Maastopyörällä läpäistävissä 4

15.8.2020 Coalbmevaggi - Somasjärvi - Kobmajoki - Kalottireitti - Sadgejavri - Gallajavri - Galggojarvi - Kilpisjärvi

Aamulla paistoi aurinko. Eilinen ei siis ollutkaan sellainen usean päivän Jäämeri-sää, jollaiseen lopetimme perhereissumme. Teltta kuivui ja Coalbmevaggi näytti kerrankin kauniilta. Edessä oli viimeinen täysi vaelluspäivä, mutta en vielä ollut päättänyt, mihin asti rypistäisin.

Vastatuuli rajattu pois kuvasta tunnelman takia.

Rahpesjohkan soraharju oli kauniimpi kuin muistin ja matka Somasjärven tuvalle pidempi kuin muistin. Kerran ajetuista pätkistä jää repaleiset mielikuvat. Somasjärven tuvalta löysin kunnon lusikan, niin ei tarvinnut enää katkenneella nysällä ronkkia myslihiutaleita Alpkitin korkeasta ruokamukista. Kobmajoen tuvalta puolestaan löysin isän ja pojan, luultavasti sitä ulkomaalaista perhettä, joka juuttui koronan takia Kilpsjärvelle ja jäi olemaan.

He kertoivat että varsinainen Kalottireitin polku Pitsusjärvelle oli vaativa muttei mahdoton. Edellisellä kerralla olin ajellut herroiksi poromiesten mönkijäuraa pitkin Ritnijavrin kautta, joten nyt päätin kokeilla virallista reittiä, vaikka tiesin ettei siinä ollut järkeä.

Normipolku Kobmajoen varrella.

Normipolku Cahppesjavrritilla.

Melkein koko Kobmajoen varsi oli kivistä ylämäkitunkkausta ja Cahppesjavrritin tienoolla riitti tolkuttomia rakkoja. Lassavarrin päältäkään ei pystynyt kunnolla laskemaan mönkijäuralle, osin vastatuulen takia. No nyt tiesin tämänkin reitinvalinnan.

Pitsusjärven rannassa mietin menenkö kivistä mönkijäuraa Vuopmegasoaivin ylitse niin kuin viimeksi vai Kalottireittiä. Tutkimusretkeilymielessä valitsin Kalottireitin, ja nyt tiedän että molemmat ovat huonoja. Tunkkausta oli jokirannassa tarpeeksi.

Pitsuskönkäällä näin söpön bikepacking-pariskunnan taukoa pitämässä ja menin juttelemaan. Jos tänne asti on pyöränsä raahannut, täytyy olla muutakin kuin söpö. Miehen kanssa rehvastelin reiteistä. Olivat menossa Haltille, ja muinaisilta patikkareissuilta muistin, että Pitsisjärveltä ylöspäin polku oli pitkän matkaa asiallinen, mutta Haltin rinne tietysti pelkkää rosopintaista, ruosteenruskeaa louhikkoa. Paluumatkaa varten vinkkasin, että Kalottireitiltä kannattaa poiketa mönkijäuralle Meekonvaaran ympäri, se on ajettava toisin kuin Meekonjärven tienoo.

Tämä kuva pitää ottaa.

Itse kylläkin jatkoin Kalottireittiä. Tiesin että se on vaikea mutta halusin kokeilla. Kivikoissa ihmettelin, että söpö pariskunta oli taluttanut oudon vähän. Myöhemmin kävi ilmi että toinen heistä oli Manon Carpenter, eläköitynyt maailmancup-DH-kuski. Eivät sellaiset taluta. Pariskunta teki hienon videon ja pari hyvää postausta reissultaan, olivat päässeet Haltille ja takaisinkin.

Lounasta söin Vuomakasjoen sillalla. Aurinko paistoi mutta tuulensuoja tuli tarpeeseen. Sitten jatkoin epäpyöräilyä - kymmenen metriä ajoa, saman verran tunkkausta, uudestaan. Ajamaan pääsi vasta Meekon tupien jälkeen, mutta hitaasti. Tämän piti olla päivän nautinnollisinta maastopyöräilyä, mutta väkevä vastatuuli nosti ketjun isoimmalle takarattaalle, enkä juuri edennyt nopeammin kuin edellä kulkeneet vaeltajat. Aurinko meni pilveen ja alkoi kuurotella.

Olisi ollut parempi kahlata ylempää ja mennä Meekonvarrin takaa.

Kamera ja virtapankki kuolivat tässä kylmyyteen.

Kuonjarjoen tuvalla söin karkkia ja odottelin turhaan tuulen tyyntymistä tunnin verran. Oli muutakin porukkaa ja vessat täynnä paskaa - pandemiaretkeilyn jälkiä. Vedin kuoret päälle ja lähdin Guonjarvarrin rinteeseen. Viime reissulla ajoin ylös asti, nyt tuuli pakotti jalalle.

Teemalovaaran rinteessä poikkesin polulta. Saarijärven ympäristö on kaikista viheliäisintä bikepacking-maastoa ja olen sen jo kerran tunkannut. Nyt halusin kokeilla pääsisikö Norjan puolelta Sadgejavrin, Gallajavrin ja Galggujavrin kautta sujuvammin. Sadgejavrin pohjoispuolella näkyi ilmakuvissa mönkijäura.

Alamäki suoraan länteen sujui nummea pitkin hyvin, mutta Duolljehuipojohkan reunalla alkoi olla soista, kivistä ja mättäistä. Lisäksi piti neuvotella läpi rajan poroaidasta, joka oli poikkeuksellisen hankala. Tunkkailin kivikkosuota pitkin liian alas lounaaseen, Buolvirjohkan suistoon asti, koska halusin käydä katsomassa ilmakuvissa näkyneen kodanpohjan. Se tosiaan oli pelkkä kodanpohja keskellä pajukkoa. Fiksumpaa olisi ollut tunkata suoraan länteen ylemmäs, Buolvirrohtun uudemmalle kodalle, joka näkyi kauas. Sen kautta kulkee mönkijäura, joka jatkuu Buolvirjohkan reunaa ylös poroaidalle ja poroaitaa pitkin lähelle Kalottireittiä. Se on selvästi optimaalisin reitti näillä tienoin.

Itse tavoitin mönkijäuran Heargevarrin eteläpuolen hauskalla soraharjulla. Takana oli pitkä päivä mutta matka tuntui taittuvan. Söin patukoita ja ajoin, ja mikäs oli ajaessa sillä mönkijäura oli poikkeuksellisen hauska - alamäkivoittoista vuoristorataa ja mutkittelua enimmäkseen kovalla pohjalla, kiviä paljon kierrettäväksi.

Gallajavrin rannalla ura alkoi olla jo iso. Gallajohkan kohdalla näkyi jäänteitä sillasta ja mökkejä. Kahlauksen jälkeen mönkijäura leveni kärrypoluksi ja Veajetjohkalta alkoi pitkä, loiva alamäki. Se tuli tarpeeseen sillä kone piiputti, viimein. Mietin voisiko tätä reittiä ajaa Haltille päin ja se tuntui ikävältä mietteeltä. Mukavampi kerätä korkeusmetrit soratienousuissa Birtavarresta tai Reisadalenista.

Vaatimuksieni mukaisia telttapaikkoja ei näkynyt ja kännykkä oli kuollut kylmään tuuleen, samoin virtapankit. Jatkoin siis ajelua, koska aamulla piti päästä bussiin. Galggojavrilta alkoi soratie joka rajan kohdalla yhtyi asvalttiin. Tuuli kääntyi myötäiseksi ja se oli hyvä. Joka paikkaan sattui mutta jaksoin sentään istua pyörän päällä. Väsymyksestä huolimatta ei huvittanut mennä koputtelemaan Kilpisjärven mökkikyliä, joten laitoin teltan nätille vaikkakin kuluneelle paikalle Siilaskosken lähelle, Maantielahden pikkuharjulle. Iltatoimilla huomasin, että puskiin oli paskottu ennen minuakin. Tämä lienee Kilpisjärven suosituin epävirallinen leirintäalue.

16.8.2020 matkapäivä Kilpisjärvi - Oulu

Aamulla rullasin Matkailuhotellille suihkuun. Palvelu oli huonontunut viimekertaisesta - rähjäisenä sain suihkutella vessan kokoisessa kopissa ilman ilmanvaihtoa. Kostoksi jäin kauppareissun jälkeen norkoilemaan Matkailuhotellin rantasaunalle. Eteläseinusta tarjosi tuulensuojan raivokkaalta puhurilta, joka nosti Kilpisjärvelle vaahtopäät. Ruotsin puolen tuntureilla oli uutta lunta. Untuvat päällä tarkeni istua ja miettiä bikepacking-pariskuntaa räntäsateessa Haltin juurella - sekä omaa paluumatkaa.

Normisää Kilpparilla.

Jotenkin pitäisi päästä Äänekoskelle anoppilaan, perhe oli siellä. Onnibussi kuljettaisi minut muttei pyörää, joten pyörä pitäisi saada Matkahuoltoon, mutta nyt oli sunnuntai. Siispä Goldlinella Rovaniemelle, vaihto Ouluun, siellä yötä, aamulla pyörä Matkahuoltoon ja Oulusta Onnibussilla nelostielle. Sitten istumaan.

Ennen Oulua aloin perata kännykästä sopivia yösijoja. Sattumanvarainen valinta osui Letonniemen luonnonsuojelualueeseen. Sinne oli hauska rullata bussilta. Ilta oli lämmin ja aurinkoinen, kaduilla oli ihmisiä ja Oulun pyörätiet olivat huomattavasti tasaisempia kuin mönkijäurat, vaikkakin vaikeampia seurata. Letonniemellä sain teltan rantahietikolle pystyyn juuri kun aurinko laski mereen. Vaihto-oppilasporukka vietti iltaa läheisellä nuotiopaikalla. Sihautin kaljan auki mutta mieleen hiipi kamala ajatus. Aurinko tosiaan laski. Kesä oli ohi, pimeys koittaisi pian.

Viimeinen eikun viimeisin telttapaikkani.

Mutta hitto, olinpahan läpäissyt pari laaksoa joita ei noin vain läpäistäkään, syönyt tuoretta turskaa, nähnyt villejä vuoria, saanut naamalle tuulta ja aurinkoa, kahlannut vuolaita jokia ja jaksanut hyvin. Tunsin olevani maastopyörävaeltaja jopa enemmän kuin ennen. Vieläpä kohtuullisen kokenut, ja kokemus oli paikannut kunnon rapistumista.

Kivikot, risukot ja kahlaukset olivat jättäneet jälkensä, mutta eivät minuun vaan kenkiin. Kärjestä vahvistetut Gaernet olivat täysin tuhoutuneet.

Maastopyörällä läpäistävissä 3

13.8.2020 Russeholmen - Nordreisa - Sikkajavri - Rotsundelv - Hammarneset - Dazavaggi/Gallomelen

Aamu ei valjennut, koska valoisaahan tuolla on koko ajan. Heräsin varhain ja levänneenä. Luulin että tästä oli tulossa puolittainen lepopäivä, mutta päätin silti lähteä ajoissa ajelemaan. Alun perin olin suunnitellut tutkivani Reasnjarga-niemekkeen polkuja, mutta näin ne telttapaikalta niin jyrkiksi etten viitsinyt. Tunkata sai muutenkin tarpeeksi tässä maailmankolkassa.

Kamat leppoisasti levällään - hyvä aamu.

Aamuaurinko paistoi sen verran matalalta, että isojen vuorten varjoissa oli koleaa ja kosteaa. Aluksi siirryin asvalttia lähelle Nordreisan metropolia, mutta käännyin Polleniin, joka on paikallinen virkistysalue. Näköalareitti poluilla ja hevostelu-urilla oli aamukostea mutta kaunis - hiekkapohjaista mäntymetsää, matalaa vuorovesirantaa ja pandemiakelpoinen ulkovessa leppoisaan aamuhetkeen.

Pollenin rantaa.

Nordreisassa markettiin ostoksille. Olin syönyt aamiaisen, mutta jotenkin mukaan tarttui retkieväiden lisäksi litra jogurttia, litra tuoremehua, pari sämpylää, iso pulla ja hedelmiä. Kalastuskauppa avautui vasta kymmeneltä, ja koska uistinvarastoni kaipasi täydennystä, vetäydyin sillan alle laavulle nauttimaan toista aamiaista hobittityyliin. Sen jälkeen kaupasta muutama jigi, jigipää ja pilkki ja urheilukentän päädystä suoraan länteen ylängölle kohti Sikkajavria.

Kaukaa kaunis läheltä ruma.

Ura oli ruma, märkä ja tolkuttoman jyrkkä jopa tunkkaamiseen, mutta näköala Reisaelvan suistoon oli kaunis. Hiki valui silmiin, kunnes puurajassa kolmensadan nousumetrin jälkeen ura muuttui poluksi ja tasoittui, ja loput viisikymmentä korkeusmetriä pystyi pyörittelemään. Sikkajavrilta löytyi erittäin kauniilla paikalla sijaitseva laavu. Tänne kelpaisi tulla retkelle. Ei mutta minähän olin täällä retkellä. Tajusin pysähtyä katsomaan maisemaa.

Laavun jälkeen piti neuvotella pikku kanjoni sekä polutonta tai poropolkuista rantapusikkoa vajaa kilometri ennen kuin tavoitin järven länsipuolelle tulevan merkityn retkipolun. Mönkijäura kulki sen vieressä, mutta ajattelin että kumpaakin joutuu tunkkaamaan ylös mutta singletrackiä on hauskempi laskea, joten pysyin polulla. Dalelvan lähteiltä sitten alkoi mehukas lasku - harmi vain että koivumetsässä se jyrkkeni sen verran, että nautinto hiipui satulan takana roikkumiseen. Muutenhan tuollaista lastattua, pitkästi joustavaa traililaivaa on mukava soudella alamäkeen, kun runko ei juuri töyssyissä heilahda. Noin neljänsadan tunkkausnousumetrin oikoreitti (!) Sikkajavrille kannatti maisemien ja alamäkien takia.

Rotsunddalenissa pääsin asvaltille ihailemaan pittoreskejä lammastiloja ja vähitellen merenrantaan. Tiedustelureissulla olin todennut Rotsundista pari kilometriä länteen sijaitsevan pikkulaiturin hyväksi kalapaikaksi. Nyt se oli saanut lukon aitaansa, mutta kiipesin sinne silti ja päätin pyydystää lounaan. Valitettavasti laskuvesi oli alimmillaan enkä saanut kuin pikkuriikkisen seitin, vaikka yritin pari tuntia.

Mutta mitä siitä - olin speksannut kalavehkeet mukaan, koska tiesin että niiden kanssa maltan sentään pysähtyä. Meressä ja vuorissa oli katselemista vaikkei kala syönyt.

Lintujen tarkkailu on vaarallista.

Pussiruoan jälkeen jatkoin asvalttia, mutta kiersin sentään pikkutietä Spokenesin niemekkeelle ja kävin katsomassa lintutornia, jonka alta myrskyt olivat kalvaneet hiekkapenkan pois. Sää alkoi tummua, ilmassa oli sadetta. Spokenesin kärjessä yritin kalastella, mutta ranta oli liian matala ja kivikkoinen. Vesi oli kuitenkin kääntynyt nousuun. Vähitellen alkoi sataa oikein kunnolla, joten en kovin kauaa jaksanut tutkia Spokenesin nurmettuneita tykkiasemia.

Jokaisesta niemestä löytyy tykkiasema.

Hammarnesetin satamasta bongasin ison ja pitkän aallonmurtajan - ne ovat parhaita rannaltakalastuspaikkoja. Ajelin murtajalle, vedin kuoret päälle, laitoin virvelin kokoon ja heitin kiiltävän esineen veteen. Parikiloinen turska tärppäsi heti ja otin sen iltaruoaksi. Sen jälkeen kalastus oli mitä parhainta c & r -viihdettä. Parin kilon turskia ja isompiakin tuli enemmän kuin vieheitä jäi penkkaan. Paras elämys tärppäsi murtajan kärjestä, kun pääsin mittelemään noin seitsenkiloisen seitin kanssa ja voitin. Vaikutti vähemmän hengästyneeltä kuin itse olin, kikkailu ison kalan kanssa lohkareiden väleissä pyöräilykengillä ei ollut helppoa. Otin lopulta kaksi turskaa ja pienen seidin. Perkasin kalat laudanpätkän päällä ja ajelin pesemään ne seuraavalle joelle. Jokia ei täällä päin tarvitse etsiä kaukaa.

Normiturska. Huomaa myös kenkien tila.

Iso seiti, huonosti kuvattuna.

Sitten piti löytää telttapaikka, ja vaikka se Norjassa on yleensä helppoa, Lyngenvuonon reuna on liian jyrkkä ja asuttu. Aloin olla väsynyt, enemmän sateesta ja päivän pituudesta kuin ajosta. Vikelvan kohdalla havahduin katsomaan kylttiä, joka ohjasi retkipolulle Dazavaggiin. Reitin varrella piti oleman näköala, pyhä kivi ja saamelaisten kesäkenttä. Ehkä siellä olisi teltallekin paikka.

Lähdin junnaamaan pystyjyrkkää kärrytietä kevyimmällä vaihteella. Jalat olivat tyhjät ja vettä satoi, mutta kone väänsi vielä. Vikesokkenin moreenijyrkänteiltä ei tasaista telttapaikkaa löytynyt, ja kun kärrytie sen jälkeen loppui yläsuohon, maasto oli teltalle liian märkää. Jatkoin liukasta, kapeaa koivikkopolkua yhä ylöspäin. Enimmäkseen piti tunkata mutta puuraja läheni ja maasto muuttui kuivaksi nummeksi, joka yleni terasseittain. Pieni purokin ilmaantui vesijohdoksi.

En kuitenkaan laittanut telttaa pystyyn. Halusin aina katsoa, olisiko seuraavalla terassilla vielä parempi näköala ja vielä tasaisempi variksenmarjapatja. Yleensä tällaisesta seuraa paitsi huono valinta myös nälkäkiukku, niin kuin silloin kun etsii vieraassa kaupungissa ravintolaa, eikä mikään ole sopiva. Mutta nyt kävi tuuri. Tunkkasin ylös viimeisen rinteen Gallomelenin kentälle ja näin ison, valkoisen kodan. Kurkkasin ovesta sisään - siellä oli lautalattia, tuoleja, iso kamina ja kuivaa puuta. 250 korkeusmetriä kannatti, vaikka voimat olivat vähissä.

Yllättävän tummaksi kääntynyt ilta sujui kaminan lämmöstä nauttien, retkinojatuolissa istuen, rankkasateen ropinaa kuunnellen, jalkapohjia paahtaen, turskaa paistaen ja vaatteita kuivaten. Kiitos vaan paikalliselle moottorikelkkayhdistykselle! Kävin kotaan nukkumaan mutta parin tunnin jälkeen pystytin pihalle teltan. Hyttysiä oli vähän mutta nekin riittivät (taas!) muistuttamaan, että sulan maan aikaan pitää aina nukkua teltassa. Aina.

14.8.2020 Gallomelen - Birtavarre - Ankerla - Magerelvan kammi - Guolasjavri - Haltin parkkis - Biedjovaggi - Coalbmevaggi

Olipa mukava syödä aamiainen kuivassa kodassa. Teltan jouduin pakkaamaan märkänä, mutta ihan koko aikaa ei enää satanut. Lähellä tarkkailevalle pyhälle kivelle uhrasin yli jääneen pienen turskafileen. Kun laskin varttitunnissa asvaltille en lainkaan muistanut miltä edellisiltana tuntui tunkata tyhjillä jaloilla vesisateessa samaa mäkeä ylös tunti pari.

Aamuverryttely. Noita kumpuja eilen kiipesin.

Sen verran olin jäänyt kalastukseen kiinni, että yritin ensimmäiseltä jyrkältä rannalta eli Nisenesetistä onkia lounasta. Laskuvesi, ei tärpännyt, mutta ei tärpännyt niiltä venekalastajiltakaan, jotka tulivat viereen ihmettelemään. Jatkoin puuduttavaa asvalttijunnausta Olderdaleniin ja hain kokiksen. Kohta olisi nousuvesi.

Lähempänä Kåfjordenin pohjukkaa havaitsin, että lokit melskasivat vuonolla ja pari pyöriäistäkin kävi pintomassa. Se tietää kalaparvea, ja vaikka ranta näytti lähinnä tienpenkalta, pysähdyin heittelemään. Melkein joka heitolla tuli välivedestä pikkuseiti ja jos antoi vajota pohjaan asti tuli pikkuturska. Sadistisesti hymyillen kiusasin merikaloja puolisen tuntia ja otin pari isointa ruoaksi. Sitten parvi meni ohi. Virveliä pakatessa murehdin, että tämä oli viimeinen merikalastus tänä vuonna. Hienoa puuhaa ja palkitsevaa, vaikka c&r on minulle vielä eettisesti kesken.

Listalla päivän kala.

Tutuksi käyneestä Birtavarren Coopista hain loppumatkan retkieväät ja kohtuuttoman kenttälounaan. Pullat, banaanit, kokikset ja sämpylät tuskin mahtuivat reppuun. Sitten siirryin loivaa ylämäkeä Haltin suuntaan muinaisen kaivoskylän Ankerlan parkkiksen laavulle ja ryhdyin syömään. Yllättävää kyllä en taaskaan saanut kaikkea turska- ja seitifilettä alas - eihän sitä ollut kuin reilu kilo! Pullat, kokis ja sämpylät vaativat kai oman tilansa.

Sitten lähdin tunkkaamaan Ankerlan vanhaa kaivosserpentiiniä ylös Moskugaisin suuntaan. Se helpompi hiekkatie oli niin nähty. Kuivalla, ilman kuormaa ja 50-piikkisellä takarieskalla vanhaa, tasaisesti nouseva kaivosuraa olisi ajanutkin. Nyt satoi, pyörä painoi ja piikkejä oli vain 42, joten tunkkasin. Yhtämittaisia korkeusmetrejä kertyi reilut seitsemänsataa.

Tuolta tunkkasin. Puolivälissä jäänteitä köysiradasta.

Mässäilyn ansiosta energiaa riitti mutta edellisvuosia huonomman kunnon huomasi - jouduin välillä pysähtelemään. Lopulta pääsin ylös terassilla kulkevalle mönkijäuralle ja lähdin Haltin suuntaan. Maisemat aukenivat alas laaksoon eli pilvet olivat vielä korkealla. Magerelvan kammilla pidin tauon ja yritin turhaan löytää kammista lusikkaa. Oma kelvoton, muovinen lusikkahaarukkani oli mennyt naps Ankerlassa.

Magerlevan kammi. Hieno sisältä.

Kuurotteleva sade sai höysteeksi navakan vastatuulen ja jouduin laittamaan kuoret välillä myös jalkoihin. Onneksi ura oli ajokelpoinen. Muistelin kuukauden takaista perheretkeä, kun huristelimme samaa uraa auringossa myötämäkeen lapset pakkarilla ja puikkasimme poluitta Sabetjohkan kuumottavalle riippusillalle.

Nyt ura tuntui pidemmältä mutta laski lopulta Guolasjavrin hiekkatielle. Jyystäminen jatkui: vastatuulta, sadetta ja kumpuilevaa soratietä. Puolen tunnin välein syötävää, kellosta katsoen koska muuten ei muista. Vuorokaudenaikaa oli vaikea arvioida, ihmeen synkältä näytti taivas. Kello kertoi, että johan tässä oli tullut kaksitoista tuntia liikuttua.

Kun Haltin takana käännyin tien päästä mönkijäuralle Biedjovaggiin, tuuli asettui perän puolelle ja tuuppasi minut Coalbmevaggiin. Siellä oli taas vastatuuli ja urakin kivisempi kuin parin vuoden takaa muistin. Ilmeisesti mönkijäurat tasoittuvat muistoissa tai kuluvat todellisuudessa tai molempia. Oli oikeasti tukalaa päästä eteenpäin, jäykkäperällä olisin jo heittäytynyt maahan itkemään.

Ilma oli tavanomainen eli sen verran ilkeä, että kun Coalbejavrritin rannassa näin oudosti lepattavan teltan, kävin kysymässä onko kaikki hyvin. Oli kyllä mutta saksaksi.

Oman teltan laitoin viimein Coalbmejavrritin kaakkoispäädyn penkereille ja olin melko lailla kuitti päivän touhuista. Tuuli oli kova ja ilma kylmä mutta tarkenin hyvin. Varustemuutokset ja -hankinnat olivat osuneet nappiin. Oli mukava pöhistellä iltaruokaa isossa teltassa, kun kosteat seinät olivat tarpeeksi kaukana.

Telttapaikka näytti hyvältä vasta seuraavana aamuna.

Jatkuu.

Maastopyörällä läpäistävissä 2

z11.8.2020 Sieimma - Svartfossveienin silta - Reisaelvan pohjoispuoli - Doaresvaggi - Geairaskardet - Lankavarri - Storelva

Myslit naamaan, kahvit suoniin, rasvat perseeseen ja pikasiirtymä pikitielle. Niin luulin, mutta Sieimmalta ei noin vain lähdetä. Alemman polun tiesin tiedustelureissun perusteella vaikeaksi, eikä sinne ollut enää viitaakaan, joten valitsin ylemmän. Alkuun piti tunkata ja kantaa melkein sata äärimmäisen vaativaa korkeusmetriä. Sitten piti tunkata pitkin louhikkoista ikimetsää ja kahlata lammikoissa. Mutta lopulta alkoi metsäinen, alamäkivoittoinen singletrack, joka johti soratielle.

Aamun herkkupolkua.

Olin läpäissyt Reisadalenin, vieläpä puolisen päivää nopeammin kuin luulin. En suosittele sitä kenellekään maastopyörävaeltajalle. Se oli vaativin kokemani maastopyörävaellusetappi, vaikka sekin ennätys menisi uusiksi jo iltapäivällä…

Soratien alamäissä ihmettelin tahmaista menoa. Kävi ilmi että kivikossa retuuttaminen oli vääntänyt takajarrulevyn killilleen. Pysähdyin rassaamaan sitä Ovi Raishiin -opastuskeskuksen parkkipaikalle ja mietin, paljonko olin hukannut kallisarvoisia watteja.

Bilton tasalta alkoi asvaltti, jolta poistuin kun mahdollista, koska niin tykkään tehdä. Suuntasin Svartfossveienin sillan yli joen koillisrannalle. Siellä kulkeva hiekkatie muuttui mukavaksi kärrypoluksi, jolta sitten jatkoin asiallista mönkijäuraa kohti isoa voimalinjaa. Cavccasjohkan ylitys oli yllättävän haastava - ilmeisesti vesi oli korkealla. Sen jälkeen mönkijäura kasvoi ja voimalinja rumeni, kunnes tulin toiselle soratielle.

Jauhamatonta soraa.

Matka joutui, pyörä toimi, laakso avautui uljaaksi, aurinko alkoi paistaa ja jalat tuntuvat hyviltä, ja se oli hyvä, sillä ylämäki odotti.

Tuonne pitäisi nousta.

Doareselvan sillalla katselin pohjoiseen kohti jyrkkää vaggia. Ei siitä näkynyt kuin alku, loppu jäi kulman taakse, mutta päätin kunnioituksesta pitää leipä- ja kahvitauon. Sitten tunkkaamaan! Vähän käytetty mönkijäura Doaresvaggiin nousi aluksi portaittain: mutainen töytäre, kalliota, alamäki ja seuraava mutainen töytäre. Ajaminen alkoi tulla kyseeseen vasta puurajassa, kun ura asettui korkeuskäyrälle, mutta pehmeä ja kivinen pohja piti ketjun isolla takarattaalla. Laakson toisella puolella väijyi Doaresgaisa, yksi Norjan epästabiileista vuorista. Oli helppo nähdä murroslinja, jonka siirtymistä geologit jatkuvasti seurasivat. Mittausten mukaan kolmasosa Doaresgaisan länsipäästä oli romahtamaisillaan laaksoon. Toivoin että rytinä viipyisi vielä tunnin pari, että ehtisin alta pois.

Vähän ajettu mönkijäura ennen jokea. Edessä tunkkausnousu.

Sitten ura sukelsi jyrkästi joelle ja menetin viitisenkymmentä vaivalla kerättyä korkeusmetriä. Yleensä mönkijäurien kahlauksista erottuu ajokelpoinen kohta, mutta nyt erottui vain liian paksusti kuohuvaa vettä. Parempaa ylityspaikkaa ei voinut etsiä, koska jyrkkää, louhuista laaksonpohjaa ei kerta kaikkiaan voinut edetä. Oli selvää että tämä ylitys oli Doaresvaggin kruksi, vaikein kohta.

Pakkasin vettä kestämättömät tavarat huolellisesti, luin virrasta reitin ja aloin kahlata. Pyörä oikealla puolella keula suoraan vastavirtaan. Pyörän siirto tukevaan kohtaan, askel, siirto, toinen askel. Kuohuvaa vettä reilusti yli polven, pohja päätä isompia järkäleitä. Pari kertaa pyörä halusi lähteä kohti Reisaelvaa, mutta sain estettyä.

Olen kahlannut vaikeammistakin paikoista mutten pyörän kanssa. Tämän ylityksen takia Doaresvaggia ei kannattane kulkea toiseen suuntaan. Jos vesi sattuu olemaan korkealla, paluumatka on pitkä, kiertotie mahdoton.

Vastarannalta alkoi pitkä ja jyrkkä tunkkaus mutta fiilis oli katossa. Tästä eteenpäin riittäisi pelkkä hiki, paitsi jos Storelva olisi yhtä paha. Soisen pätkän ja Doareselvan uuden, leveämmän ja helpomman ylityksen jälkeen pysähdyin lounaalle ennen tunturisatulan ylitystä Geairavaggiin. Mikäpä siinä oli vettyneitä jalkoja kuivaillessa, kun aurinko paistoi ja olin taas raahannut pyöräni paikkaan, johon tuskin kukaan pyöräänsä raahaa. Tähän laaksoon jos tuupertuisin niin saisin maata hetken ihan rauhassa, toisin kuin kotona.

Ilmakuvista olin nähnyt, että sähkölinjan rakentamista ja huoltoa varten Doaresvaggista ylös oli kaavittu vuorenkylkeen pengertie. Pussiruokaa piereskellen ponnistelin sitä kohti - ura oli karkeakivinen ja jyrkkä mutta selvä. Kaupinvaaran satulassa maasto muuttui rakaksi eikä ilmakuvissa ollut näkynyt kuin satunnaisia mönkijänjälkiä. Maastossa ura oli kuitenkin kohtalaisen helppo seurata kirkkaassa säässä ja paikoin jopa merkitty kivikasoilla. Välillä pystyin jopa ajamaan, mikä oli mukavaa vaihtelua.

Ystävällisesti tähän oli kaivettu ura.

Niin hyvää rakkaa.

Satulasta loiva lasku Geairavaggiin ei varsinaisesti saanut tuulta suhisemaan korvissa, mutta uuden vaggin pohjalla kulki selvä ura - kurainen ja kivinen mutta ajokelpoinen niiltä osin kun ei ollut lumen peitossa. Geairaskardetin lukitulle huolto- tai poromökille tosin joutui tunkkaamaan, ja sieltä alas oli tyypillinen norjalainen korkeuskäyrämäki, joka kartalla ja ilmakuvissa näyttää leppoisalta mutta paikan päällä syöksyy korkealta tyhjyyteen. Jarrut savuten pudotin Lankajavrin reunalle ja siitä jatkoin kelvollista, nyt jo loivempaa uraa eteenpäin. Oli mukava että poromiesten mönkijäura jätti hajurakoa sähkölinjaan - niiden alla on Norjassa aina vanhaa mutta rumaa ja mutaista jälkeä isoista koneista. Vieressä Riehppegaisa kurkotteli jäätiköineen kohti iltaruskopilviä ja Jiehkkejohka laski kanssani kilpaa kohti Storelvan laaksoa. Jylhä paikka, jylhin mihin olen pyörällä päässyt, villi, ruma ja kaunis.

Alas Storelvalle. Ei kai se tarkoita isoa jokea?

Alamäki oli hauska mutta millainen olisi Storelvan ylitys? Päivän viimeinen stressi purkaantui joen rannalla, kun se paljastui yli loiskittavaksi. Polveen asti ja kova virta mutta helppo silti. Sitten piti enää löytää telttapaikka. Joen rannalta ei löytynyt, sen verran jyrkkä oli laakson V vielä näinkin ylhäällä, joten jouduin viimeisillä verensokereilla tunkkaamaan isoa mönkijäserpentiiniä melkein sata korkeusmetriä ensimmäiselle kunnon terassille. Olikin mainio iltanäkymä teltan ovesta kohti auringonlaskua ja gaissoja.

Helppo joki.

Makuuhuone.

12.8.2020 Storelva - Luovosskaidi - Vaddas - Oskfjorddalenin länsireuna - Oksfjorhamn - Straumfjordnes - Straumfjorbotn - Russeholmen

Aamulla olin into piukassa matkaan lähtemässä. Kroppa oli sopivasti kierroksilla: sain nukuttua yön mutta koneessa pysyi veto päällä. Ei tätä monta päivää jaksaisi, mutta nyt oli reiteiltään selvä päivä edessä.

Aluksi tunkkasin lukitulle poromökille. Sieltä jatkui mainion vuoristoratamainen mönkijäura, jonka flow keskeytyi vain muutamaan pitkään, turpeiseen tunkkaukseen. Luovosskaidin huippulaakiolla pysähdyin kuvaamaan pyörääni, kun taustalla oli niin maukkaasti pilvenrepaleita ja vuorenhuippuja. Fiilikset olivat yhtä korkealla kuin sijainti. Sitten oli edessä jarruja polttava usean sadan korkeusmetrin lasku Vaddakseen. Ensin turpeista, sitten kivistä uraa, serpentiineille kiedottuna. Tätäkään pätkää en haluaisi yrittää toiseen suuntaan. Onneksi olin osannut valita oikean kiertosuunnan reissulle.

Leveää vuoristorataa.

Onhan tämä nyt helvetin siistiä.

Vaddaksessa riippusiltaa joen yli ja sitten laskettelemaan hiekkatietä pitkin kohti Oksfjordhamnia eli merta. Ettei homma menisi liian helpoksi olin speksannut soraisemman ja polkuisemman reitin Sattojohkan länsipuolelle ja Sattasvarrin ympäri. Siellä kulki mainio, kapea, metsäinen kärrypolku - juuri ja juuri ajettavissa vaikka vanhalla kapearaiteisella Defenderillä, mutta yksi murtunut siltarumpu. Mikä hämmästyttävintä ura laski melkein koko matkan ideaalikulmassa - ei tarvinnut polkea muttei jarruttaakaan, ja rattia sai pyörittää viihteekseen.

Tässä kohtaa se oli jo Storelva.

Oksfjordhamnissa oli hieno tunne rullata merenrantaan. Tunturin ja meren rajaa voi partioida vain täällä. Kävin varmistamassa että kauppa tosiaan oli suljettu, latasin virtapankin ja kännykän sataman pistorasiasta ja ilmoitin kotiin olevani ihmisten ilmoilla seuraavat pari päivää. Sitten lyhyt tiesiirtymä länteen Straumfjordnesiin.

Se on väkevä vuorovesivirta, josta tiedustelureissulla olin nykinyt perheelle turskaa. Pysähdyin levikkeelle, virittelin nautinnollisesti virvelin kasaan ja heitin turskapilkin veteen, vai olikohan se keltainen jigi. Oli laskuvesi ja kala huonolla syönnillä, mutta nopeasti sain ensimmäisen pikkuturskan. Seuraavat antoivat odottaa itseään ja nälkä kurni, joten ei auttanut kuin paistaa se ensimmäinen perunamuusin kylkiäiseksi. Kirosin ikivanhan trangiapannun huonoa teflonia mutta siunasin auringonpaistetta, kalaa ja merta. Kahvin jälkeen oli vielä näläntunne enkä malttanut jatkaa matkaa vaan kokosin virvelin uudestaan ja kiskoin pari isompaa turskaa. Hiekkainen ranta levikkeeltä pikkuisen Öraan päin oli selvästi parempi kalapaikka kuin levike, siinä on melkein 30 metriä syvä monttu. Söin saman tien nekin turskat. Kaikkiaan kolme paistinpannullista kalaa.

Ensimmäiset turskat. Huomaa myös kenkien tila tässä vaiheessa.

Kun jatkoin, ylämäet maistuivat turskalta jos kiihdytti. Laitoin teltan Straumfjordin perukan lähelle, vastarannalle, täydellisille varpupatjoille. Betshammerelva taisi olla vesijohtoni nimi. Päivää oli hyvin jäljellä, joten ennätin kerätä pikkusuon reunoilta litratolkulla lakkaa lähiravintopäivän jälkiruoaksi. Paikalle tuli toinenkin teltta, mutta tilaa oli.

Jatkuu.

Maastopyörällä läpäistävissä 1

Tässä menee polku.

Kevättalvella 2020 pandemia ei kohdellut pyöräilijäidentiteettiäni hellästi. Vuodenvaihteessa olin treenannut ja tehnyt loppiaisen tienoilla jopa parin yön bikepacking-rykäisyn mörön perseeseen. Mutta kun Uudenmaan sulun takia juutuimme mökille päivittämään netistä koronalukuja, pyöräily ei huvittanut.

Se mikä huvitti oli tulevien maastopyörävaellusten suunnittelu. Olin siis ainakin potentiaalinen pyöräilijä. Norgeskart.no (suosittelen!) oli auki yömyöhään, kun aprikoin etenkin ilmakuvien äärellä, mitkä kurut olisivat läpäistävissä. Päätin lähteä kokeilemaan sitä ja identiteettiäni.

Kesä-heinäkuun vaihteessa teimme perheellä perinteisen Norjan-retken - autolla tietysti mutta dadcore- ja mumcore-pyörät mukana. Merikalastus rannalta oli sen reissun tärkein uusi avaus, turskaa syötiin joka päivä, mutta lisäksi pääsin kuikuilemaan muutaman kurun muotoja, että onnistuisiko pyörällä. Skandinavian suurin rotkolaakso Reisadalen vaikutti lyhyen perherymyämisen perusteella haastavalta muttei mahdottomalta pyörällä - mielenterveys tosin riippuisi hyttystilanteesta. Reisadalenin sivulaakso Doaresvaggi puolestaan näytti alhaalta katsottuna tolkuttomalta, mutta ilmakuvissa siellä kulki vanha mönkijäura. Kaivosteitä Birtavarresta Guolasjärvelle tuli myös koluttua lasten kanssa, ja ne vaikuttivat yhteen suuntaan helpoilta mutta toiseen vaikeilta.

Manndalenissa kesäkuussa. Itsellä pari vuotta vanhempi lasti.

Siitä se idea sitten lähti. Tällä reissulla katsoisin onko miehessä vielä entinen terä. Haastaisin itseni läpäisemään laaksoja, joissa ei kannata ajaa pyörällä.

Varusteet

Pyöräksi BMC Speedfox, koska täysjoustolle olisi käyttöä. Vaatteiksi kevyet kuoret, kevyt untuvatakki ja -housut sekä merinovillaa. Teltaksi uusi Helsport Fjellheim Superlight 3, joka painaa saman kuin Akto mutta on ruhtinaallisen tilava sadeyön suoja. Uusi makuupussi, ettei tarvitse pierunkuoressa palella kuten edellisillä reissuilla. Lisäksi yksinkertaiset kalavehkeet.

Reppu oli pakko ottaa, koska en halunnut Bemarin etuhaarukkaan ripustella mitään, se olisi jousittamatonta massaa, mikä noissa olosuhteissa on pahempi kuin selässä oleva massa. Kamaa ei ollut paljon, sillä ilman kauppaa menisi korkeintaan kaksi yötä, kolme päivää.

8.8.2020 matkapäivä

Vaimolle ja lapsille nopeat moikat ja pyörällä kohti iltajunaa. Painavalta tuntui kuten aina tässä vaiheessa reissua, etenkin kun nostin bemaria junaan. Lukkoa ei ollut matkassa ja makuupaikka kaukana pyöräkopista, mutta sain konnarilta luvan nukkua pyörän kanssa, kun olin ottanut koko hytin.

Fiilis oli parempi kuin edellisillä reissuilla. Edessä oli epävarmuustekijöitä ja kunnon haaste mutta olin tehnyt pohjatyöt huolella ja kokemusta oli riittävästi. Ja onhan se hienoa päästä isukin arjesta omalle omalle. Taisin sihauttaa kaljan siinä ennen nukkumaan käymistä.

9.8.2020 toinen matkapäivä

Rovaniemellä rullailin sattumanvaraiseen hotelliin aamiaiselle. Olin yrittänyt varata Rollon ainoaa kunnon brunssia, mutta se oli täynnä, koska sunnuntai. Maha tuli tilkityksi sen verran täyteen, että bussimatka yhdellä vaihdolla Hettaan meni ilman lounasta.

Iltapäivästä Hetassa tietysti maastopyörävaeltajien pyhättöön, Paavontaloon. Emäntä Helinä on väärtini, jos rohkenen moista kunnianimitystä itse käyttää. Helinä oli luvannut hoitaa minut Kautokeinoon, sinne ei mene busseja enkä viitsinyt käyttää paukkuja tiesiirtymään.

Kuulumisissa riitti vaihtamista. Kevättalvella Helinä oli ennättänyt pitää ensimmäisen hiihtoloman pariinkymmeneen vuoteen, mutta asiakkaita oli ollut juuri tarpeeksi, että majatalo pysyi pystyssä. Kesä oli ollut vilkkain pitkään aikaan. Nyt elokuussa Paavontalo oli hiljentymään päin. Ryhdyimme tuumailemaan Kautokeinoon siirtymistä, ja kun Helinä ajatteli käydä samalla shoppailemassa, päädyimme seuraavaan aamuun - Pohjois-Norjassa kun kaupat eivät ole sunnuntaisin auki.

Muutamaa vuotta aiemmin olisin lähtenyt syömättä yötä myöten kohti polunpäätä, mutta samalla kun vanhenee niin viisastuu ja laiskistuu.

10.8.2020 Kautokeino - Cunovuohppi - Raisjavri - Reisadalen - Sieimma

Aamiaisen jälkeen pyörä paloiksi takakonttiin ja nokka kohti pohjoista. Matkalla sain kuulla, millaisia olivat kesätyöt palovartijana. Toivottavasti Helinä kirjoittaa tarinansa muistiin, hänellä on silmää pohjoisen elämälle ja kulkijoille. Pysäköimme Kautokeinon isomman marketin pihaan, Helinä ajatteli käydä ostamassa norjalaisia katkarapuja. Niitä oli kuulemma tullut syötyä nuoruuden Norjan-retkillä sulhasen, valkoviinin ja keskiyön auringon kera.

Parkkis ja Bemari Kautokeinossa.

Pyörä kasaan, lähtökuvat ja Raisjavrin tielle. Se on loivasti kumpuileva, asvaltoitu ylänkötie, ja tundraisen, soisen maiseman perusteella ei lainkaan tehnyt mieli ajaa Raisjavrille Kalottireitin märkiä polkuja. Puskin asvalttia vastatuuleen pikkuisen liian kovaa, koska niin kuuluu reissun ensimmäisenä päivänä tehdä. Pilvisen viileä ajosää eikä hyttysiä.

Maisematie muttei kuitenkaan.

Ruossageadasin poroaidalta lähdin kohti Reisadalenia. Paitsi että ajoin kiihkoissani poroaitauksen sisälle. Pakki päälle, harkintaa ja etelän puolelta aitauksen ohi. Ura oli selvä, kova ja kivinen, ja kun oikaisin Durenjargaan laskevan pikkujoen yli, pääsin vielä vetävämmälle uralle. En käynyt Raisjavrin vuokratuvalla vaan suuntasin uran toista haaraa lounaaseen.

Ilman pitkoksia polvia myöten kurassa.

Etapin pahamaineiset suot oli katettu matoilla ja pitkoksilla, mutta jalat sai heti märiksi, ja housutkin Cieknaljohkan ylityksessä. Polvia myöten ja isokivinen pohja. Poroaidalla pysähdyin kyykylle, sekin kuuluu alkureissun rituaaleihin, mutta korvasin menetyksen syömällä hilloja.

Pönötyskuva.

Aitevarren nousussa uria oli useampi ja valitsin aluksi väärän. Huolella piirrettyä viivaa ei ole Ambit3:lla helppo seurata, mutta kun viivalta tarpeeksi erkanee, sille osaa palata takaisin. Raisluoppalin kohdalla mönkijäura alkoi muuttua polkumaisemmaksi ja Njargajohkan ylitys kasteli taas jalat polvia myöten. Polku oli kuitenkin melko ajettava tuoreilla jaloilla ja pitkäjoustoisella pyörällä. Koivikkoiset viistorinneylämäet ja lyhyet suonotkelmat piti tunkata, mutta kun puut loppuivat, maisema avartui ja mieli keveni. Sähkölinja tosin piti liian erämaisuuden poissa mielestä.

Hetken oli hauskaa.

Miehtavarrin sivulaelta Reisadalen alkoi viimein hahmottua koko komeudessaan, mutta tolkuttoman kivinen lakipolku piti huolen, ettei maisemaa joutanut tiirailemaan. Vähitellen polku tasoittui ja muutaman kilometrin verran oli hauska laskea laaksoon.

Avokalliot Luvddiitjohkan tienoilla ja sen jälkeiset mäntykumpareet vihjailivat, että Reisadalen olisi vaativa mutta maastopyöräiltävä. Imojohkan vierusta paljasti totuuden: märkää, rytöistä lohkareikkoa, jossa pyörää vain juuri ja juuri sai kannettua tai raahattua jyrkkään alamäkeen. Maastopyörän kuljettaminen toiseen suuntaan, laaksosta Kautokeinoon päin, olisi masentava pyrintö. Imojoelle asti olin pitänyt mahdollisena jopa bikerafting-retkeä Kautokeinosta Reisadalenia pitkin merelle, enää en.

Sitä parempaa Reisadalenin maisemaa.

Laakson pohjalla pysähdyin lounaalle ja päätin etten lähde liukastelemaan pyöräilykengillä Imofossenin putoukselle.

Ruoka masussa ja kahvi suonissa oli hyvä jatkaa kohti Reisadalenin kruksia. Kuvista olin nähnyt, että eräällä männikköisellä hiekkahyllyllä polku oli varmistettu vaijerein. Ei se kohta paha ollut: viitisenkymmentä metriä jyrkkää muttei hengenvaarallista penkkaa, josta ei putoaisi mihinkään mutta vierisi jokeen. Purin nyssäkät pyörästä kiinni reppuun ja kannoin repun ensin. Sitten kannoin pyörän, mikä oli hankalaa, koska penkan jyrkkyyden takia jouduin kantamaan väärällä eli vasemmalla olkapäällä. Oikea käsi oli vapaa pitämään vaijerista.

En osaa kuvata edes jyrkkiä paikkoja.

Penkan jälkeen seurasi vaikeaa rantakivikkotunkkausta, joka juuri ennen Nedrefosshyttan siltaa yltyi vieriväksi louhikkotunkkaukseksi. Silta oli portaita lukuunottamatta helppo, mutta sen jälkeinen kallio vaati neuvottelua ja kurottelua.

En ajanut.

Nedrefosshyttan jälkeen hahmottui Reisadalenin bikepacking-arki.

1. Liian jyrkkä tunkkaus ylös moreenipenkereelle.
2. Vaativaa juurakkokivikkoajelua penkereen päällä.
3. Liian jyrkkä lasku alas rantaan.
4. Rannassa mutaa, risuja, korkeita saniaisia, kaatuneita puita ja sortumia.
5. Palaa kohtaan 1.

Rannassa vehmasta, penkalla röykkyistä, välissä jyrkkää.

Puuha vaati välillä niin äärimmäisiä ponnistuksia, että parin tunnin jälkeen jalat ja kädet alkoivat täristä. Asiallisia telttapaikkoja ei kuitenkaan tullut vastaan. Oikeastaan vain Vuomatakkan autiotuvalle olisi saanut teltan pystyyn, samoin eräälle sorapenkalle, mutta ne paikat oli varattu, vaikka laaksossa ei ruuhkaa ollutkaan. Puskin siis lukitulle Siemmahyttalle asti - pihassa oli teltan mentävä kolo. Seuraava jokivarren telttapaikka olisi ollut Käyränivan ja Houvinkiven välissä.

Alkoi ripeksiä vettä, mutta Siemmahyttan terassilla sai keitellä suojassa iltaruokaa. Hyttysiä oli noin 95 % vähemmän kuin heinäkuussa, kun perheen kanssa kävimme laaksossa kitumassa.

Sieimmahytta, lukittu.

Mikä harmillisinta Skandinavian pisin ja korkein rotkolaakso Reisadalen, vesiputouksilla ja jalokalalla markkinoitu, ei maastopyörävaeltajan näkökulmasta ollut kovinkaan hieno elämys. Muutama vesiputous ja pahtaseinä näkyi, mutta paljon enemmän näkyi luotaantyöntävää pusikkoa. Jos tulet Reisadaleniin, tule jokiveneellä, se lienee hintansa väärti.

Jatkuu.