Äsken kävin juoksemassa puoli kertaa Hertsikan raput ylös. Sitten lopetin ja kävelin kotiin. Kuusi kertaa oli aikomus. Ei vittu olisi kannattanut vetää makkarankuoria päälle alkuunkaan.
Oikeastaan tiesin sen jo eilen kun poistuin hattiwattien seurasta Kisikseltä. Tiesin sen myös aamulla työmatkalla, ja vielä paremmin illalla työmatkalla, kun ylämäet eivät ns. huvittaneet.
Koko kuntoiluni, sekä tavoitteellinen että nautinnollinen, perustuu siihen etten vain rasita itseäni. Väsyneen kropan rasittaminen ei ole harjoittelua vaan rääkkiä. Ei rasituksen välttelyllä kovin pitkälle pötkitä, mutta sillä pötkitään, että treenaaminen pysyy hauskana, rasitusvammat puuttuvat ja flunssat eivät tarttu.
Niinpä taputtelen nyt itseäni selkään ja uskottelen että en ole laiska vaan fiksu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti