Taikamatto

Vanhaa Surly Cross-Checkiäni on helppo pilkata. Painaa kuin syntitaakka. Jos ajaa kiveen, runko tärisee vielä kotona. Etuhaarukka notkuu niin että kääntämiseen pitää ottaa ennakko. Maalipinnasta puuttuu kymmenesosa. Jämäosista kasattu. Jarrut ovat vain hidaste, ja sitäkin painon takia.

Mutta helvetti. Challenge Grifo XS:t alla, pari baaria painetta, Vantaanjokivarren hiekkaiset ulkoiluväylät - niillä spekseillä se on maailman paras pyörä. Ajotuntuma on priimaa.

"Voinen", voisi sanoa fiiliksestä. Möykyt, sora, kuopat, kaiken sellaisen yli pyörä liukuu omia aikojaan. Se ottaa maapallon pintaan etäisen, arvokkaan asenteen.

Onneksi iltalenkille ei sattunut ylämäkiä tai röykkypolkuja, jotka paljastaisivat vesijohtoputken ja jämäosien muut ominaisuudet. Mutta muihin puuhiin on muita pyöriä, taikamattoajeluihin Cross-Check.

Challengen kumeja saa muuten Velobiasta. Kannattaa kokeilla.

Tehdään sitten kunnolla

Yleensä kisaviikolla ja etenkin kisapaikalla kulutan mieluusti aikaa kaikenlaiseen perseilyyn ja pidän kunnia-asiana olla viivalla valmistautumattomana. Nyt kun kunto on sysipaska, ajattelin kokeilla vaihtoehtoista lähestymistapaa Hietsun HEL CX:ään. Valmistauduin huolella.

Tiistaina tutustuin rataan. Torstaina ajoin vetotreenin mutten liian kovaa, ja siitäkin palauttelin rullilla. Eilen perjantaina olo tuntui edelleen jatkuneen silmäsairasloman takia laiskalta, joten käynnistelin konetta rullilla, siitä tulee aina hyvä olo.

Aamulla menin kisapaikalle hyvissä ajoin ja ajoin yhden tutustumiskierroksen. Sitten jeesailin merkkauksessa. Puoli tuntia ennen hyppäsin taas niille tarunhohtoisille rullille, ja ajoin varikkopyörällä lämpöä ja kaksi kiihdytystä. Rullien ujellus käppäkisassa haisee leuhkalle perseilylle, mutta ilman rullia perseilisin leuhkasti jotenkin muuten.

Kisa tuntuikin sitten hämmentävän helpolta, tai ainakin se sattui hauskemmalla tavalla kuin aiemmin tänä vuonna. Jaksoin kiihdytellä, pidin tempoa yllä ja kaksi nopeinta kierrosta ajoin loppuun. Sillä konstilla muuten saa aika hyvin selkiä kiinni ja jää hyvä fiilis.

Kunnolla tekemiseen kuuluu virheistä oppiminen. Tänään opin että rataan pitää tutustua myös lähtökierroksen osalta - ajelin harhaan heti ensi mutkassa. Ja opin että kun vaihtaa kiekkoa, rajoitinruuvit pitää vittu aina tsekata - kaksi kertaa kettinki imeytyi pakan ja pinnojen väliin, ja siinä taisi Aleksi kadota.

Puolivaloilla

Tiistaina meni simmuun roska ja sarveiskalvoon tuli pipi. Lääkäri-Ahmed pyydysti roskan puoliltaöin huomattavalla ammattitaidolla, muttei kertonut, että simmuparkaan sattuu vielä senkin jälkeen. Yö meni kituessa, mutta Mozart auttaa yön yli kun ei voi nukkua, sen muistan solisluuepisodin ajoilta.

Yön pitkinä tunteina päätin lopettaa köyhäilyn ja hankkia ajolasit. Silmävammojen riski on pieni mutta seuraukset vittumaisia. Toivottavasti lompakkokin lopettaa köyhäilyn.

Tänään olo oli vähemmän usvainen, mutta ulkona ei uskalla lappu silmällä lenkkeillä, joten menin Kisikselle tapaamaan hattiwatteja. Typistin 2 x 20:n suosiolla 2 x 15:ksi, mutta se jo kertoi faktaa siitä mitä olen horissut koko syksyn: olen sysipaskassa kunnossa. Kevättalveen verrattuna kynnykseltä on kadonnut noin 35 hattiwattia. Se on monta. Ei ihme että SM-kisoissa letkat katosivat horisonttiin.

Syytä ei tarvitse arpoa. Kun ei harjoittele eikä kilpaile, tehot katoavat.

Jännä nähdä, mihin päädyn neuvotteluissa itseni kanssa. Tälläkin kunnolla pystyn nauttimaan polkupyöräilystä, pystyn osallistumaan tapahtumiin ja leikkimään yhteislenkeillä. Miksi vitussa alkaisin taas satuttaa itseäni parempaan kuntoon?

SM-krossimatka - kerrottavaa ja ei

Ikinä en lähtisi Ouluun vain cyclocrossin SM-kisoihin. Krossata voi kotona ja PK-seudun radat vetoavat kieroon mieleeni enemmän kuin Oulun nurtsit ja hiekkatiet. Mutta kun Oulun-reissuun ympätään krossikulttuuri, fillarikaverit Mikko, Niki ja Erkko sekä nostalgiasävärit Kalajoen mummilassa, miksei.

Lauantai Kalajoella - sen takia kannatti lähteä. Aurinkoa, raikkaan lämmin sää, merituulta. Lintutorneja, jokirannan vanhaa miljöötä, uutta matkailuslummia, kalanhajuisia pikkutehtaita, maisemahankkeen avaamia pusikoita. Hiekkadyynejä, paljon ja erilaisia. Lankkupolkuja, hiekkateitä, maastouria. Sokerina pohjalla Siiponjoen luontopolku: täydellistä krossibaanaa hiekkaisessa kangasmetsässä.

Ei voinut ajaa hiljaa lyhyesti, vaikka se olisi ollut sunnuntaikisan takia järkevää. Ajettiin pitkään ja paikoin reippaasti.

Mummila on pysähtynyt vuoteen 1980, kun mummi kuoli. Se on rauhallinen paikka ottaa lenkin jälkeen päikkärit. Mutta missä tahansa olisi helppo olla, kun on yhtenäiset, pyöräilyyn liittyvät pyrinnöt.

Sunnuntaina Ouluun. Hienot järjestelyt, paljon hymyileviä ihmisiä, lehmänkellojen kilkatusta ja lastenvaunu-PA mäen päällä. Harmi vain että radasta tuli maastokuskille tympeä olo. Oli suoraa asvalttia, suoraa hiekkatietä, suoraa ylämäkeä ja pari mutkaa merkattuna tasaiselle nurtsille. Iso osa kisakuvista varmaan otettiin offcamber-ässälaskussa, mikä ei kerro totuutta.

Toisella koekierroksella ruohikkokaarteessa takakiekon Mud Wrestler burppasi eikä pysynyt siitä kohdasta enää vanteella edes sisurilla. Sain Mikolta vara-Wrestlerin. Se pysyi muttei noussut vaan viipotti. Mud Wrestler ei ole enää luottokamaa.

Lisäksi kiekosta oli edellisenä päivänä katkennut pinna. Teippasin tyngän jesarilla kyytiin kun muuta ei voinut.

Lisäksi pyörä haamuvaihtoi, mikä johtui taas kerran löystyneestä vapaaratasrungosta.

Näiden seikkojen ansiosta seisoin vielä viisi minuuttia ennen starttia varikolla kädet ja pöksyt litkussa ja mudassa, pumppu kourassa ja vittuuntuneena polkupyöräilyyn ja kalustooni.

Rynnin starttiin ja sireenin jälkeen aloin seurata mitä watit puhuivat suorilla. Watteja minulla ei ole, joten seurasin hänniltä. Jonkun punanutun kanssa oli aluksi pientä kilvanajoa: neljästi ajoin sen kiinni offcamber-ässälaskussa, viidesti se kaasutti karkuun. Mikko katkesi ja kaatui ja pääsin ohi. Sasu ajoi kierroksella kiinni juuri ennen viimeiselle pääsyä eikä armahtanut vaan lopetti kärsimykseni. Siinä kisan tapahtumat.

Olin seitsemästoista ja sekin on tulospalvelussa väärin. Hännillä silti. Viime vuonna, ah niitä aikoja, olin seitsemäs, taistelin loppukirissä tämän vuoden kakkosen kanssa ja voitin tämän vuoden kolmosen. Vuodet eivät ole veljiä keskenään, eivätkä kalustot, eivätkä radat.

Kotimatkalla tunnelma oli silti auton katossa. Kerrattiin pannutuksia. Katsottiin striiminä krossi-maailmancupia. Puhuttiin perusteellisesti polkupyöräilyä - etenkin Erkko on väsymätön pyöränpuhuja.

Siinä puhuessa olin omien joukossa. Mutta samalla tajusin, että eriparikäsineissä, jesarikorjatulla kiekolla, paikatuissa irtolahkeissa, rujoksi kasatulla metallipyörällä ja ajamisen kokonaispaketilta poikkean silti keski- tai odotusarvosta. Siitä kirjoitan myöhemmin.

Mitä rikoin viimeksi

Eilen VPCX:ssä nopealiikkeinen puu tarttui pöksyihin kiinni ja repäisi kämmenenkokoisen palkeenkielen. Lycraa on ikävä ommella, satasen pöksyt moimoi.

Eilen myös VPCX:ssä vikkelä kivi kiilasi takavaihtajaan ja korvake vääntyi. Hi5Bikesin Okka väänsi sen äsken suoraan, mutta ei lelumiinia monesti vääntele. Tilasin pari CNC-koneistettua, jämyä varaosaa. Viisikymppiä.

Tänään duunipaikan pihaan pysäköidessä huomasin että kännifiksin viidestä rattaanpultista puuttui neljä. Kyllähän se rutisi pari päivää, olisi voinut vilkaista, semminkin kun jarruttomalla henkikulta roikkui vain tuon yhden pultin varassa. Velobiasta teräspultit tilalle ja lukitteella tutinamomenttiin. Viitisentoista.

Vittu ostan kohta auton ja ajan sillä. Ei kun minulla on jo.

Kilpaa pikkuflunssan kanssa

Koko niin sanottu treenaukseni perustuu siihen että lepään huolella ja harjoitan vain levännyttä kroppaa. Eilen piti kuitenkin mennä melkein sairaana puolustamaan VPCX-kunniaa.

Homma juontuu reilun viikon taakse, kun ajoin lauantaina Kivikon ja sunnuntaina krossitempon. Ajattelin päälle tehdä treeniblokin kun kroppa tuntui heräilevän kesäjumituksesta. Ei tarvittu kuin yksi kolea maantiehissuttelu ja yksi pakkasaamun vetoharjoitus, niin sain treenattua vastustuskykyyn pöpönmentävän aukon. Kurkku kipeäksi ja pää täyteen räkää. Vitun idiootti.

Kun ei ole kuumetta niin ajaahan sitä. Eilen Hakuninmaan VPCX:ssä puolikuntoinen kroppa otti helposti korkeat kierrokset, ja pystyin alussa kiihdyttelemään rakoja umpeen. Pöpön takia moottorista puuttui vääntöä ja bensaa: voimakinkamissa kanitti ja loppukisassa hirtti.

Ajokäsi oli enemmän harkittu kuin vikkelä. Kivikot pystyi kruisimaan paniikitta, ja sokkoradalla osasin valita järkilinjat moneen tilanteeseen. Ajelin Aleksin perässä pitkät pätkät, ja muistui mieleen oma muutamien vuosien takainen ämpyily. Toisaalta kävi helvetisti kateeksi etten viihdy enää ajotaidon rajalla ja maksimisykkeellä. Tällä kerralla Aleksi puhkoi renkaansa kiveen, kun kuumottelin takana. Ensi kerralla nielen mutaa.

Dani ajoi karkuun ja Uska ryntäili viimeisellä kierroksella ohi. Kyllä vituttaa, kun sliksifiksi jättää, mutta olipa hauska hetken verran katsella jätkän linjoja. Kivikkokynnyksissä kävi ryske.

Yöllä ei uni tullut silmään. Yskä, pää täynnä räkää ja sydän hakkaa satasta. Näistä sen huomaa että on kohta neljä vuosikymmentä elämänketkutusta takana. Kroppa ei siedä mitä tahansa vittuilua, vaan vittuilee takaisin.

Aamu

Periaatteessa kaksi kisavauhtista kierrosta Hertsikan VPCX- ja HEL CX -ratoja yhdistäen tänä aamuna.

Käytännössä:

Aamuvalo matalalta silmien läpi pimeään mieleen. Auringonliikuttama kuuranraja keskellä peltoa. Renkaan alla mudan rapsahdus, lehtien kohina, hiekan sirinä kun kurvaan pitoa pitkin. Nopeuden huomaa varjon vilinästä valoksi. Hapensirpaleita ilmasta kuin rikkoisin jäätä tuuralla.

Piirtyy rajoja: oman taidon, pyörän jäykkyyden, renkaan ja maan.

Piirtyy linjoja: lapsen leikkiin, terveenä kuolemiseen, sisältä luontoon, talvea kohti.

Kivikon kuningas

Tänään ajettiin VPCX-historian perinteikkäimmällä radalla, radalla joka on eniten true eli typerin ajaa krossipyörällä. Tänään ajettiin Kivikossa, ja minä voitin.

Jos etukäteen olisin saanut päättää, minkä kisan voitan, se olisi ollut tämä. Olen rikkonut Kivikossa niin paljon takavaihtajia, renkaita, kiekkoja ja itseäni, että siitä tienoosta on tullut minulle rakas hyvin kipeällä tavalla.

Paikalla oli vajaat neljäkymmentä pöhköpäätä. Startissa päästin kärkeen Sohkasen, Härgisen ja maastopyörällä tulleen silkkikulli-Blomsterin. Tai siis en päästänyt vaan menivät. Kökä rynni myös ohi, mutta ensimmäisessä alamäessä kuittasin hänet henkeni kaupalla erittäin kuumottavalla akrobatialla: vain kaksi raajaa kiinni pyörässä, vain eturengas maassa...

Rata oli luonnosmaisesti merkattu, mikä auttoi minut kärkeen ensimmäisellä kierroksella. Sitten laitoin keskittyneen automaattiohjauksen päälle ja aloin kiertää kiviä. Sohkaselle flätti. Härgiselle kaksi flättiä. Blomsterille flätti. Eskolalle ei mitään! Arpajaisissa on kiva voittaa, kun on ostanut niin paljon arpoja.

Onneksi kenellekään ei käynyt pahasti. Kivikko ja sydämenkuvia.