Eeppinen Jäämeri vol 2

Reitti suunnilleen.

4.7.2018 Birtavarre - Gorsabrua - Ankerla - Birtavarre

Yöllä sateli sen verran, että aamulla varpaat likaantuivat huoltorakennukselle tassutellessa. Asuntoautoissa nukuttiin vielä eikä minullakaan ollut kiirettä lähteä lepopäivän lenkille, koska pilvet roikkuivat matalalla. Kävin katselemassa kylää, ja soma kylä se olikin: pari kauppaa, yksi erikoisliike josta sai jopa retkeilytarvikkeita ja pyörän varaosia, pieni kirkko, rannassa merisaamelaisten ja muidenkin ikivanhoja kalamökkejä, rakenteilla iso terveyskeskus.

Birtavarren kalamajoja vuononrannassa.

Ilma ei kylää katselemalla muuttunut, joten lähdin ajamaan. Tarkoituksena oli käydä katsomassa korkealle viritetty riippusilta Gorsabrua ja hylätty kaivoskylä Ankerla. Harmaassa tihkusateessa junnasin Guolasjärvelle johtavaa soratietä, joka tasaisesti nousi kuuteensataan - eli pilveen. Matkalla pysähdyin selvittämään brasilialaiselle siirtotyöläiselle, mistä saisi ostettua maastopyörän. En tiennyt, mutta senkin sanominen oli vaikeaa, koska hän puhui vain portugalia. Jälkeenpäin selvisi, että Lyngseidetissä taitaa olla lähin maastopyöräkauppa.

Sabetjohkan kohdalla käännyin pois tieltä, Trailforksissa mainostetulle Gorsatrail-polulle. Pilvestä tupsahti esiin karunpuoleinen, harmaa autiotupa, ja pysähdyin sinne, koska varpaita paleli. Tein pikkutulet, paahdoin jalkoja, söin suklaata ja luin valokuvakirjaa Lyngenistä. Oli oikein mukava lepopäivän tunnelma, mutta pilvi ei kohonnut pois maisemien edestä.

Paahdettua jalkaa ja suklaata.

Parin tunnin päästä jatkoin matkaa, ja välittömästi pilvestä tupsahti esiin toinen autiotupa, paljon edellistä somempi. Joskus ei käy tuuri. Liukastelin niljaista polkua Gorsabrualle ja keinottelin itseni sillalle. Turvakaiteessa oli muistolappu ja kukkia - edellisellä viikolla joku oli hypännyt. Sumun takia en nähnyt, kuinka korkealta, mutta esitteessä luki että 150 metriä, Näsinneulan verran. Täytynee palata joskus kun näkee eikä vain tunne.

Silta pilven yli.

Sillan jälkeen piti liukastella ihan liian pitkään ihan liian kaltevassa kivikossa ennen kuin pääsin laskettelemaan Ankerlaan. Siellä oli raunioita ja sorakasoja tihkusateessa, muistona ajalta kun maisemointipakko vältettiin konkurssilla. Se aika taitaa jatkua.

Sitten laskettelin soratievoittoisesti joen länsipuolta lähemmäs keskustaa, haistelin vanhoja hirsiä merisaamelaismuseolla, totesin mahdottomaksi jatkaa joen länsirannan kaseikkoista polkua ja menin syömään. Birtavarren ainoan syöttölän listalla oli liian iso pullapitsa, joten söin sellaisen, vaikken olisi uskonut pystyväni.

Taustan tarjoaa paikallinen kotiseutumuseo.

5.7. Birtavarre - Kilen - Gahperuksen poroerotus - Coalbmevaggi - Somasjärvi - Kobmajoki

Mitä hemmettiä, yr.no lupasi aurinkoa mutta aamulla taivas oli kiinni. Lähdin tihkussa edellispäivältä tuttua Guolasjärven tietä, mutta Kilenistä ryhdyin kipuamaan sähkölinjan uraa tunturiin. Parisataa vaakametriä pystyi ajamaan, sitten piti laittaa jalalle, vaikka ura oli erinomainen. Tällä kertaa tunkkausta tuli kuutisensataa nousumetriä, ja sitten tapahtui ihme - saavutin pilven yläreunan ja yr.no lunasti lupauksensa. Kelpasi katsella laaksoon jumittunutta pumpulimattoa. Jäämeren sää jaksaa yllättää.

Se hetki kun tajuaa että kohta aukeaa.

Pilvi jäi.

Sään parantuessa ura rumentui. Reitin varrella oli tehty sähkölinjan huoltoon tai kenties jonkun kaivoksen sondailuun liittyviä puuhia, päätellen puu- ja maajätteestä sekä telaketjun jäljistä. Pohja oli enimmältään kova ja laaksonpohja loivapiirteinen, joten matka joutui.

Vuoddojavrien jälkeen alkoi lasku valtavaan Reisadaleniin, mutta stoppasin Gahperuksen poroerotuksella, josta ilmakuvien perusteella piti lähteä selvä mönkijäura Kalottireitin suuntaisesti kohti Kobmajokea ja Suomea. Olin kuitenkin edellisvuoden reissua varten plotannut reitin GPS-jäljen ihan väärin, mistä aiheutui parin kilometrin tunkkausharhailu Gahperusvaggin väärällä puolella ennen kuin uskoin silmiäni enkä Ambit3:n viivaa.

Väsyneessä vitutuksen tilassa ajoin yhden puron yli huolimattomasti, ja kivi viilsi takakumin halki. Yritin tukkia viiltoa haarukoimalla sinne anjoviksen (eräs tubeless-paikkauksen menetelmä...), mutta paikkaus onnistui sillä pahimmalla tavalla: melkein piti muttei pitänytkään, ja koko ajan piti pumpata. Kun lopulta alistuin laittamaan sisurin, tuuli tyyntyi ja hyttyset tulivat pitämään seuraa, ensimmäistä ja ainoaa kertaa tällä reissulla.

Vittumaisuuksilla on tapana kasaantua, mutta kasaantuminen lakkaa yleensä syömällä, niin nytkin. Lounaan ja kahvin jälkeen oli hieno jatkaa matkaa pilvipoudassa. Ura oli hyvä, mutta jälkipolville tiedoksi, että Guolasjärven tien soranousu ja Guolasjärveltä lähtevä ura olisivat olleet paljon helpompi vaihtoehto ilman mitään merkittäviä menetyksiä.

Ennen rajaa tämän kolkan maastopyöräily tarjosi parastaan: ura kumpuili viisitoista metriä korkean soraharjun päällä, ja harrit saattoi melkein laskea Rahpesjohkan lompoloista.

Harju ennen Somasjärveä.

Somasjoen norjalainen tupa oli vaihteeksi lukittu, mutta mitäpä minä tuvalla, kun keli oli kirkas. Jatkoin Kalottireittiä myötäillyttä uraa, joka rajan lähellä muuttui heikoksi poluksi, niin kuin mönkijäurien tapana rajan lähellä on. Ilmakuvien mukaan mönkijöillä on enemmän asiaa poroaidalle kuin Kalottireitille.

Yhä heikommaksi käyvä polku vei Kobmajoen tuvalle, jonka oven avattuani tiesin tulleeni Suomeen: tuvassa kolme kumisaapastalebaania ja helvetin kuuma. Yksi kumisaapastalebaaneista otti asiakseen kysyä, osaanko suunnistaa kompassilla, kun minulla on gps, ja alkoi leuhkia käyneensä peräti Sarekissa, jossa kastuu aina. Yritettyäni korjata väärinkäsityksiä päätin pystyttää leirin kuulo- ja näkömatkan päähän. Paikkoja riitti - Kobman tienoo on kaunista.

Kobman leiri.

Illalla en jaksanut lähteä tutkailemaan Kiinanmuurin harjua ja hiekkatievoja, koska olisi pitänyt tunkkailla kivikumpareiden yli kilometri pari. Sen sijaan tiedustelin seuraavan päivän uraa. Kobmalta ei kannata pyöräillä Pitsuksen suuntaan Kalottireittiä, koska se on niin heikko polku. Mutta ilmakuvista olin katsonut, että reilu kilometri tuvalta luoteeseen, keskeltä ei mitään, alkaa poromiesten mönkijäura Pitsukselle.

Ja juuri sieltä se alkoi.


6.7. Kobmajoki - Pitsusjärvi - Bierfevaggi - Guonjarvaggi - Saarijärvi - Tsahkaljärvi

Aamun pilvipoudassa tunkkailin uran alkuun ja lähdin mönkimään. Maasto oli kuivaa, joten vaikka uralla riitti röykkyjä, 130-millisellä keinustuolilla matka taittui. Maisema täällä Suomen puolella oli avartunut ja tasoittunut, mutta Pitsusjärven porokämpille oli maininnan arvoinen lasku.

Kobmalta Pitsukselle on kova ja karkea pohja.

Sen jälkeiseen reittiini vaikutti enemmän kokeilunhalu kuin järki. Pitsusjärveltä etelään Vuomakasjärvelle olisi varmaankin kannattanut ajaa Kalottireittiä, koska valitsemani mönkijäura oli järkyttävän kivinen, ja sisälsi ajokelvottoman nousun Vuomakasaiville.

Mönkijöillä varmaan kannattaakin kiivetä tämän yli.

Myös Vuomakasjärveltä Meekolle olisi ehkä kannattanut seurata Kalottireitin polkua, vaikka Meekonpahdan alla onkin melkoinen rakka. Sen välttämiseksi ajoin itse mönkijäuraa pitkin Meekonvaaran länsipuolitse Bierfevaggiin. Nousu oli pitkä ja ura todella kivinen.

Kun sitten Gahperusvarrin rinteessä palasin Kalottireitin singletrackille, se tuntui kuin asvaltoidulta. Jalkapelissä on helpompi kiertää kivet kuin mönkijällä, mistä syntyy kapeampi mutta tasaisempi polku.

Maltoin onneksi lounastaa ennen kuin jatkoin herkullisia baanoja Guonjarjohkan tuvalle ja Guonjarvaggiin. Jopa nousu ylös Guonjarvarrin satulaan oli ajettava, ja lasku joenpenkalla kohti Teemalovaaraa veti naaman virneeseen, kun Saana ja reissun aloitusvuoret näkyivät kaukana horisontissa. Kannatti ottaa trailitäysjousto!

Saana näkyy, ja Pältsa ja Måsko.

Mutta itku pitkästä ilosta. Aiempien pyöräilijöiden ja omien kävelyvaellusmuistojen perusteella osasin odottaa kivikkoa, mutta silti se pani harmittamaan: teräviä kiviä, päänkokoisia kiviä, ihmisenkokoisia kiviä, välissä mutahautoja ja kulkukelvotonta varvikkoa. Tunkkaus ei riittänyt, piti kanniskella. Sateella väli Saarijärven tuvalle olisi ollut klossikengillä jopa vaarallinen, nyt se oli vaikea. Eikä se tuvan jälkeen juuri helpommaksi muutu. Tsahkaljärvelle asti on vain vähän ajettavaa edes täysjoustopyörälle ja kisakuskin tekniikalle. Nopeus laskee lähelle kävelyvauhtia, eikä mönkijäura ole viittapolkua parempi.

Suosittelen jälkeeni tulevia skippaamaan tämän osuuden. Se saattaa onnistua näin: Teemalovaaran rinteessä, ensimmäisen ajokelvottoman kivikon kohdalla, ota kurssi suoraan länteen, rajan yli. Joudut tunkkaamaan, mutta vain pari kilometriä eli todella paljon vähemmän kuin Kalottireitillä. Seuraile Duolljehuipojohkaa, kunnes tulet Aldojohkan soraiselle uomalle. Kohdassa, jossa Aldojohka kääntyy länteen, on sorakumpare ja sen takana Norjan poromiesten mönkijäura. Aluksi se on heikko, mutta vahvistuu helpossa maastossa Sadgejavrin pohjoispuolella, muuttuu Gallajavrilla soratieksi ja johtaa Kilpisjärven tielle juuri rajan kohdalla.

Tämän vinkin annan itselleni ja muille jälkiviisaasti, norgeskart.no-palvelun mainioiden ilmakuvien perusteella. En ole kokeillut, mutta mikä tahansa on parempaa maastopyörävaeltamista kuin väli Teemalovaaralta Tsahkaljärvelle.

Itse hankkiuduin viimeiseksi, haikeaksi yöksi Tsahkaljärven itäpäähän, jossa oli mainio leiripaikka ja mukava näköala Saanalle.

Viimeinen leiri Tsahkaljärvellä.

7.7.2018 Tsahkaljärvi - Kilpisjärvi

Aamusella Jäämeren ilmasto palautti mieleen todellisen luonteensa. Tympeässä tihkusateessa möngin pari kilometriä kivien yli, kunnes pääsin Tsahkaljärven toiseen päähän. Ennen sieltä alkoi vittumaisista vittumaisin mutakivikkolasku Kilpishallille, mutta nyt sieltä alkoi armeliaasti sorastettu pikataival, ja vapaaratas lauloi hotellille asti. Yhtä armeliasta oli henkilökunta, joka päästi minut maksua vastaan aamiaiselle, vaikka valuin mutaa ja turvetta aulan lattialle.

Aamiaisen jälkeen löysin hotellin pihasta oivallisen pyöränpesupaikan painepesureineen ja harjoineen. Se lienee tarkoitettu motoristeille, mutta sai kelvata myös Bemarille.

Tihkusateessa bussia odotellessa aika tuli pitkäksi, joten jotain tehdäkseni ajoin bussia vastaan Retkeilykeskukselle. Ilmeisesti ei ollut riittävän rankka reissu.


Lopuksi

Kalusto - ei kysyttävää. Bemari tasoitti Jäämeren ja Käsivarren röykkyiset urat ajettaviksi ja kantoi bikepacking-nyssäkät siinä missä mikä tahansa maastopyörä. Hipo-osat kestivät mutta voimansiirto kului silmissä. Ketjuun öljyä ja sisurin laitto, siinä se. Hissitolppaa voisi harkita, mutta alamäki-ilon, luotettavuuden ja varustesäädön puntarointi kesken.

Varusteet - viilattavaa. Pierunkuorimakuupussi oli tietoinen riski, ja se kannatti vain, koska säät olivat äärimmäisen hyvät. Normioloissa olisin palellut öisin. Keittiön keventely kannatti ja stemminyssäkät antoivat lisätilaa.

Reitti - pikku viilauksilla täydellinen. Teräviä vuoria, Jäämeri, jäätiköitä, turkooseja järviä, turkooseja jokia, valtavia vesiputouksia, pari huimaa soraharjua, tunturiylänköä... Niin ja kauppoja parin päivän välein. Alkureissu Lavkarittetin loppuun asti oli hienointa maastopyörävaellusta koskaan, voin suositella sitä kaikille. Favrrosvarrin ylitys oli uhmaa ja typeryyttä, mutta siitäkin selvittiin, eikä Manndalenin niityille muuten päässyt. Kilenin nousu oli typerä - paljon fiksumpaa olisi ollut jatkaa Kalottireitille Guolasjärven kautta. Kalottireitti on ajettavissa, etenkin ehdottamallani muutoksella. Tolkuttomia nousuja osui reitille monta, joten kuntoon ja keveyteen panostaminen kannattaa. Etenkin näköalat Lyngenin suuntaan olivat sellaisia, että teki mieli lisää ja nopeasti.

Fiilis - parempi kuin koskaan. 2000-luvun alun reissujen pioneerihenki ja löytämisen ilo olivat omanlaisiaan, ja vuoden 2014 MTB-siksak oli mittasuhteiltaan eeppinen, mutta tällä reissulla kaikki onnistui: loistosää, käsittämättömät maisemat, hyvä ennakkosuunnittelu ja tarvittavien muutosten tekeminen lennossa. Kertaakaan ei arveluttanut, palellut tai kyllästyttänyt. Kuntokin oli kohdallaan koko reissun ajan - jaksoin tunkata hirvittävät nousut ylös ilman bonkkausta tai vitutusta. Reissun jälkeen ajohalut kyllä katosivat moneksi viikoksi...

Siellä minä tosiaan ajelin, vuorien ja meren rajalla, pilvien yläpuolella, ja olin kiitollinen luonnolle, polkupyöräilylle, kertyneelle kokemukselle ja sille että olen suunnilleen terve ja kohtuullisessa kunnossa.

Joten takaisin oli päästävä pian...

Eeppinen Jäämeri vol 1

Kesäyö ja loman alku.

30.6.2018 Haapavesi - Ylivieska

Tämä reissu alkoi logistiikan mestarinäytteellä, kun piti Keski-Suomen kautta mönkiä Haapavedelle tekemään suoraa lähetystä ja jatkaa sieltä pohjoiseen. Palasissa riitti sovittelemista, mutta kun lähetys loppui iltakymmeneltä, kävin syömässä festariruoan, vaihdoin ajokamat bäkkärillä, jätin työkamat ääniautoon ja hyppäsin Bemarin selkään kaahaamaan viidenkympin asvalttisiirtymää.

Oli nätti ilta, erämainen tie - ja sykkeistä päätellen kovat ajohalut niin kuin aina reissun alussa. Sitä luulisi että näillä kilsoilla osaisi passailla, mutta ei.

Parempi silti kaahata, koska asumatonkin Pohjanmaa on tylsää tasamaata. Onneksi tasamaan päästä löytyi Ylivieska ja sieltä aamuöinen grillikioski. Lämpötila huiteli viidessä asteessa, ja kun olin vetäissyt burgerin massuun ja ajohiki alkoi kuivua, kevyt-untsakaan ei pelastanut saatanalliselta paleluhorkalta. Onneksi se jäi reissun koleimmaksi hetkeksi. Laitoin leirin hylätyn asemamakasiinin portaille, lämmittelin pierunkuorimakuupussissa ja nukuin pari tuntia, junan tuloon asti, välittämättä paikallisten pillurallista.

Konnari silmäsi olemustani ja antoi minulle oman hytin, etten herättäisi miespaikan kollegaa. Mikäs siinä.

Reitti suunnilleen.

1.7.2018 Peera - Keinovuopio - Kummavuopio - Pältsastugan - Gappojavri

Ihana kun on rutiineja. Rovaniemen asemaravintolassa aamiainen, Lapin Kansan parissa virittäytyminen pienipiirteiseen mediatodellisuuteen, pyörä Goldlinen takakonttiin, mieli tyhjäksi ja istumaan.

Ja ihana kun rutiinit voi rikkoa. Muoniossa kolmen vartin paussilla en todellakaan halunnut lounastaa siinä paskassa muka-thaimaalaisessa, mutta googlen avustuksella hölkkäsin kilometrin etelään lounaspaikkaan nimeltä Hyvä Pata. Sepä olikin ehta pohjoinen kotiruokasyöttölä: avulias emäntä ja puheliaat lounastajat. Tuli juteltua vaelluspaikoista.

Hölkkäämällä ennätin käydä kaupasta viime hetken muonat, sitten mieli entistäkin tyhjemmäksi ja istumaan.

Pois jäin tällä kertaa Peeran suosiltojen kohdalla. Siinä on riippusilta väylän yli Ruotsin puolelle Keinovuopioon, josta soratie Kummavuopioon ja ura Pältsalle. Kiihkoissani en vaihtanut edes vaippahousuja jalkaan, vaan lähdin innolla kohti lumihuippuja. Paitsi että mökkiterassilla kuumaa kesäpäivää istuvat herrasmiehet huusivat minut juttukumppanikseen. Arvostivat ruotsiani vaikka toinen puhui meänkieltäkin.

Kummavuopion sillalla maltoin pysähtyä laittamaan vaippahousut. Oli kuuma - kalatkin lekottelivat sillan alla laiskoina. Pältsan ura alkoi vähän juonikkaasti, ruohottuneen kentän laidalta, mutta oli hyvä ajaa. Alussa oli kosteita ja varvikkoisia kohtia, muttei mitään viime vuoden rypemiseen verrannollista. Vanhat pitkokset vuottuivat kosteikoissa melko ajettavina.

Pältsa näkyy ja ura paranee.

Olihan se toki ylämäkeä ja paikoin pehmeää, minkä huomasi pätkän sykkeestä (melkein 140) ja keskinopeudesta (noin 12). Mutta ai saakeli, Pältsa ja Måskogaisi lähestyivät lumihuippuisina, kunnes olivat sylissäni ja minä niiden, ja loppupätkä Pältsan tuvalle oli hauskaa harjua.

Tämä on legendaarinen pätkä.

Tupaisännän kanssa juttutuokio, pikkuisen evästä ja sitten lisää harjua. Sitä saa Pältsan ja Gappon välillä kyllikseen. Harmi vain että harju ei ole tasakorkea, ja raekokokin muuttuu Gappojärvillä aivan liian karkeaksi sujuvaan bikepackingiin. Vaan mitäpä siitä, ennen väsyä rannasta löytyi ensiluokkainen telttapaikka, luultavasti sama kuin kahdeksantoista vuotta sitten, ja ilta oli vielä niin nuori, että ennätin ihmetellä hyttysten puutetta, auringon korkeutta ja elämän ihanuutta pari tuntia ennen kuin festariväsymys otti vallan.

Ensimmäinen leiri Gappojärvellä.

2.7.2018 Gappojavri - Signaldalen - Kitdalen - Lavkarittet - Lavkajavri

Edellisestä reissusta muistin, että kesällä pitää nukkua aina teltassa, koska hyttyset, vapaus ja kämppien tukaluus. Mutta sitä en muistanut, että telttapaikka pitää valkata yöttömän yön ehdoilla. Niinpä aurinko mokoma pääsi herättämään minut lämmittämällä Akton taskulämpimäksi. Huonompiakin herätyksiä on.

Mysliä, kahvia - ja kivikkoon. Kilometri Gappohyttanille oli karkeaa, sitten helpotti. 130-millisellä kiikkustuolilla kyllä souteli mielikseen sellaistakin röykkelikköä, joka edellisellä reissulla sattui perseeseen. Gappon jälkeen oli yllättävän pitkään tasaista, kunnes mönkijäura alkoi sukeltaa Signaldaleniin. Vauhtia oli toppuuteltava monestakin syystä - näillä reissuilla ei sovi kaatua tai paskoa vehkeitä, ja täydessä lastissa seilaavan Bemarin komentaminen vaati totuttelua. Sitä paitsi maisemat olivat käsittämättömän upeat - teräviä lumihuippuja, vesiputouksia, houkuttelevan metsäinen laakso.

Alas Signaldaleniin.

Signaldalenin lasku oli sen verran tekninen, että ylöspäin olisi mennyt tunkkaamiseksi. Havumetsässä ura helpottui ja Rognlissa alkoi tie. Siirtymän minimoimiseksi olin kuitenkin speksannut polkupitoisen reitin joen länsipuolelle. Märällä se olisi ollut mutainen, mutta nyt kelpasi ajaa. Joki virtasi turkoosina, lampaat määkivät ja rannan leiripaikoilta avautui upeita maisemia.

Signalelva ja taustalla vuori nimeltä Hattu.

Oterenissa eli Saukkosessa laskin isolle rannikkotielle. Storfjord-vuonon perukka vesijättömaineen oli sen verran kuivan oloinen, että Jäämeri oli vain vähän läsnä, mutta vuorissa riitti hämmästelemistä. Niska väärällä kiersin Hattengin Coopille tankkaamaan.

Hattengin ainoa syöttölä olisi avautunut vasta illemmalla, mutta Coopista tuli ostettua kaikenlaista sekä lounaaksi että evääksi. Latasin elektroniikankin eteisessä ja lesoilin someen Coopin asiakas-wifin kautta. Sitten asetuin märehtimään lounasta koriskentän viereen Coopia vastapäätä ja katselin paikallisen perheen pelailua. On se ihme että jotkut pystyvät elämään ihan arkista elämää tällaisessa postikortissa.

Lounastauko. Pakko kehua Coopien luotettavaa, nopeaa asiakas-wifiä.

Coopista sai automaattikahviakin, ja parin kupillisen jälkeen sniikkasin leirintäalueen vessaan, josta karkasin taipaleelle ennen kuin kukaan ennätti veloittaa.

Ylös Lavkarittetin reittiä, joka muuttui tästä vielä paljon kivisemmäksi.

Ajelin Kitdalenin eteläpuolta ja korkeusmetrejä kerääntyi huomaamatta. Kun asvaltti muuttui maastouraksi korkeusmetrit alkoivat vaatia huomiota. Serpentiinimutkat tulivat tarpeeseen. Ura pieneni, maisemat suurenivat, aurinko paistoi ja joka toisessa purossa huuhtelin hiet naamalta. Kylteistä hoksasin, että sattumalta olin valinnut Lavkarittet-maastopyörätapahtuman reitin. Ja hitto, paikalliset kyllä tietävät missä kannattaa ajaa. Nousu oli ajettava, ylätasanko oli uljas, ja kun sitten satulassa tuli näkyviin pari täydellisen turkoosia järveä, hihkuin onnesta.

Reitin vieressä.

Govdajavri.

Mönkijäura tosin muuttui soratieksi, mutta kyllä minä sellaistakin siedän, kun se viettää loivasti alaspäin ja kiidättää parikymmentä kilometriä halki avotunturin...

Soratietä kohti Lavkajavria.

Kello ei ollut vielä mitään, mutta päätin silti laittaa leirin aikaisin, ennen pusikon alkamista, Lavkajavrin rantaan, ja hyvä niin. Uinnin jälkeen söin herkkuja ja katsoin maisemaa, enkä ollut väsynyt. Pinnistelyn vuoro olisi vasta seuraavana päivänä. Hieno reitti, reissun parasta antia maastopyöräilyllisesti ja maisemallisesti.

Toinen leiri Lavkajavren rannalla.

3.7.2018 Lavkajavri - Lulle - Favrrosvarri - Skaidevaggi - Manndalen - Birtavarre

Pitkän päivän aamu.

Tällä kertaa yöttömän yön aurinko pysyi jyrkkien vuorten takana eikä häirinnyt unta. Tarkenin juuri ja juuri nukkua pierunkuorimakuupussissa ja heräsin aikaisin. Laskettelin hilpeän soratiekympin Skibotnin tielle ja toisen hilpeän asvalttikympin Lullevarren jyrkemmän uran alkuun. Ennakkospeksailun perusteella osasin odottaa tiukkaa nousua: noin tuhat korkeusmetriä, aluksi kymmenen prosentin jyrkkyydellä. Todellisuus ylitti odotukset. Ura oli pystyjyrkkää, upottavaa viistorinnemutaa, jota mönkijätkin pääsevät vain telaketjuilla.

Lääryspoori. Jyrkkyys ei näy. 3,5 km, 800 m verttiä.

Siispä tunkkaamaan, ja se oli elämäni mehukkain tunkkaus. Ajamista ei voinut ajatellakaan, enimmäkseen oli vaikea tunkata. Puurajassa rinne hieman asettui, mutta edelleen piti tunkata, ja ahkera telaketjumöyrintä oli rikkonut turvemaan rumaksi. Noin 850 tunkatun korkeusmetrin jälkeen Ambit3 piippasi, että olen muka poissa reitiltä. Olin speksannut reitin ilmakuvien perusteella Favrrosvarrin yli kulkevan sähkölinjan huoltouraa pitkin, mutta tämä nyt seuraamani ainoa selvä ura vei Favrrosvarrin itäpuolelle, eikä tätä näkynyt ilmakuvissa.

Karttasulkeisten jälkeen päätin pysyä tällä uralla. Favrrosvarrin ylitys tarkoittaisi paljon enemmän korkeusmetrejä kuin kierto, ja laskeutuminen sähkölinjan kohdalta Manndaleniin oli jo etukäteen näyttänyt vaikealta ellei mahdottomalta. Favrrosvarrin itäpuolelta pääsisin ilman uraakin poluntapaiselle, joka oli merkitty laskeutumaan Skaidevaggin kautta Manndaleniin, vaikkei näkynyt ilmakuvissa.

Pian selvisi, että seuraamani uusi, iso ura suuntasi itään. Niinpä jatkoin ilman polkua pohjoiseen kohti Cazavarria. Laakso muuttui turpeisesta kivikkoiseksi, mutta tunkkaamistahan se vain vaatii, ja siihen olin jo tottunut. Nuorttatnjunnin ja Cazavarrin satulasta alkaen ajaminenkin luonnistui.

Poluttomasti Favrrosvarrin vieressä.

Mutta kun maisema Skaidevaggiin avautui, tajusin etten vieläkään pysty pienessä mielessäni kuvittelemaan, mitä Norjan karttojen käyräväli tarkoittaa. Parin kilometrin päässä sähkölinjan rinne, jota olin suunnitellut laskeutuvani, putosikin korkealta taivaista pystyjyrkästi syvän laakson syövereihin; siellä olisi tarvinnut köysiä. Pikku töyräs Cazavarrin pohjoispuolella olikin pelottavasti syöksyvä lumikenttä, jota ei voinut ajaa pyörällä. Ja itse Skaidevaggi olikin hirmuinen kuru, jonka pohjalla virtaava joki katosi alempana jyrkänteiden väliin.

Rinne jota olin ajatellut laskeutuvani.

Viistorinteeseen siksakkaamalla selvittelin itseni ja pyörän satakunta korkeusmetriä alemmas, kohtaan jossa Skaidevaggi ei ollut vielä repeytynyt rotkoksi. Kurun itärinteeltä ei löytynyt karttaan merkittyä polkua, mutta löytyi sentään sadan metrin välein aseteltuja kivipyykkejä, joita seuraamalla hahmottui kutakuinkin turvallinen reitti alemmas. Kiipeilyssä ei tarvinnut köyttä, mutta käsille oli käyttöä. Olen varma, että kukaan ei aiemmin ole laskeutunut Skaidevaggiin lastatun maastopyörän kanssa. Siitäkin olen varma, että seuraava laskeutuja ajattelee samoin.

Rinne jota laskeuduin Skaidevaggiin. Jyrkkyys ei näy.

Jyrkintä kalliotöyrästä seurasi turpeinen, varvikkoinen viistorinnehelvetti, mutta sitten olin puurajassa ja polku alkoi erottua. Aluksi se oli niin kapea, että ohjaustanko ei mahtunut puskien välistä. Seuraavana esteenä oli parisataa metriä lakoontuneita, isoja koivuja: lumivyöry oli pyyhkäissyt metsän tieltään vyöryessään laakson vastapuolelta pohjalle ja hyvän matkaa vastarinnettä ylös. Onneksi en ollut silloin paikalla. Lumivyöryaukion olin ilmakuvista tulkinnut somaksi nummeksi, jota pitkin kruisailla Favrrosvarrilta alas...

Tässä menee polku, ja pian se levenee.

Vähitellen polku parani, ja koettelemuksista huolimatta tein ylimääräisen piston Balrudshula-nimiselle luolalle, jossa muuan sitkeä vastarintamies oli piileskellyt sota-aikana. Ei se kummoinen kivenkolo ollut, mutta laittoi Favrrosvarrin sankarillisen ylityksen mittakaavaan.

Polku johti Skaidehyttalle, joka on avoin, ensiluokkainen autiotupa. Pian tuvan jälkeen pusikko väistyi lammaslaitumien tieltä ja Manndalenin herttaisuus paljastui. Pysähdyin lounaalle toipumaan.

Loppupäiväksi oli luvassa siirtymää. Yritin vältellä tietä Manndalselvan länsipuolella, jossa piti kulkeman jonkinlainen ura, ja kulkihan siellä, mutta sen päälle oli kasvanut pusikko. Pelastauduin itäpuolelle Indiana Jones -riippusiltaa pitkin ja jatkoin kunnon tietä Kjerringdalenin kautta Manndalenin keskustaan.

Ostin kaupasta hiilihydraatteja ja hankkiuduin työmaan yli laiturille niitä nauttimaan. Jäämereltä puhalsi raikas tuuli, pari miekkosta noukki kirkkaasta vedestä virvelillä sillejä, tunturin kuiva kuulaus oli äkisti vaihtunut merenhajuun ja ihon nihkeyteen. Tämä oli se kontrasti mitä olin tullut hakemaan, mahdollinen vain täällä, missä tunturin ja meren välissä ei ole mitään.

Manndalenin laiturissa.

Välipalan jälkeen jatkoin asvaltin välttelyä kipuamalla parisataa korkeusmetriä Ceallu-nimisen niemennokan ylitse ikivanhaa kärrytienpohjaa pitkin. Ylös piti selvitellä muutama serpentiini, mutta hiilihydraatit jylläsivät koivissa ja näköala palkitsi vaivat. Sitä paitsi tällä kertaa alamäki jatkui paljon pitempään kuin nousun perusteella olisi voinut päätellä.

Valitse aina näköalareitti, alle 200 m verttiä.

Loputtoman pitkä alamäki oli vieläpä niitetty.

Skardalselvan jälkeen odotti seuraava iloinen yllätys - uusi tie sukelsi tunneliin mutta vanha tie oli avoinna pyöräilijälle, kapealla hyllyllä pystyjyrkän seinämän ja meren välissä. Navakka myötätuuli tuuppasi kohti Birtavarrea, ja siinä rullaillessa kävi ilmeiseksi, miksi tunneli oli tehty. Vanhaa tietä oli varmasti vaikea pitää auki, ei vain lumen vaan myös maanvyörymien ja jokien takia.

Onneksi Bemarissa on kivenkiertoon sopiva geo.

Birtavarressa pystytin Akton leirintäalueen nurkkaan ja kävin hakemassa kaupasta paitsi hiilihydraatteja myös nesteytystä. Leirintäalue oli palveluiltaan ja rakennuksiltaan juuri niin ankea kuin ne tapaavat olla, eikä vaikutelmaa parantanut viereinen työmaavarasto ja helikopterikenttä, mutta maisemissa ja sijainnissa ei ollut valittamista. Teltan vieressä kirkas joki, joen takana pystyjyrkkä vuorenrinne vesiputouksineen, meren suunnalla Lyngenin lumihuiput.

Jatkuu.

Niin mihinkäs minä menen?

Viime vuonna tuli maastopyörävaellettua pehmeitä, olemattomia, märkiä ja tuttuja polkuja, niin ajattelin lähteä tänä kesänä kivisille ja tuntemattomille urille. Mieli tekee nähdä kunnon vuoria, mutta myös Jäämeri, Kobmajoki ja vanhat kunnon Haltin tienoot. Norgeskart.no auttoi suunnittelussa - siellä on kivat ilmakuvat, joista näkee maastoa ja uria enemmän kuin kartoista.

Ideana Haltin kierto vähän isommasti. Kilsoja tulee reilut kolmesataa, mutta osa on asvalttia ja osa hiekkatietä. Polutonta pätkää ei ole kuin yksi jyrkkä vuorenrinne alas kuruun...

Hommahan alkaa perinteisin menoin yöjunalla ja aamubussilla kohti Kilpparia, mutta Peerassa pois. Keinovuopiosta hyvää uraa Pältsastuganille, harjupolkua pitkin Gappohyttalle ja hyvää uraa alas Signaldaleniin. Vuonon perukassa Storfjordissa kauppa, sitten siirtymä Kitdaleniin. Kova nousu Norddaleniin ja Gaskasuorggigaisin itäpuolelta Govdajavrille ja sitten alas E8-tielle Skibotndaleniin. Tämä pätkä kunnon uraa, mutta korkeutta melkein tonni.

Skibotndalenista tosi jyrkkä ja pitkä ylämäki Favrosvarrin satulaan, 1200 m, onneksi hyvää uraa. Jatkuu alas koilliseen sähkölinjan huoltoväylänä, mutta jyrkkä rinne alas Manndaleniin on poluton.

Pohjalta taas tiesiirtymä Jäämeren rantaan ja itään Birtavarreen kauppaan. Sieltä on kaksi vaihtoehtoa riippuen matkan etenemisestä: pidemmästi tunturien yli sähkölinjan alla Stuora Njuorjojavrin kautta Reisadaleniin, koska siellä jäi viimeksi käymättä, vähän tutkimusmatkailua laakson pohjalla ja sieltä vasta Kalottireittiä Kobmajoelle. Tai lyhyemmästi soratietä kaakkoon Guolasjavrille. Hyviä uria tarjolla, ja muutama paikallisten suosittelema traili, jotka ajattelin ajaa ilman kuormaa.

Homma jatkuu Kalottireitin lähellä menevää uraa Suomen rajalle Kobmajoelle. Voisi käydä ilman kuormaa tsekkaamassa Valtijoen ja Kiinanmuurin, kun se viimeksi jäi. Kobmalta en viitsi ajaa Kalottireittiä länteen, koska se on niin huono polku. Poromiesten isompi ura Pitsusjärvelle kulkee vähän pohjoisempana, sitä siis.

Ja lopuksi Meekonvaaran ympäri, Meekonjärvi, Kuonjarjohka, Saarijärvi, siis normaali Haltin reitti Kilpisjärvelle ja bussiin. Loppupätkä on kivinen, mutta ehkä se menee, kun otan 130 mm täpärin tällä kertaa.

Retken toiseksi parasta aikaa tämä suunnittelu, kun kilsat on lyhyitä, mäet loivia eikä palele. Tätä reissua olen suunnitellut marraskuusta asti.

Ravistuskoe Poronpolulla

30.6. klo 22 Haapavedellä loppuu suora lähetys. Silloin vaihdan vaatteet, jätän työrepun työautoon ja poljen 45 km yöjunalle, joka kuljettaa minut seikkailuun, tai ainakin viikoksi maastopyörävaeltamaan väljää reittiä Haltin ympäri.

Mutta edellisestä maastopyörävaelluksesta on vuosi, varusteisiin on tullut pari uutuutta ja ajattelin lähteä eri pyörällä, joten piti tehdä testilenkki, shakedown, ravistuskoe. Niinpä ihan tavallisena arki-iltapäivänä ripustelin nyssäkät Bemariin ja Bemarin peltoautoon ja ajoin Lopelle, Poronpolun erääseen alkupisteeseen Luutalammille.

Poronpolku on ensin harjuselänteitä, sitten kangaspolkuja,
sitten järvenreunuspolkuja, ja takaisin.

Olin kopioinut ja modannut reitin jalki.fi:stä ja Movescountista, siellä on monta versiota Poronpolusta odottamassa laiskaa ja seikkailunhalutonta maastopyörävaeltajaa. Pieleen on vaikea mennä, koska seutu on täynnä kangaspolkua, harjupolkua, järvenympäryspolkua ja vanhaa pärräpolkua sekä juotavaksi kelpaavia järviä, nätiksi hoidettua metsää ja kaiken yhteen punovia hiljaisia metsäteitä.

Ensin ajoin Luutalammin ympäri, ja hymy levisi korviin. 130-millinen, 29-tuumainen trailikeinutuoli osoittautui suvereeniksi bikepacking-työkaluksi. Nyssäkkäkuorma muutti jousitetun ja jousittamattoman massan suhdetta niin, että Bemari imi polun epätasaisuudet entistäkin eleettömämmin. Oli hyvä ajaa.

Ajelin pari tuntia Iso-Melkuttimelle, löysin täydellisen telttapaikan, kävin iltauinnilla, katselin vuoden pisimmän päivän kääntymistä yöksi ja mietin, pidänkö tästä niin paljon, että kestän tulevan vaellusviikon väistämättömät epämukavuudet. Päätin pitää.

Iso-Melkuttimen pikkuniemi ja sopivasti tilaa Aktolle.

Aamulla katselin tyynen, kirkkaan veden läpi, kuinka särkiparvi telmi soraikossa, olin edelleen samaa mieltä ja ajoin muutamia tunteja takaisin autolle.

Illan laituri.

Vaikea kuvailla sitä luonnon, vapaus-illuusion ja omin voimin lentämisen yhdessä muodostamaa nautintoa, jonka maastopyörävaellus tarjoaa. Mutta Poronpolulla sen voi käydä itse kokemassa, eikä PK-seudulta ole CO2-intensiivistä matkaa kuin puolitoista tuntia.

Normaalisti kenkien kuivuutta ei kannata varjella mtb-vaelluksella.

Koeravistuskin tuotti tuloksia. Ovaali-30-42 on liian raskas, pitää kaivaa varastosta eteen 28, vaikka se onkin pyöreä. Stemminyssäkät osuvat polviin kun ajaa putkelta ylämäkeen, mutta onneksi ei tarvitse juuri ajaa putkelta ylämäkeen. Suojateippiä pitää laittaa muutamaan paikkaan, ettei Bemari hiudu olemattomiin. Mutta kantapää on jo hiuduttanut olemattomiin vaihdevaijerin kuoren, joka pitää vaihtaa. Odi Float -gripit ovat paremmat kuin Ritchey Foamit.

Tuottoa sijoitetulle pääomalle, ykköspyörä retkityökaluna.

Se parempi Soini

Sillä välin kun kilpaveljet kituivat marttakisaa Laajavuoressa, minä olin Soinissa. Tarkoitan sitä parempaa Soinia, joka on pieni, sijaitsee pohjoisen Keski-Suomen ja eteläisen Pohjanmaan rajalla, ja saavutettavissa korkeintaan kolminumeroisia teitä.

Mutta hei. Yleisohje kaikille. Ota aina maastopyörä mukaan. Suomi on pusikoitunut, köyhä ja tasainen, mutta silti Suomi on täynnä huikeita, hyvin pidettyjä luontokohteita. Pysähdy, seuraa kylttejä, nauti.

Maisema on pitkospuiden välisten rakojen väärti.

Tällä kertaa kävi vieläpä niin somasti, että muuan kylänmies tarjosi lenkkiseuraa. Puoli kymmeneltä Heinäjärventien laavulla, Kaihiharjun reitin alussa. Asia selvä.

Olin ottanut pyörän mutta unohtanut hanskat ja vaippahousut, vaan sekös meitä haittasi. Pari tuntia kuivaa harjupolkua, röykkyisiä suosaarekkeita, usean sadan metrin avosuopitkoksia sekä höysteeksi auringonpaistetta, tuulta ja myötämielistä pyöräpuhetta. Eihän siinä paljon ehtinyt ajaa, mutta selväksi tuli ajetusta polusta ja kylänmiesten puheista, että Soinissa riittäisi ajettavaa pitkäksi viikonlopuksi, eikä vain ajettavaa vaan maastopyörävaellettavaa - upeita leiripaikkoja, kämppiä ja avoimia saunoja (!) oli yllin kyllin tarjolla.

Tarpeeksi kapeaa neulaspolkua.

Maasto on kaunista ja ilmavaa. Pitkokset ovat paikoin hieman kuluneita, mutta läskillä niitä on helppo jyrätä ja maastopyörälläkin pääsee ongelmitta. Korkeuseroja ei ole haitaksi asti.

Palvelurakenteet kunnossa.

Seudun kohokohta lienee merkitty reitti Kaihiharjulta Arpaisille. Reitin pohjoispäässä Hermanninpolulla on kämppä ja lähde, eteläpäässä Arpaiskämppä ja sauna.

Yeti luonnollisessa elinympäristössään.

Idemmässä on Vahvanen reitteineen, Karstulantien varressa on Kuninkaanpolku, Soinin pohjoispuolella on Vuorenmaan hiihtokeskus polunpohjineen. Kaikki ovat yhdistettävissä metsäteitä ja yhdyspolkuja pitkin. Kaihiharju on osa harjuketjua, joka kulkee kaakkoon ja etelään Ähtäriin, Multialle ja Keuruulle asti.

Soinin kunnan sivuilta löytyy jotain, samoin googlaamalla.

Tien varresta Soini näyttää metsätalousperiferialta, jossa ei ole mitään minkä vuoksi pysähtyä. Pari tuntia kevyttä maastopyöräilyä kylänmiesten kanssa, ja pikkuinen syrjäkylä alkoi näyttää aivan toiselta. Sosiaalisuuden ja luonnon yhdistelmä tehoaa.

Liian myöhäistä vai laiska?

Muistan miten puolitoista vuotta sitten loppukesästä halusin taas kunnolla kuntoon. Motivaatio on ihmeellinen asia, mutta lisäksi piti tutkia ja löytää jotain uutta. Sitten istuin talven ullakolla tuijottaen vuorotellen Trainerroadin käppyröitä, vuoroin tiiliseinää, ja tulin kunnolla kuntoon.

Muistan miten viime elokuussa maastolenkillä törmäsin ajaneen näköiseen porukkaan, ja heitä seuraamalla löysin lähimaastosta kaikkea hauskaa, mikä välittömästi ja pitkävaikutteisesti karkotti orastaneen maastopyöräilybluesin. Hissitolpalla saattoi olla osuutta asiaan.

Nelikymppisenä perheenisänä on liian helppoa alistua tasankoon tai alamäkeen rakkaassa harrastuksessa. On liian helppoa kuvitella, että pyöräily oli parasta 90-luvun lopun Turussa, kun into piukeana sai ajettua kävyn tai peräti juuren yli elastomeerikeulalla. Tai 2000-luvun alussa, kun veti fiksillä Vätternrundanin kymmeneen tuntiin. Tai ensimmäisten marttakisojen starteissa, kun ei ollut vielä oranssia paitaakaan, mutta pystyi startissa kiusaamaan itseään kaksikymmentä yli kynnyksen.

Joo, silloin oli intoa ja innostusta. Mutta ei hitto, on sitä edelleen. Vähintään yhtä paljon.

Tänään piti näyttää teknisiä kikkakohtia puolitutulle, jonka maastoliekki roihuaa. Päädyinkin itse ajamaan paikkoja, jotka eivät ole tulleet mieleen. Se Viikintien ylikulkusillan tällä puolella väijyvä kalliorolli ei antanut edes adrenaliinia. Hallainvuoren liukkain ja kapein tukki kannatteli pyörää nätisti. Ja se Kivikon EK2:n loppuhyndä ojan yli meni senkun ajoi vaan. Niin ja EK3:lla jäin omista pohjista vain pari sekuntia, vaikka oli eeppisen kova vastis enkä edes yrittänyt.

Nämä nykyiset maastofillarit ovat aivan helvetin paljon parempia laitoksia kuin vanhat. Olen nykyisin kovemmassa kunnossa ja taitavampi, ja lisäksi minulla on hauskempaa kuin ennen. Ja päälle päätteeksi minulla vanhalla jäärällä on iso läjä muistoja vanhoista ajoista, jotka olivat hyviä mutteivät parempia.

Sitä paitsi se Viikintien ylikulun ässälinjan viimeinen hyndä ja Samulin pipen äkkimutkat jäivät muistuttamaan, että nekin voi ottaa haltuun, kunhan investoi adrenaliinia. Jos ajattelee että on liian myöhäistä, on liian laiska.

Mäkiorava Peurungassa

Sattui käymään niin onnellisesti, että pääsin Peurunkaan ajamaan jo kauden toista marttakisaa, koodinimeltään XCM-400. Vuoden 2015 kokemusten perusteella tiesin, että koodinimi tarkoittaa mäkiä, ja että keventelyrenkailla saattaa alamäissä lähteä tangentin suuntaan.

Kisakeskus oli siirretty kotoisaan Multamäen leirikeskukseen, joka sijaitsee niin pitkän hiekkatien päässä, että pelastin kisakoneen hyvissä ajoin telineeltä takakonttiin - pölyyntyköön vasta lähtösuoralla.

Olin meinaan puunannut sitä kisakonetta. Vetäydyin viime viikolla vintille seuranani keittiövaaka, pari pakkaa, seitsemän kiekkoa, läjä jarrulevyjä, yksi vaihtoakseli ja kassillinen kumeja. Palasin vintiltä liian monen tunnin jälkeen yltä päältä litkussa ja tiskiaineessa, peukalot rakoilla, pumppauksesta hikisenä ja BMC noin 250 g kevyempänä, varustettuna vanhoilla kunnon kuitukiekoillani.

Mutta niin se XCM-400. Se starttasi tarpeettoman pitkään hiekkatieylämäkeen. Kärkipari sekä itseäni vain inasen kovemmat Sairanen ja Kauppinen jättivät minut pölypilveen, mutta Soini, Tyynelä ja Vainio jäivät hengittämään omaani. Kone yskähteli käyntiin.

Kierroksen alussa oli teräviä nousuja ns. riittävästi. Jalat pyörivät ylämäkiin hyvin, koska olen niin saakelin laiharaajainen mäkiorava, ja perässähiihtäjiin venähti aina rako. Mutta ylämäen jälkeen tuli tasaista tai alamäkeä, ja ne perkeleet jauhoivat raon aina kiinni. Aina. Tätä jatkui koko ensimmäisen kierroksen ajan, ja enimmät toistakin.

Ajattelin, että ennen pitkää ne väsyvät ajamaan minua ylämäkien jälkeen kiinni. Toisaalta ajattelin myös, että olisi viisaampi jättäytyä letkan hännille, himmailla ylämäet ja peesata loput, ja sitten lopussa katsoa kortit.

Olisi vittu näillä kilsoilla pitänyt tajuta valita jälkimmäinen ajoissa. Toisen kierroksen lopussa mäki ei nimittäin enää noussutkaan kevyesti. Jypsin Pirkkalainen oli jo paahtanut ohi, ja sitten kantaan jauhoi sitkeä miesjuna vaunuinaan oman sarjan Tyynelä ja yleisen Pihamaa. Nousut pysyin mukana, samoin alun peesipätkät, mutta oikeus toteutui reitin ainoalla työstöpolulla ja jouduin luopumaan junasta.

Täysii!

Vaan eipä siinä. Energia ei tyystin loppunut ja koivet eivät krampanneet, varoittelivat vain. Ajo hidastui mutta jaksoin vielä viimeisiin ylämäkiin nostaa sykettä kynnykselle ja pykälän yli. Kun ylivertaisesti ajanut Sairanen jäi rengasjumppaamaan ja vahvajalkaisemmat mutta raskaammat Soini ja Vainio jumittivat mäkiin, lopputuloksena M40-sarjan kolmas ja kokonaiskisan seitsemäs, mikä kertoo M40-ukkojen tasosta.

Paremmalla taktiikalla ja lässyn lässyn lää... Ei mutta olihan se outo rata: kovia ylämäkiä mutta muuten helppoa kärrypolkua. Keskisyke jäi monta pykälää tavallista alemmas, koska mäkioravana en viitsinyt polkea kuin ylämäkeen. Mutta ylämäkiin iskemällä leikkasin liian paljon loppukisan kestävyyttä.

Suihkun ja lihakeiton jälkeen olo tuntui normaalilta verrattuna Korson 96:een ja sikiöasennossa voivotteluun. Asettauduin leirikeskuksen laiturille aurinkoon ja makasin tunnin selälläni odottamassa palkintojenjakoa. Sitä ei muuten moni odottanutkaan, mutta kyllä kannatti. Se tunti laiturilla oli kesän toistaiseksi paras tunti. Ja onhan se M40-podium harvinaista herkkua.

Ylimääräinen kierros

Perjantai-iltana vähän ennen puoliyötä vaimoni äsähti, että mene nyt sitten. Tietysti tartuin yllättävään starttilupaan, mutta olisi ollut paikallaan tankata muulla kuin pintillisellä keskiolutta. Olin nimittäin päättänyt ajaa Korson maratonilla sen kolmannenkin kierroksen eli 96 km.

Ei ollut aikaa vaihtaa kuivan kelin pierunkuoria Bemariin. Aamulla haalin hätäpäissäni geelejä taskuihin ja nestettä juomareppuun, ja sitten Korsoon ja viivalle.

Minulla on tapana startata kauhealla höökällä, että pääsen porukoihin, mutta nyt lupasin pyhästi ajaa kaksi kierrosta rauhassa, koska muuten ei kolmannella hyvä heilu. Ja kas, suurella mielenlujuudella pystyin skippaamaan alun höntyilyt, ja peesailin starttiluupilla junia, ja heitin koukun siihen joka meni ohi. Kun Ski Soini tuli vakavalla rauhalla vetomieheksi jollain asvalttipätkällä, esitin pahoittelut kolmen kierroksen urakastani ja asetuin pysyvästi peesiin.

Hyvä peesi se olikin, ja parani entisestään, kun pikku harhailuiden hidastama tasamaahärkä Sairanen liittyi junaan. Kyseiset miekkoset ovat minulle kovaa kilvanajoseuraa normimatkalla, joten tiesin olevani tapani mukaan liian kovassa alkuvauhdissa, mutta entäpä sitten, peesihyöty piti ottaa talteen. Sykkeissä ei näkynyt pitkän kisan säästelyä, mutta jalka oli hyvä.

Harvoin on normaalimittainen maraton sujunut niin tuskattomasti. Etenkin ylämäet sujuivat ihanasti nenähengitellen. Toisen kierroksen täyttömäen jälkeen junan kärki laittoi pikkuisen lisää vauhtia, johon normikisassa olisin ehkä pystynyt vastaamaan, mutta nyt jätin jotain varastoon ja kurvasin pullonvaihtoon entisellä matkavauhdilla, laskennallisesti M40-sarjan podiumilla normimatkalla.

Sitten joku veti töpselin seinästä. Voima kaikkosi jaloista, vetomiehet keulasta, haastajat takaa ja kuvaajat pusikoista. Tikkarimiehet nuokkuivat aurinkoisessa metsässä.

Jalat loppuivat kun fiilis loppui, mutta krampit alkoivat hiekkakuopan helteessä. Ajoin kramppien läpi, mutta vauhti tippui retkeilyksi ja syke kynnykseltä sweetspotille. Johan se oli melkein kolme tuntia kynnyksellä ollutkin...

Hoin itselleni, että matka loppuu ajamalla, ja ajoin. Ennen täyttömäkeä tuli yksi laiha 96-ajokoira takaa ja sain hetken peesiä. Täyttömäen alussa sanoin alistuneet moikat, mutta mäessä palasin ongelmitta kantaan ja ihmettelin. Tasamaapolulla totuus paljastui, ja kruisailin maaliin yleisen sarjan viidentenä.

Olihan se vauhdin tippuminen masentavaa, mutta toisaalta olen helvetin tyytyväinen, että pitkästä aikaa uskalsin kiusata itseäni ylimittaisella kisalla, eikä sen läpäiseminen ollut henkisesti tukalaa. Tällä kunnolla ja taktiikalla pitää vain hyväksyä, että kolmen tunnin jälkeen kilvanajo loppuu ja retkeily alkaa.

Tähän asti tapahtunutta

Kalusto: entinen. Paitsi vanha raihnas Yeti petraantui ihmeesti kun vaihdoin voimansiirron ja keulaksi 120 mm Piken.

Treenitapa: entinen. Pienen off-seasonin ja sairastelun jälkeen Trainerroadilla vetoharjoituksia, Yetillä pitempiä ja synkempiä lenkkejä, ja nyt sulan maan aikana vähän tekniikkaa Bemarilla. Aikaa olisi enempäänkin mutta huvitusta ei, eikä palautumiskykyä. Erona että tänä vuonna en ole pystynyt kolmen viikon rytmitykseen, ja Mallorcalla kävin vain kerran.

Kunto: entinen. Vuosi sitten alkukesästä olin treenannut itseni elämäni kuntoon. Se oli virhe. Ei koskaan pitäisi harjoitella säännöllisesti, kovaa, järkevästi ja terveenä - sellaisen toistaminen on vaikeaa. Loppusyksystä se onnistui, kun olin toipunut kesän toilailuista, mutta HEL CX vei taas mehut. Trainerroadin wattien ja Eläintarhan Bianchi-cupin perusteella kunto on silti osimoilleen sama kuin vuosi sitten, mutta terävyyttä puuttuu. Toisaalta en ole vielä ajanut kroppaa kovin ahtaalle.

Into: entinen. Jaksan tuijottaa seinää vintillä. Sipoonkorpeen tekee mieli. Innosta piukeana odotan kisoja. Osaan vähän paremmin kuunnella kroppaa, mutta toisaalta olen vähän laiskempi.

Tavoitteet: entiset. Ajelen hauskimpia maastokisoja jos lastenhoito järjestyy, ja kiusaan muita nelikymppisiä minkä pystyn. Alustavasti janosin ylipitkiä matkoja, mutta sitten muistin miten hitaasti niistä palautuu ja miten paljon ne sattuvat perseeseen. Eli rypistellään sitten XCO:ta, viikkokisoja ja helppoja marttakisoja.

Asteikko yhteentoista

Voi jestas kun Yeti alkoi olla väsynyt. Kakkosmaasturina se ei ole päässyt eläkkeelle vaan joutunut kärrynveto-, pakkashissitolppa- ja nastarengasteknisistä syistä kovaan rääkkiin. Paskakelilenkit, maastopyörävaellus, kärrynveto ja kommuutti kerryttävät rajuja kilsoja. Entinen high end -trailijäykkis on jäänyt luimistelemaan rumien tarrojen ja suolaloskakuorrutuksen alle.

Tuumin että pitää vaihtaa ketju ja rissat, ja hankin jo sopivat. Sitten katsoin tarkemmin ja koko voimansiirto oli uuvahtanut. Viisi vuotta ajettu X9-takavaihtaja - voi jeesus. Saman verran ajettuja 1070-pakkoja pari - haineväkeittoa tarjolla. Kaksi vuotta ajettu lelumiininen soikioratas - ruts ruts.

Jäin selaamaan verkkokauppoja, pohtimaan yhteensopivuuksia, laskemaan välityksiä ja ynnäämään rahoja. Päivittäminen 11-lehtiseen Shimanon SLX:ään alkoi tuntua järkevältä.

1) 32 - 11-46 riittää maastopyörävaellukseen ja kärrynvetoon, tarjoaa lähes tismalleen saman skaalan kuin Bemarin 30 - 10-42, ja pienet hyppäykset ovat kommuuttiin paremmassa kohdassa.
2) Pakka menee kaikkiin levyjarrukiekkoihini ja sopii puolison fillariin.
3) Perheemme tyypillinen maaseutumatka-traineri-pyöräpari saattaisi tukea 11-Shimanoa.
4) SLX-konversiosetti (takavaihtaja, liipasin letkuineen, pakka, ketju) on saatavana nauruhalvalla, ja SLX riittää, koska en minä tuolla Yetillä kisaa enää aja.

Tänään Postnord onnistui toimittamaan paketin luvatusti, joten pääsimme pojan kanssa pyöränrassaushommiin. Ja siunatkoon, miten ihanaksi mr Shimano onkaan kehittänyt alemman keskiluokan SLX-sarjansa: funktionaalista, vankkarakenteista ja vittuilematonta tekniikkaa ainakin ensihipelöinnin ja kasauksen perusteella. Vertailukohtana tosin on huonoja muistoja loppuun kisatusta 3 x 9 -XT:stä, joka tuhosi ketjuja, rutisi ja hyppi, eikä säätynyt yhtään vitun mihinkään.

Ruuvailin palikat kiinni, naksuttelin letkut ja ketjut mittaansa ja vot, pyörä pelasi pukissa ilman, että esimerkiksi vaijerin kireyttä piti säätää. B-ruuvia jouduin kierittelemään ees taas, kun etsin vaihtajalle myötämielisintä asentoa, siinä se. Ja ei, ketju ei pudonnut 46-piikkiseltä, kun pyöritin taaksepäin.

Nyt katselen harmaanhohtoista työläisvoimansiirtoa ja mietin, että tuostahan voisi tehdä taas nätin ja ajohaluisen pyörän, kun sille kerran kertyy niin paljon kovaa ajoa. Kaapissa odottaa Ylävitosen ei-messualesta ryöstetty 120-millinen Pike, jolla korvata rimpulainen ja joustamaton Reba. Sitten kunnon pesu ja rumien tarrojen poisto ja jarrupalojen hionta ja eteen 180-millinen joutilas levy kaapista ja tietysti ne kuitukiekot, jotka kesällä olisivat krossarissa tyhjän pantteina, kun niihin on ne maxle-päätytulpat. Ja hetkinen, minullahan on Elite Masterpiece ylimääräisenä. Mutta laittaisinko kelviohjuksen Thunder Burteilla vai mutamöyrijän noilla uusilla jämynappuloilla? Tai ehkäpä pidennän Piken 140 milliin ja siirrän palikat johonkin low-slack-long -hardcorejäykkisrunkoon.

Mielessä pyörii loputon karuselli yhteensopivuuksia, mahdollisuuksia ja kokeiluita, niin että vitut se oli halpa, helppo ja nopea SLX-päivitys.