Kitumista mäissä ja pelloilla

Eihän se käsi sitten ollutkaan kovin kipeä parin buranan jälkeen. Ajoin siis sunnuntain HEL CX:n.

Harvoin olen valmistautunut niin päin persettä. Reippaasti viiniä illalla, huonosti unta ja vajaa aamiainen. Korjaussarjaksi pullollinen elektrolyyttijuomaa tuntia ennen ja puolikas geeli viisi minuuttia ennen. En voi kyllin painottaa huolellisen nesteytyksen ja energiatankkauksen merkitystä kilpaurheilussa.

Paikalle oli raahautunut yli neljäkymmentä kuskia, joista kolme oli kovaa. Sasu Halme, Sami Tiainen ja Erkko Salonen kaipasivat ilmeisesti SM-treeniä sanan tuhmemmassa merkityksessä. Sasu suoritti junnumaiset tumpuloinnit heti alkuun ja vasta sitten jätti Samin ja Erkon nielemään pölyä. Itsen ja toisten satuttaminen meni kavereilta silti pieleen, koska kisa lopetettiin ennen aikojaan, 44 minuutin kohdalla. Erkko korjasi tilanteen ajamalla piruuttaan vielä yhden kovan kierroksen.

Itse keskityin ynnämuiden kärkisijan puolustamiseen, mikä sujui yksinäisissä merkeissä. Rata sisälsi sen verran teräviä nousuja, että sain ihan peräti jalat hapoille kahdella ensimmäisellä kierroksella. Sellaista ei käy minulle juuri koskaan, ja loppukisa meni tapahtunutta hämmästellessä.

Käsi ei juuri haitannut mutta selkä haittasi. Huumorpannujen ruhje säteilee jotain outouksia selkälihaksiin. Pannutusten jälkitiloissa oli kai tärkeintä, että Pickenflick pysyi hyppysissä. Tämä oli sen ensimmäinen kisa.

Kisan jälkeen fillarifoorumilla joku Viikin koetilan isäntämies herätteli keskustelua pellolla ajamisesta. Se oli ihan oikein. Heinäpellolle jäi monta sataa metriä kuin porotokan tallomaa uraa. Itse tykkään vetää radat valmiille baanoille. Se on hygieenisempää, kun ilman lupia ajelee, eikä hengästytä niin kuin heinikko.