Kaunis kesäsää, Keski-Suomen rauhalliset tiet, täydellisesti hyrräävä maantiepyörä. Paratiisi.
Vitut. Maantiepyöräily on perseestä. Etenkin Suomessa.
On perseestä könöttää pyörän päällä staattisessa asennossa tuntikausia. Ei ole muuta tekemistä kuin seurata, kuinka lihakset vähitellen kiristyvät. Laskea kyynraatoja. Pohtia keskarin näyttämistä ja näyttämättä jättämistä liian läheltä ohittaville autoille.
Maisema rakentuu tien, talousmetsän, hakkuuaukean, pusikon, kesantopellon ja huonosti hoidettujen pihapiirien sattumanvaraisista mutta epäesteettisistä yhdistelmistä. Vaihtelua on lähinnä asvaltissa, joka vaihtelee karkeasta törkeään.
Kerran varttitunnissa tulee mäki. Sitä luulee että se armahtaa staattisesta könötyksestä ja saa veren virtaamaan hetkeksi sukuelinten seutuville. Nousee putkelle, polkaisee isorattaalla pari kertaa ja se oli siinä.
Jos ajaa yksin, ikuiseen tuuleen liittyvät synkeät ajatukset saavat mielessä suuren vallan. Jos ajaa porukassa, joku valittaa ettet vedä, vetää itse väärin ja kaatuu sitten eteen. Muiden tumpuloima maantiekasa asvaltilla neljääkymppiä vai oma kömpelöinti sammalmättäälle kahtakymppiä? Tiedän miten valitsen, mutta ambulanssi on validi keino päästä pois sieltä maantielenkiltä.
Maantiepyöräily on todella perseestä, ja tälle kesälle olen harrastanut sitä aivan nokko. Lähden hakemaan Yetiä huollosta.
Ja just kun mie oon suunnitellut vaihteellisen maantie fillarin hommaamista . Hymmm pitänee siis harkita vielä.Kiitti .
VastaaPoistaMaantiepyörä on soma olla valikoimassa, niin tulee yleissivistystä. Sille on aikansa, nimittäin maaliskuun lopusta huhtikuun puoliväliin, kun tiet ovat kuivia mutta maasto huonossa kunnossa. Tänään ajoin rossarilla, ja oli bliss.
Poista