisetti: Truvativ X9 2.2 GXP 42/28
Takavaihtaja: Sram X9 Type 2 10-speed, medium
Takavaihdevipu: Sram X9
Etuvaihtaja: Sram X7 2 x 10, high direct mount
Etuvaihdevipu: Sram X7
Pakka: Sram PG1030, 11-36
Ketju: Sram PC 1071
Tanko: Truvativ Noir T40
Tupit: Ritchey WCS Foam
Stemmi: Race Face Turbine 90 mm OS
Satulatolppa: Race Face Turbine 30.9 x 400
Satula: SDG Ti Fly
Jarrut: Shimano XT
Ohjuri: e13 TRS+ DMB, nykyään muokattuna köliksi
Renkaat: Maxxis Ikon 29 x 2.20, nykyään Schwalbe Rocket Ron 29 x 2.10 EVO TLR Snakeskin

29 ei tee haavoittumattomaksi. Eka tekniikkalenkki.
Tarvittiin uusi potta ja lasit ja nahkaa.

Loppujen lopuksi ohjuri oli turha. Rissat lähti, köli jäi.

Mitä opin kaudella 2013

Kaikki maratoncupin kisat maaliin 20 sakissa. Jämi, Finlandia, Tahkon 180. XCO-cupia, Bianchi-cupia ja muutama ketjunmitta treeniä.

Nyt tiedän mitä on kausi, mitä on väsymys, mitä on jaksaminen, mistä voimavaroja aina löytyy.

Tiedän liian hyvin miltä geeli maistuu ja ajopaita haisee. Tiedän miltä tuntuu mennä suihkuun saksien kanssa polvea siistimään.

Senkin tiedän, että sitä lujempaa ja enempää tuskin koskaan ajan maastopyörää: en viitsi enkä osaa enkä jaksa. Tai katsotaan keväällä.

(Kirjoitettu 29.9.2013, ja pitää edelleen paikkansa. Katsotaan keväällä.)