Sipoonkorpipäivä

Sipoonkorpipäivä on sellainen aurinkoinen (tai sateinen) arkipäivä, ettei mennäkään töihin vaan lähdetään Sipoonkorpeen ajamaan maastopyörää. Syödään aamiainen, laitetaan luottokamat päälle ja kannetaan fillari ulos.

Ei tarvitse erikseen suunnitella.

Sitten ajetaan Sipoonkorvessa. Tällä kertaa siellä oli hyvä. Koska siellä on aina hyvä, tarkennan. Kuivat polut olivat kuivia. Jäiset polut olivat kantavia ja röpelöisiä ja harvassa. Märät polut olivat roudassa, jopa Stormossen, vaikka meinasin pari kertaa upota polviani myöten kevätsuohon. Järvet olivat jäässä.

Lisäksi Hofgårdin lukitulla torpalla oli pari äijää isännän elkein, ja jututtamalla selvisi torpan tarina. Yksityiskäytössä mutta kansallispuiston alueella, lupa olla ainakin elokuuhun 2015. Äijät pikkupojasta juosseet niissä metsissä ja saaneet huonokuntoisen hirsitorpan käyttöoikeuden sateensuojakseen.

Kun oppii tarinat, seudusta tulee oma. Tai sitten voi tehdä ne tarinat itse, vähitellen.

Stormossen enimmäkseen kantoi. Välillä ei.

Kuukausi sitten tämä pätkä oli helpompi. Huomaa uusi vitosen stemmi.

Fiskträskin mysteerisaunalle en mennyt rantapolkua vaan jäätä.

Harjoituspäiväkirja:

4 h 30 min, avg 128

Kroppani vaivat, osa I

On säälittävää itseensä käpertymistä valittaa kroppansa vaivoja, kun on nuori, terve ja hyväkuntoinen. Isäni, terveyskeskuslääkäri, katsoisi minua alta kaikennähneiden kulmiensa, jolloin tuntisin oloni ihmeparantuneeksi ja pitäisin turpani kiinni.

Isäni ei ole täällä, joten aloitan valittamisen ja kuvittelen sen olevan opiksi ja ojennukseksi kaikille siitä, miten kroppa toimii. Aloitan vähäisimmästä vaivastani, oikeasta solisluusta, joka saattaa olla solisnivel.

Parivuotiaana putosin sängystä ja mursin solisluun. Meni pari päivää ennen kuin kukaan huomasi ja sitten se olikin luutunut. Kuusivuotiaana löin olkapääni sadevesikouruun ja mursin saman solisluun. Nukuin pari päivää, otin rennosti pari viikkoa ja sitten se olikin luutunut. Olkapää jäi toista alemmaksi muttei haitannut.

Viitisen vuotta sitten pannutin Tour de Helsingissä kasaan ilman omaa syytä. Tällä kertaa se sama solisluu meni pillun päreiksi. Ensin katsottiin pari viikkoa luutuuko. Ei luutunut, oli kipeä. Odotin leikkausta toiset pari viikkoa. Leikkaus vei kivut, hetkeksi.

En osannut olla paikallani ja levy oli ruuvattu huonosti. Se alkoi tulla ulos olkapäästä, joka oli kipeä. Odotin leikkausta pari viikkoa. Leikkaus vei taas kivut ja käsi oli stabiili, mutta haava tulehtui, ja siitäkös riemu repesi. Haavakuumetta, antibiootteja.

Tässä vaiheessa ajelin muistaakseni pari VPCX-kisaa aika hyvällä menestyksellä. Kunto oli hyvä, koska saikkarilla käsi paketissa olin juossut portaita ja polkenut kuntopyörää ja sen jälkeen saanut luvan uida ja varovasti lenkkeillä. En tiedä lasketaanko portaikot krossipyörällä varovaiseksi lenkkeilyksi. Kävin myös viikon hiihtoleirillä joka tuntui hyvältä olkapäässä.

Sitten iho katosi ja levy alkoi näkyä. Kaunista kimmellystä katsoessa lääkäri sanoi, ettei tuon näköisenä voi ympäriinsä kulkea. Uusi leikkaus. Edelleen kivuton ja toimiva käsi. Harmi vaan että bakteeri asui levyssä eikä ylläpitoantibiootteja ollut kiva syödä. Lisäksi luutuminen häiriytyi pöpöstä.

Tässä vaiheessa kävin Huippuvuorilla kolmen viikon hiihtovaelluksella ahkiota vetämässä rankoissa olosuhteissa. Olin hyvässä kunnossa ja sain luvan ampua haulikollakin, vaikka se vähän tuntui.

Reissun jälkeen, kahdeksan kuukautta murtuman jälkeen, puolen vuoden antibioottien jälkeen, levy otettiin pois, että bakteerikin lähtisi. Röntgen sanoi että ehkä luutunut, magneetti sanoi että ehkäpä ei. Minulla saattaa olla solisnivel. Ei se kovin tärkeä luu ole, nimittäin.

Opin kaksi asiaa.

1. Jos haluat pitää vahingoittuneen raajasi käyttökunnossa, käytä sitä. (Fyssarit ja lääkärit sanoivat, että jos olisin arkaillut, koipi olisi jäykkä ja surkea ja vaatisi paljon työtä.)

2. Jos haluat että murtunut raajasi paranee, älä käytä sitä. (Ainakaan ennen kuin se on yhtenä kappaleena.)

Nämä opit ovat ristiriidassa. Kukaan ei osaa sovittaa niitä yhteen, koska elämä on keskenään ristiriidassa. Keho on itsensä kanssa ristiriidassa. Minä olen ristiriitainen. Kukaan ei tiedä miten vammat kehittyvät, paitsi että yleensä ne ovat vanhemmiten vakavampia. Lääkärit eivät oikeasti tiedä mitä tehdä, potilaat vielä vähemmän.

Pitää ihan itse miettiä ja harkita, vaikka se on vaikeaa kun vetää kolme panacodia ja kolme isoa buranaa päivässä, olkapäästä näkyy metalli ja vituttaa.

Ihme kyllä solisluu ei vaivaa mitenkään, mitä nyt salilla pitää peilistä katsoa meneekö liikerata suoraan, kun solisluu haluaa oikoa. Mutta ei se kolota matalapaineella. Jos se ei ole luu vaan joustava rustopallo, aina parempi. Kun seuraavan kerran kaadun kunnolla, kuuluu bojoing.

Lisäksi viimeisin kirurgi otti ja suoristi olkapääni viimeinkin samaan tasoon. Olen parempi kuin uutena.

Harjoituspäiväkirja:
rullat 2 x 15 min + kuntosali

2 x 5 x 2

...on kiva harjoitus. Ajan sen niin että rullilla vartti, sitten kotikuntosalin paskan spinningpyörän päälle ja kahden minuutin vedot kahden minuutin palautuksilla vuorotellen penkistä ja putkelta. Loppusykettä nostan vähitellen 168 -> 182 tai jotain.

Sitten taas vartti rullia ja seuraava setti ja lopuksi vartti rullia.

Tässä kohtaa pitäisi lässyttää anaerobisista kynnysarvoista ja tutkimustuloksista ja välittömistä vaikutuksista omaan jalkaan. Paskan vitut. Ajan 2 x 5 x 2:ttä, koska se on yksi harvoista vetotreeneistä mitä pääni kestää.

Yksi minuutti tekee liian kipeää, koska tehon pitää olla kova. Kaksi minuuttia viitsin olla hengästynyt ilman että maisema vaihtuu ja on lappu rinnassa. Viisi kaksiminuuttista osaan laskea hengästyneenäkin. Kaksi settiä ei tapa jalkoja, joten jaksan pyöräillä aamupäiväksi töihin.

Koska olen vanha ja pehmeä paska, en vedä vetoja tajunnan rajalle. Sen verran saan itsestäni irti että viimeisen vedon jälkeen kädet pistelevät. Pehmeydessä on se hyvä puoli että 2 x 5 x 2:n jälkeen pyörä lentää loppupäivän. En ymmärrä miksi.

Harjoituspäiväkirja:
2 x 5 x 2 min + rullat

Tanssimessu

Krapulaisena ja selkäjumisena lauantai-iltana menin katsomaan Petri Kekoni Companyn uutta tanssiteosta Non-linear - Tanssimessu. Laskettakoon se kehonhuolloksi.

Kuva: Petri Kekoni Company.
Minunkin pitäisi venytellä kylkiä.

Seuraava kappale on taidepuhetta, sen yli voi siis hypätä.

Teos on hieno ja konsepti nerokas. Isossa tilassa viidella lavalla tapahtuu eri aikaan eri tanssi-installaatioita. Niitä voi kulkea katsomassa haluamassaan järjestyksessä. Installaatioissa on toistuvia elementtejä, jotka periaattessa antavat mahdollisuuden keskeyttää installaation katsominen hetkeksi ilman että menettää mitään. Silti katsomispaikkaa valitessa joutuu miettimään mistä pitää. Vielä enemmän joutuu miettimään tämän hetken elämysteollisuuden pirstaleisuutta, koska teoksesta saa enemmän irti jos enemmän keskittyy yhteen tai kahteen liike-installaatioon. Mitä enemmän jättää katsomatta sitä enemmän näkee.

Nyt taidekritiikki helvettiin ja takaisin vapaa-aikaan.

Tanssijoiden taidetta katsoessa tulen yleensä pakostikin miettineeksi omaa kehollisuuttani. Tanssijoille keho on työväline - siis taiteen väline. Tämä tarkoittaa että heidän treenillään tai kehollaan ei ole itseisarvoa, vain välinearvo. Ironista kyllä kehon välineellistäminen (etenkin nykytanssissa, ei aina baletissa) näyttäisi johtavan juuri sellaiseen kehoon, mitä sairas fitness-kulttuurimme pitää itseisarvoisesti tavoiteltavana.

Olen sairaan fitness-kulttuurimme kanssa samaa mieltä. Minäkin haluaisin olla notkea ja lihaksistoltani tasapainoinen sekä yhtä aikaa räjähtävä ja kestävä.

Sen sijaan olen päätynyt ajamaan pyörää. Olen kestävä mutta räjähtävyydestä ei puhettakaan. Lihaksistoni on epätasapainoinen ja kireä. Kehonhallintani on kehno paitsi pyörän päällä kivikossa. Olen kaikkea muuta kuin haluaisin.

Silti pyöräily on minulle samanlainen päämäärä kuin tanssijoille taide. Kehoni on väline, se palvelee pyöräilyä, melko huonosti mutta kuitenkin. Harmi vain että pyöräily on huono päämäärä ja itseisarvo.

On tosin hienoa ja eriskummallista, että minä, lukemisen ja viulunsoiton parissa kasvanut istumatyöläinen, pystyn ajamaan maastopyörää varsin pitkään ja melko kovaa. Hallitsen myös maastopyöräilyn muutaman teknisen erikoisalueen kelvollisesti, mikä on harjoittelun ja intohimon tulos, ja joskus antaa melkein samanlaista tyydytystä kuin taide eri muodoissaan. Kehossani on tiettyä funktionaalisuutta.

Mutta jos haluaisin eroon tästä alaselkäjumista, jos haluaisin pystyä seisomaan ja istumaan luonnollisessa asennossa, jos haluaisin olla vanhuksena kaatumatta rappusissa, minun pitäisi lopettaa pyöräily ja aloittaa astangajooga ja mennä aikuisten nykytanssikursseille ja ties mitä sellaista, mitä en osaa.

Osaan vain pyöräillä. Ja ihminen saa tyydytystä siitä mitä osaa vielä enemmän kuin oppimisesta.

Kirottu pyöräily, kun olet ottanut minut välineeksi.

Harjoituspäiväkirja:
kevyttä maastofiksailua pari tuntia

Uberto

Yleiskesäpyöräni Peacemaker alkoi rakoilla. Ryhdyin katselemaan uutta. Mieluummin 120 perällä eikä vesijohtoputkea, muuten ei väliä. Biitteriksi/yleispyöräksi, ei missikisakäyttöön eikä performance-veloiluun.

Tällainen geneerinen Uberto-ratarunko on yksivaihde.netissä ollut kiertopalkintona. Poistin sen Tampereelta ja laitoin nurkissa lojuvaa osaa kiinni. Alussa vaivasi ostokatumus enkä jaksanut panostaa, että pyörästä tulisi niin nätti kuin runko edellyttää. Ajelin rullilla ja etsin ajoasentoa. Vähitellen palikat alkoivat löytää paikkansa.

Ensin ajattelin mustaa putkiosaa, mutta kun stemmiksi laitoin lootasta tuon nätin kirkkaan ja avautuvan, niin mustaksi jäi vain tolppa. Se on 27.0 ja ostin sen ylävitosesta eurolla. Luotettava Shimano-keskiö löytyi Rafulta ja kapoisen Gatorskinin taakse vaihdoin Samulilta.

Kasatessa huomasin, että Noodle-tankoni on taipunut. Joko sillä on kilometrit täynnä tai sitten on tapahtunut kauheuksia joista en onneksi ole tietoinen.

Kevään mittaan olen ajanut tällä pari pidempää lenkkiä ja kaupunkiajoa. Ajotuntuma on entiseen Peacemakeriini verrattuna yllättävän samanlainen. Ei yltiöhätäinen tai kova, vaan eloisa ja mukava. Pykälää laadukkaampi runko, pykälää huonommat putkiosat.

Harmi että loppujen lopuksi tämä on minulle sentin pari liian matala. Periaatteessa asento on ok, mutta kyse on fiiliksestä. Ajelen kevättä eteenpäin, katselen uutta runkoa ja myyn tämän hankintahintaan eteenpäin, jos emme ala tulla toimeen.

Runko ja keula: Ubertoksi tarroitettu geneerinen ratapyörä, 531 Professional, Zeuksen muhvit
Kiekot: Openpro, DT Comp, Miche
Kumit: Ultremo ZX, Gatorskin
Ohjainlaakeri: Joku Campa, alakooli oli pykältynyt, otin häkin pois ja laitoin kuulia täyteen
Stemmi: Kirkas ja suutaan aukova nätti no-name
Stonga: Nitto Noodle, taipunut
Tankonauhat: Mustat
Keskiö: Tämä oli vastoin myyntipuheita 70 mm leveä britti. Shimano UN-52, 107 mm
Kammet: Campa Chorus Record
Eturatas: 47t Velosolo, sisäpaikalla, ketjulinja just 42 mm
Takaratas: Joku 18t
Ketju: skene, ajettu
Polkimet: 540
Satulatolppa: .243 Racing, logo tussattu (!), maksoi euron
Satula: Uskollinen SDG TiFly C.

Kotipolut

Minulla on täällä Hertsikassa kotipolut. Ne alkavat 50 metriä ovelta ja vievät mikä minnekin.

Kun asuin Kalliossa minulla ei ollut kotipolkuja. Oli Keskuspuisto ja siirtymää. Se tarkoitti huonoa elämänlaatua mutta hyviä alku- ja loppulämpöjä. Vaihdan koska tahansa hyvään elämänlaatuun ja huonoon lämmittelyyn.

Yksi kotipolkuni vie näköalapaikalle josta voi katsoa lumenkaatopaikkaa ja kauriita ja siitä alas ulkoiluväylän vierustoja Kivinokkaan. Siellä on vakiolenkki jota tekee mieli ajaa usein nyt kun se ei vielä ole asuinalue.

Toinen kotipolkuni vie latupohjille ja röllimetsään ja SDP:n vanhoille sikiämisalueille ja Hertsikan VPCX-radalle. Siellä voi ajaa maastovetoja.

Kolmas kotipolku on viekas. Se vie kalliobaanojen kautta Hertsikan hopan alarinteille ja valleille ja siitä alas metsän läpi siihen pallomeriylämäkeen jonka tänään ajoin ylös ensimmäistä kertaa. Sen jälkeen lasken ulkoiluväylälle ja polkua vanhalle junaradalle, jonka reunalla ratapölkyn ylösajo onnistuu vain kuivalla.

Sitten Viikintien yli Hallainvuoren enskabaanoille, se lasketaan tekniikkatreeniksi, ja silmät vuotamaan saavan alamäen jälkeen puolittaista siirtymää Kivikkoon.

Sielläkin on VPCX-rata, mutta myös kärrypolkua ja tekniikkapolkua ja tykkipolkua ja vaikka mitä, ja sitten olen jo Pallotiellä, mistä pääsee Porvoonväylän vierustan polulle. Se vie tallottuja neulas- ja juurakkopolkuja Länsimäen koululle, ja sitten kannattaakin jo saman tien suunnata pumppaamon kautta kehälle ja kehän yli, jolloin lenkki muuttuu eeppiseksi.

Ja kun kerran olen jo kehän yli, voin ajaa Susirajalle ja siitä Stora dammenin hienoille poluille, ja sitten olen Sipoonkorvessa. Landbohon pääsee kolmea hyvää reittiä ja muutamaa huonoa.

Sitten on jo kiire äidin syntymäpäiväillalliselle Kallioon. Pitää ottaa loppu maantiesiirtymänä vastatuuleen pakkasessa, mutta ei se haittaa.

Koska minulla on kotipolut, jotka vievät mihin vain. Ja koska ajoin sen pallomeriylämäen ylös.

Harjoituspäiväkirja:
sekalenkki 2:30

Mitä enemmän pyöriä...

...sitä enemmän huoltoa. Kun yksi ihminen käyttää yhden pyörän asemesta kuutta, yksittäisen pyörän huoltotarve ei vähene kuudesosaan. Se pysyy ennallaan.

...sitä enemmän varaosia, ylijäämäosia ja sälää. Kusetat itseäsi jos luulet, että osat voi kätevästi kiinnittää uuteen runkoon.

...sitä harvempi on ajossa. Yksi pyörä on pakko pitää koko ajan käyttökunnossa. Kuudesta pyörästä viisi voi olla palasina tai kumi tyhjänä tai muuten vaan liian tylsiä ajaa.

...sitä enemmän pyöriä tarvitset, koska tiedät erikoistumisen ilot.

...sitä huonommalta niistä huonoin tuntuu, koska vertaat sitä niistä parhaaseen.

...sitä enemmän ajat ja nautit.

Harjoituspäiväkirja:

aamu: salilla juoksulämmöt 2 x 15 min + keskivartalo

ilta: toisella salilla rullalämmöt ja pikkuvedot 2 x 15 min + kyykyt ja käsiä

Thai-hierontapaikassa

Joululahjahierontalahjakortti piti käyttää. Se oli korstolle nimeltä Mösö, joka hieroo Yrjönkadulla. Valittelin jumittavaa alaselkää ja pyysin klassista hierontaa, mutta Mösö sanoi että thai-hieronta auttaa paremmin. Ei ole kuulemma mitään hissuttelua.

Oli sen näköinen jätkä se Mösö että parempi uskoa.

Verkkarit jalkaan ja patjalle. Mösö väänteli ja paineli, minä olin niin rento kuin pystyin mutta pääasiassa tuskissani. Homma toimi ja Mösöllä selvästi muodostui käsitys kovia kokeneen kroppani erityispiirteistä.

Kiitämme:

- yläkroppaa, joka on ok ja symmetrinen

- lonkkien synnynnäistä liikkuvuutta

- alaselän suhteellista notkeutta

Moitimme:

- naurettavan heikkoja, iljettävän jäykkiä pohkeita

- takareisiä mallia viulunkieli

- oikeaa piriformista, jota ei kärsi painaa

- kireiden selkälihasten tuskallisia kiinnityskohtia lantion yläosassa

Varasin toisen ajan ensi tiistaille, vaikka sekä Mösö että minä tiedämme, että kohta nelikymppisen kilpapyöräilevän istumatyöläisen pitäisi hoitaa kroppaansa myös ihan itse. On muka-urheilijalta laiskuutta ja typeryyttä, että en ole viitsinyt hoitaa pohkeitani kuntoon. Enkä venytellä takareisiä.

Ne venytykset, joita minun pitäisi tehdä, tuntuvat vittumaisena hermostopoltteena polven takaosassa tai saavat kroppani tärisemään. Ei ihme että ajan mieluummin pyörää.

Mutta. Kun ajoin Mösöltä töihin, pyörä kulki niin kevyesti että itketti. Voima lähtee keskivartalosta, mutta ei sellaisesta keskivartalosta, joka on juntturassa.

Tällä thai-hieronnalla ei ollut happy end, vaan unhappy. Istua röhnötin pari tuntia töissä ja ajoin sitten kolmen tunnin vaativan krossilenkin pakkasessa. Se siitä.

(Mutta muutama vaativa umpihankiylämäki kulki hämmentävän suvereenisti. Kyllä kannatti viime viikon lenkit istua.)

Pickenflick Fiskträskin mysteerisaunalla.
Tiet oudossa kunnossa.

Harjoituspäiväkirja:

sekalenkki pk + voima + tekniikka + kynnysvedot 3:02, avg 139, max 168

Tutustutaan

Pickenflick Kivinokan kärjessä.

On ollut ostokatumus tuosta unobtainiumtitaanipyörästä. Sen pitäisi olla kaunis ja himottava laite, mutta letkut ovat repsottaneet jo monta viikkoa enkä ole sisäkumejakaan saanut poistettua.

Nyt tomistauduin laittamaan vaijerivedon osapuilleen kuntoon. Letkujen asettelun vaikeutta ei tule ajatelleeksi ennen kuin asettelee ne rungon suunnittelun vastaisesti. Mutta kun minä haluan täyspitkän kuoren takavaihtajalle. Ja tiedän miksi.

Pyörälle antamani rakkaus houkutti lenkille, kuten aina. Pyöristä tulee omia ja tärkeitä ja hienoja kun niitä säätää ja rakentaa ja pohtii. Tai kun niiden kanssa taistelee. Niin minulle yleensä käy.

Tunnin vauhtileikittelyn jälkeen naamalla oli idiootin virne. Ihan polkupyörältä tuntui, ja sen lisäksi houkutteli kiihdyttelemään ja kanttailemaan ja hyppimään ja rymistelemään. Vielä kun laitan ryskäämistä kestävät kumit, tätä pyörää ei pidättele mikään.

Hauskanpitopyöräksi minä tämän ajattelin, ja sellainen siitä vähitellen tulee. Sykemittarikin jäi kotiin.

Harjoituspäiväkirja:
vauhtileikittelyä tunti

Fiksillä treenaamisesta, maasto

Maastofiksailu ei ole urheilua, se on taidetta.

Pappa hyppää fiksillä. Kuva: Kim.

Urheilulla ja taiteella ei ole kategorista eroa, vain aste-eroja. Molemmat ovat turhaa puuhastelua, jonka motiivit eivät liity hengissä selviytymiseen vaan uteliaisuuteen, itseilmaisuun ja suvunjatkamiseen. Kyllä, suvunjatkamiseen.

Urheilussa pyritään enemmän paremmuuteen kuin taiteessa. Kuka viskaa keihästä pisimmälle, kuka ajaa maastopyörällä nopeimmin. Maastofiksailu vastustaa tätä ajatusta. Fiksillä ajaminen tekee maastopyöräilystä tieten tahtoen niin hankalaa, että ajatukset paremmuudesta tuntuvat naurettavilta.

Motiiveiksi jäävät uteliaisuus, itseilmaisu ja suvunjatkaminen. Maastofiksailijat ovat kovia jätkiä. Ja taiteilijoita. Ainakin Santtu, Jarno ja Eppu ovat olleet, huippuvuosinaan. Olen saanut ajaa heidän kanssaan ja havaita seuraavani taidetta. Tosi hyviä isiä kaikki.

Aivan erityisen taiteellista maastofiksailusta tulee, kun on täysjäykkä 26-runko ja pitkät kammet.

Kammet ovat este. Kun ne osuvat kiviin, pyörä hyppää ja pimeässä näkyy kipinä. Näyttää hienolta mutta tuntuu pahalta. Ylityksiä, kivikoita ja ylösajoja varten kammet pitää saada oikeaan asentoon. Pitää nostaa takarengas ilmaan ja asetella. Kampien liikkeen oppii ennakoimaan mutta se vie aikaa ja kilometrejä. Maastofiksailijoiden ajolinjat ovat laveita ja kiemuraisia.

Kampien pyörimisen mukana tulevat painonsiirto-ongelmat. Normaali maastopyöräilytekniikka perustuu siihen, että kuski jumppaa satulan joka puolella. Maastofiksailija on kiinni pyörivissä kammissa. Paino on satulassa tai vähän sen päällä. Jyrkistä alasajoista tulee vaikeita, kun ei voi paeta pahaa maailmaa satulan taakse. Etujarru saattaisi vähän helpottaa, mutta se usein unohtuu miljoonalaatikkoon.

Ilmaakaan ei ole helppo ottaa. Hyppyrin nokalla tekee mieli pysäyttää jalat odottamaan alastuloasentoa, mutta se saa fillarin nokan sukeltamaan: kun kiekko pysähtyy, liike siirtyy runkoon. Ilmassa pitää polkea.

Alamäet ovat kaikista säälittävintä räpistelyä. Mitä nopeammin kammet pyörivät, sitä vähemmän kuski pystyy reagoimaan esteisiin. Hienoa.

Maastofiksillä ei ikinä opi sietämään vauhtia. Eikä kanttaamaan. Eikä siirtämään painoaan. Eikä järkeviä ajolinjoja.

Maastofiksillä oppii vain selviytymään tilanteista, joihin ei vapaarattaalla joudu.

No oppii sillä jotain. Perse ja selkä oppivat sietämään juurakkoa. Keskivartalo oppii tuottamaan voimaa hankalissa asennoissa. Jalat oppivat lajivoimaa. Alitajunta oppii vittu pyörittämään koko ajan, vaikka mikä olisi. Maastopyöräilystä tulee helppoa kun ei hannaile vaan polkee vaan.

Lisäksi saa henkisen yliotteen, mutta vain sellaisista henkilöistä, jotka ymmärtävät taidetta.

Harjoituspäiväkirja:
kuntosalia niin että tuntuu