Laivaston käyttöaste

Stravassa hauskinta ja julminta on pystyä seuraamaan eri pyörien kilsoja.

SAB (teräsmaantie) - 1857 km

• Yllättävä kärkipaikka kertoo treenitavasta.
• Lähinnä sisäkilsoja ullakolta, tämä oli eniten trainerissa kiinni.
• Vain pari lenkkiä Suomessa, Mallorcalla enemmän.
• Oikeus olemassaoloon muttei päivitykseen, koska sisäpyörä eikä kisahommia.

Pickenflick (titaanikrossari) - 1764 km

• Soranjauhantaa keväältä ja kesältä, syksyllä vähemmän kilsoja, enemmän kisoja.
• Toiseksi eniten trainerissa kiinni eli paljon sisäkilsoja ullakolta.
• Oikeus olemassaoloon, voisi jopa päivittää hydrauliset kahvat.

Yeti (kakkosmaasturi, 100 mm takajäykkä-29er) - 1436 km ja nousee

• Yllättävän korkea sijoitus!
• Viime talven pitkät lenkit, yksi maastopyörävaellus, satakunta sisäkilsaa trainerista.
• Lastenhoitoteknisistä syistä kärrynveto- ja kommuuttikilsoja syksyltä.
• Paljon remppaa mutta kannatti olla myymättä, voisi jopa pitää kunnossa.

Bemari (130 mm täysjousto-29er) - 1419 km

• Melkein pelkästään maastokilsoja kesältä ja paljon kisaa.
• Sesongin aikana ajetuin, hauskin ja paras.
• Oikeus olemassaoloon, päivitettävää en keksi.

Kännifiksi (lokasuojakommuutteri) - 625 km

• Yllättävän vähän kilsoja, koska kommutoin jäisen talven Yetillä ja kesän Rystyllä.
• Oikeus olemassaoloon varmatoimisuuden takia.

Rysty (edustusfiksi) - 270 km

• Pari lyhyttä mutta hauskaa lenkkiä, lisäksi tyylikästä kommutointia.
• Ohut oikeus olemassaoloon saattaisi tukevoitua lisäämällä performancea alurungolla.
• Tai sitten ei.

Cross-Check (huonokuntoinen teräskrossari) - 162 km

• Kommutointia ja ehkä yksi gravel-lenkki.
• Vanha romu menetti gravel-tehtävänsä, koska Pickenflick ylivertainen gravel-kiekoilla.
• Kuvittelin kärrynvetopyöräksi, muttei tarpeeksi varmatoiminen ja lokasuojat puuttuu.
• Ei muuta oikeutta olemassaoloon kuin houkkamaiset retkihaaveet ja tunneside.

Scattopista (vanha teräsratapyörä katuasussa) - 48 km

• Fiilistelysiirtymiä kaupungille, hankittu vasta syksyllä.
• Vähän liian pienikin, joten ei oikeutta olemassaoloon, mutta katsotaan ensi kesä.

Kaikkiaan tilastot kertovat sortumisestani suorituspyöräilyyn. Ajan hyötyajoa naurettavan vähän, koska töissä tarvitsee käydä vain pari kertaa viikossa eikä kotoa viitsi muuten poistua. Neljä tasaisen ajettua pyörää on kiva yllätys. Rysty ja Scattopista ovat liian päällekkäiset.

Pari alimmaista pitäisi myydä, jos hyvä koti löytyy, mutta koska niistä ei saisi rahaa ja tilaa on, toistaiseksi en viitsi.

Tauolla

HEL CX Cupin toiseksi viimeisen osakilpailun jälkeen kuulostelin oloani, tutkistelin sydäntäni, perehdyin treenikirjallisuuteen - ja päätin pitää tauon.

Päätin olla ajattelematta polkupyöränmuotoisia ajatuksia ja päätin olla treenaamatta, niinku oikeesti. Hyötypyöräily sallittua, harrastepyöräily kiellettyä, sykkeen nosto pannassa.

Olen harjoitellut tammikuusta asti päämäärätietoisesti ja kovia tehoja painottaen. Aloitin kisat huhtikuun 12. päivänä räntäsateessa, lopetin ne joulukuun 6. päivänä pakkasessa. Siihen väliin mahtui monta erilaista maastopyöräkisaa, silmittömästi cyclocrossia ja yksi maastopyörävaellus, jonka aiheuttamasta rasitustilasta toipuminen kesti kuukauden.

Yleensä lepokaudet ovat ammattilaisten etuoikeus - me harrastajat harvoin viitsimme treenata tai kisata niin paljon, että tauko olisi tarpeen. Mutta tänä vuonna tein tasonnoston treenin laadussa ja määrässä, ja kropan reaktio oli pääasiassa niin mukava yllätys, että haluan suojella sekä motivaatiota että fysiikkaa, että homma jatkuisi edes jossain muodossa.

Kun reilun viikon tauon jälkeen ajoin töihin, tuntui myötätuulelta. Kun ajoin takaisin, myötätuuli jatkui. Mieleen palasi muistikuvia ehkä kymmenen vuoden takaa, jolloin myötätuuli oli jatkuvaa, ja aina jaksoi luukuttaa, koska koskaan ei oikeasti luukuttanut...

Jatkoin taukoa vielä toisen viikon ja vähän ylikin, ja odottelin josko ensi kaudeksi ilmaantuisi treenisuunnitelmia ja kisatavoitteita. Ei ilmaantunut, mutta alkoi tehdä kovasti mieli istua pyörän päällä. Eli taas mennään, toistaiseksi ainoana tavoitteena asiallisen kunnon ajoittaminen toukokuuta myöhemmäksi ja marraskuuta aiemmaksi, toisin kuin 2017.

Suomi-krossin erityiset kalustovaatimukset

Syyt sanalle "erityiset":

• Harrastelijan pärjättävä yhdellä pyörällä yksillä kumeilla ilman mekaanikkoa.
• Yleensä märkää ja lämpötila nollan molemmin puolin.
• Smuutin puistonurmen sijasta karheikkoa ja sekalaista alustaa.

Pukeutumiskonstit:

• Ajaminen vaatisi ohuet hanskat mutta sää paksut. Niinpä lämmitellessä kunnon tumput. Ajohanskat paidan alle lämpimään. Vedetään käteen lähtöviivalla...
• Ajaminen ja juokseminen vaatisi kisakengät mutta sää goresaapikkaat. Niinpä lämmitellessä rajuin töppönen mitä kaapissa on ja kisakengät jalkaan vasta viivalla.
• Sealskinz- tai vastaavat sukat ehkäisevät amputointeja, jos lämpötila nollassa tai alle.
• Jos suihkut ja pukkarit puutteelliset, kannattaa lämmittelyyn varautua ajokelpoisella kuorella, joka pitää mudan ulkona. Kotimatkaan kannattaa varautua pesukelpoisella kuorella, joka pitää mudan sisällä.

Kalustokonstit:

• Jos haluaa selvitä yhdellä rengastuksella: eteen mutakumi, taakse sekakumi. Kääntyy ja rullaa.
• Sitä yhtä vuotuista jäätyvän mudan kisaa varten vaihdevaijerin kuoren voi vetää täyspitkänä.
• Samassa kisassa takavaihtaja ja etenkin sen rissat jäätyvät jos ovat jäätyäkseen. Ei voi mitään. TF2:n suihkuttelu tehoaa plasebona.
• Levyjarrut. Hydrauliset, koska Suomi-krossi syö paloja niin että mekaanisten kahva painuu pohjaan loppukierroksilla.
• Jos kuitenkin mekaaniset, niin suorat levyt, metallipalat, säätö lähelle äläkä jarruta.
• Narrow-wide 1 x 10/11, koska muta, ketjun pudottelu, liikkuvat osat jne. Edessä 38 tai 40, takana 32 tai 36 asti, jalkojen ja pyörän muun käytön mukaan.
• Kytkimetönkin takavaihtaja toimii narrow-wide-rattaalla krossissa. Ihme homma.
• Tietyllä kelillä tietyssä maastossa tietynlaisella radalla polkimien ja klossien yhteispeli ei vaan suju. Eggbeaterit eivät ole ratkaisu, koska laakerit ja lukitus. Muita polkimia voi jeesata TF2:lla/öljyllä ja poistamalla kengänpohjasta klossien vierestä turhia seinämiä.
• Tubeless/tuubi/sisuri-keskustelu ei mahdu tähän, mutta tubeless.

Mikä kuluu:

• Pöksyt ja satula. Hiekkainen muta hinkkaa.
• Ulkoiset keskiökupit. Kannattaisi avata joka kisan jälkeen, koska saattavat ruostua kerralla kiinni. Näitä voi tosin elvyttää ihmeen pitkälle.
• Takavaihtajan rissat. Nämäkin saattavat ruostua kerralla kiinni. Syövät mutaa ja ruohoa. Näitäkin voi elvyttää.
• Jarrupalat.
• Kengät, koska juoksentelu, klossien takominen, lika ja märkyys.
• Kiekot. Myös leveät hiilikuituiset Epun kasaamat 32-pinnaiset 29er-trailikiekot. Niinpä. Eivät pysy suorina. Krossi rasittaa kiekkoja, koska nakkikumipyörä ei jousta.

Mikä ei kulu:

• Shimanon ketjut 105 ja ylöspäin. Tummuvat rumiksi kuitenkin vaikka pesee.
• Sramin ketjut XX1 ja ylöspäin. Pysyvät nätteinä kun pesee, jopa 1050-tasosta ylöspäin.
• Shimanon spedupolkimet.
• Keinokuituiset ajopaidat, jos vetskarit huuhtelee ennen pesua.

Kisaflätit kyllä vituttaa

Etukäteen fiilistelin että Klaukkalan HEL CX:ään on kiva lopettaa kausi. Ihan siksi että kausi olisi jo kiva lopettaa, kun on paskat kelit eikä fokus kestä enää, kun kausi alkoi maaliskuussa, ja silloin oli vielä paskemmat kelit. Mutta myös siksi, että tasaisesti podiumeja tykittämällä ajattelin hivuttaa HEL CX -cupin kokonaissijoitusta ylemmäs. Katsokaas kun alkupuolella sarjaa jäi kaksi ajamatta, mutta kahdeksan kymmenestä lasketaan...

No paukusta Kuitto kärkeen ja moi moi hänelle, mutta itse uiskentelin nätisti kakkosena kierroksen tai pari. Oli nurtsia, oli leikkikenttäkiemurtelua, oli jäätyvää mutaa ja oli yksi mukavan loiva ylämäki jossa sai nostaa sykettä. Asiallinen Suomi-krossirata.

Lähti sitten keula alta kun harhauduin jäätikölle, ja jäin Härgisen, Salosen ja Aluksen kanssa kisaamaan. Alus on tekninen jumala, joka alun kiemurteluissa sai kiinni ja lopun mäessä jäi. Kilvanajo tuntui hyvältä ja pystyin etenkin mäkeen iskemään ok. Dani ehdotteli yhteispeliä ja pyysi vetämään ylämäen, mutta kun vedin, Dani jäi. Paitsi että mokoma jäi kyttäämään siinä kymmenen metrin hollilla. Sellainen kohottaa kivasti sykettä.

Ja sitten - toiseksi viimeisen kierroksen alussa alkoi takakiekko tapailemaan kiviä. Muutaman sadan metrin jälkeen kuitukehän pehmikkeenä oli enää kumi muttei ilmaa. No ajoihan sillä kun ei miettinyt mitä kehä maksaa, vaan mietti miten ihanan tiukasti kumi istui asentaessa uraan. Mutta ei sillä pystynyt lasettamaan, ja vitutti kuin pientä oravaa, kun Härginen ja Alus kruisivat ohi.

Olisinpa edes tiennyt mihin se puhkesi, mutta ajovirhettä en ainakaan huomannut. Veikkaan vittu tappajasepeliflättiä vittu.

Lähtösuoran varikolla kuorin venttiilin esiin jäätyneen mudan alta ja latasin kumin täyteen uutta ilmaa. Siinä peippaillessa Salonen ja Saarinenkin menivät. Litkutettu tubeless sentään piti enimmät ilmat loppukierroksen ajan, joten pystyin pelastamaan viidennen sijan.

Mutta jos... Vitun mutta ja jos. Ei voi tietää.

Sen tiedän että maalissa pyörällä oli useampikiloinen mutajääpanssari, eivätkä vaihteet juuri toimineet. Ja sen tiedän että ihan hyvin kulki.

Ihmiskokeen tulos: HEL CX Kontula

HEL CX se vaan petraa kuin sika juoksuaan, liekö syynä se että minä sekaannuin vain alkukauden järjestelyihin... Sunnuntaina Kontulan kelkkapuiston osakilpailussa oli loskakuorrutus, mutta väliäkö sillä, kun oli myös chippi-ajanotto, kaksikymmentä neliömetriä katettua telttaa, kahvila ja Kelin merinovillaa myytävänä.

Itselläni taustalla oli siis ihmiskoe eli pikkuisen liikaa treeniä. Ennen kisaa se vaikutti siten, että koekierrosta en viitsinyt ajaa (1). Olisi tullut loskaa perseeseen ja likaa pyörään. Testasin lähinnä että varapyörä eli vanha, raihnas Cross-Check vielä toimi. Toimihan se mutta onneksi sitä ei tarvinnut käyttää. Järkyttävän horjakalla masuunikuonalla sitä onkin tullut ajettua joskus. Mutta kun vaimo oli flunssassa, piti auton pyörätelineen paikka täyttää. Pyörällähän ei kisapaikalle ajeta, kun on keski-ikä ja kaikkee, ei vaikka matkaa olisi vain kaksi kilometriä.

Starttiin oli ilmaantunut peräti Kuiton Antti ikiaikaiselta Viron krossikiertueeltaan, ja lähtikin mokoma kuin hauki kaislikosta. Alun ylämäessä jaloista ei löytynyt tehoa (2), joten Kuitto katosi ja Visurikin meni ohi. Alamäen off-camber-mutamutka kuitenkin yllätti Visurin, joten Kuitto katosi lisää ja ajelin hetken kakkosena.

Sitten minulla alkoi keula lipsua alta, ja lipsuikin niin monta kertaa, että ohi vilisti Härginen, Maunula, Niskakangas ja melkein jopa Salonen, joka oli päätynyt kokeilemaan alkukauden taktiikkaani eli krapulassa ajoa. Jouduin keulapannujen takia tunkkaamaan kerran jopa alun hiekkanousun. Luotto Schwalben X-One Biteen on ollut kova, mutta ei ole enää. Mutahuntuisella nurtsilla se ei vaan pitänyt.

Sitten tein vastentahtoisesti tarvittavat muutokset ajotyyliin, ja pystyin ajamaan tasavauhtisesti kilpaa, mutta höntyilyyn ei riittänyt huvitusta (3). Kun ensimmäistä kertaa yritin Maunulan ohitse mäentöppyrässä, hän kunnioitti perinteitä sulkemalla oven, mutta mikäs siinä. Yritys veti minut kahdeksi sekunniksi punaiselle, mistä toipuminen kesti iän kaiken (4). Jouduin turvautumaan juoneen: Selkkauksien välttämiseksi ohitin Maunulan paikassa, jossa hänelle tarjoutui peesi, ja sitä hän ei voinut vastustaa.

Loppukisa kului kenkää polkimeen takoessa. Mudan, ruohon ja loskan muodostama päivän keitto oli sen verran paksua, että lukuisten jalkautumispätkien jälkeen piti erikseen pohtia, kuinka pystyisi jatkamaan polkemalla matkaa. Pahiten klossiongelmista kärsi Visuri, joka kyllästyi ja putosi kärjestä.

Itse ajelin tasaisesti kolmantena, mutta Kuiton vauhtiin ei ollut asiaa, ja Härginenkin oli navigoinut itsensä varjojen mailta normikuntoon ja jätti ikävän paljon rakoa. Kontulan radalla olisi saanut kerättyä sekunteja spurttaamalla jokaisesta mutkasta ja jokaiseen mäkeen, mutta spurttailu ei huvittanut (5). Tasaväkisemmässä porukassa olisi kyllä saattanut löytyä hiven lisää taakia tavallista vankempien henkisten lukkojen takaa (6).

Keskisyke jäi kaksi pykälää alle kauden krossikisojen tyyppilukeman (7). Veikkaan että ero syntyi lähinnä klosseja potkiessa. Se puuha kun nostaa vain verenpainetta, ei sykettä.

Vaikka olen ylle listannut ihmiskokeen tuloksia, oikeasti ne menevät tilastollisen vaihtelun piikkiin. Eivätkä edes siihen. Tuolta minusta aina tuntuu kun ajan kilpaa.

Ihmiskokeesta en siis oppinut mitään, kisan ajamisesta kylläkin‚ taas: Keulan pidossa on tekninen tai ajotekninen ongelma, joka pitää ratkaista. Ja uusista vihreistä kengistä pitää dremelöidä turhat seinät pois klossin vierestä, että mudalla on vähemmän tukea.

Ihmiskoe Kontulaa varten

To 3h 30min PK+
Pe 30 + 30min PK
La 1h 30min racestart + sweetspot
Su 3h PK
Ma 1h 50min PK + sweetspot
Ti 1h over-under
Ke 30 + 30min PK
To 1h sweetspot + threshold + vo2max
Pe 1h anaerobic + tempo
Pe 30min sprintti + PK
La 1h valmistava
Su HEL CX Kontula

Kuusijärven HEL CX antoi viitteitä että viikonloppuiset kisajalat voivat löytyä ankarallakin treeniviikolla, eikä vain levolla. Nyt kun oli taas kevyt työviikko, kokeilin kiristää ruuvia. Tuli jyystettyä aika tavalla sekä trainerilla, maasturilla että krossipyörällä, ja ulkona oli sen verran kylmä että kroppa ei ainakaan norjistunut. Mutta pakko on treenata kun ehtii, eikä kisojen saa antaa häiritä.

Olen huomannut että kovan treenijakson tai kisan jälkeen lepopäivä on omalle kisakunnolle myrkkyä. Kroppa menee palautumismoodiin ja kieltäytyy rasituksesta, että kunnolla on aikaa nousta. Tämä on oikein hyvä asia! Mutta jos haluaa kisata niin on pakko pitää kone hyrräämässä. Kyllä se jonkin aikaa jaksaa.

Ihmiskokeen valvojana toimi uskollinen Ambit3. Olen oppinut osittain luottamaan sen arpomaan palautumisaikaan, ja kisaan mennessä oli sen suhteen nollat taulussa, eli äärimmilleen en vetänyt. Raskaimpia harjoituksia olivat Ambitin mukaan pitkät peekoot, ja kroppa sanoi samaa.

Jalat tuntuivat varsin ajetuilta alkuviikosta, mutta mellastin vielä tiistaina trainerilla anakynnyksen molemmin puolin. Keskiviikon normityöpäivä eli puolittainen lepopäivä korjasi tilannetta, vaikka aamukommuutilla jalat olivat veltot.

Kisan lähestyessä hyppäsin trainerin päälle, että kuormitus pysyisi kontrolloituna ja tarkoituksenmukaisena. To ja pe treeneissä nostin tehoja, lyhensin vetoja ja alensin kuormitusta. Lauantain harjoitusta Trainerroad markkinoi "priming"-puuhana, mutta minulle se oli lähinnä koneen pitämistä käynnissä.

Loppuviikon treeneistä ihmiskokeen valvoja bongasi keskimäärin kymmenen pykälää normaalia alempia sykkeitä, eli kropassa oli joko väsymystä tai tottumusta tai molempia.

Ja kuinkas sitten kävikään?

Ruotsissa krossi on samanlaista mutta kovempaa ja enemmän

Vaimolla oli kai huono omatunto siitä, että hän tarvitsi minut autonkuljettajaksi ja lastenhoitajaksi työmatkalleen Ruotsiin. Kun oli isänpäiväkin. Sanoi että ota pyörä mukaan.

Minä siitä ahneesti googlaamaan, ja kas! Ruotsissa ajetaan cyclocrossia peräti kahdessa cupissa. SWE Cup on UCI-pisteellinen neljän kisan rypistys, mutta CX-pokalen on vähän rennompi versio, jossa kisoja riittää. Matkaviikonlopulla olisi ollut kisaa sekä Västeråsissa että Uppsalassa, mutta vain Uppsalaan ehdittiin.

Ruotsin pyöräilyliiton kautta kisoista löytyy hyvät perustiedot, mutta ilmoittautuminen on tehty varsin kansalliseksi. Järjestelmän kautta kisaan voi ilmoittautua vain ruotsalaisella lisenssillä. Onneksi kisan järjestäjä vastasi sähköpostiin nopeasti, toivotti tervetulleeksi ja käski maksamaan joko Swishillä tai PlusGirolla. Ihan kiva, mutta molempiin pitää olla ruotsalainen pankkitili.

No järjestelyä se vain vaatii.

Paikan päällä liikuntapuistossa Uppsalan liepeillä oli muuten HEL CX -meininki, mutta enemmän väkeä ja joiltain osin retrompaa:

• Ilmoittautuminen mutkaton mutta analoginen.
• Pukkari karu ja suihkuissa vesi jääkylmää.
• Laput kiinni hakaneuloilla.
• Chippi haarukkaan mutta tulokset silti myöhässä ja analogiset.
• Koululaiset myymässä kahvia.
• Merkkaus hyvä mutta ihan normaalit tikut ja nauhat eikä mainosseiniä.
• Rata lajinomainen, rytmikäs ja monipuolinen muttei nauruhauska.
• Kuvasato laimeampaa kuin Suomessa.

Suurin ero Suomen krossiskeneen tai HEL CX:ään oli kuskien määrä ja taso. Ennen Eliten eli Herrar Senior A -sarjan starttia rullilla pörräsi aikamiesten lisäksi runsaasti kiilusilmäisiä 18-junnuja, ja jos jollain oli Dugastit, niiden mukana oli toimitettu myös paljon ajetut silopohkeet.

Eliittilähdössä starttasi reilut kolmekymmentä kisaajaa, ja minut kutsuttiin karsinaan taas viimeisenä. Hyvä niin, koska lähtöpillin jälkeen paketin keskivaiheilla oli ryysis. Muuan Birjer Birgersson jäi kasaan, sydämistyi niin että alkoi paiskoa tavaroitaan ja sai 250 kr sakot, tuloslistan kommunikean mukaan syystä "olämpligt uppträdande". Julkinen nöyryytys opettanee Birjerille käytöstapoja!

Itse tarkastelin ryysistä hännempää ja tein alkuohitukset vasta loputtoman pitkässä spiraalissa, kun jotkut eivät uskaltaneet kantata senkään vertaa kuin minä.

Sitten seurasi asiallista kilvanajoa erilaisissa pikkuporukoissa. Vaimo tosin kysyi kakkoskierroksella, onko kaikki kunnossa. Huolen ymmärtää, koska en ollut kärjessä vaan puolivälissä. Vakuutin että kaikki on kunnossa siitä huolimatta.

Periaatteessa olin teknisesti hieman etevämpi kuin ne joiden kanssa päädyin ajamaan kilpaa. Mutta käytännössä vedin ensimmäiseen hiekkalaatikkoon OTB:t ja sitten livautin keulan alta kahdesti, kun kanttasin nurtsilla liikaa. Olen kaatuiluun tyytyväinen - se kertoo että uskalsin ajaa rajalla. Muutaman kerran tuli nimittäin seivattuakin.

Loppukiritappion jälkeen tulokseksi jäi kuudestoista sija reilun kolmenkymmenen joukossa. Kärkeen eli entiseen ruotsinmestariin tuli eroa nelisen minuuttia, eli vähemmän kuin Halmeen Sasuun olisi tullut. Kimmo Kanaseen tuli eroa minuutti, eli sitä olen kuronut kiinni. Vanha kunnon Bruce Wayne oli mestoilla, koska työskentelee nykyään Shimano Nordicin tuotepäällikkönä nimenomaan Uppsalassa.

Keskisyke oli taas se sama 171, joka se on ollut kauden kaikissa krossikisoissa (!), paitsi Tapanilassa, kun mittari luuli parin minuutin ajan että minulla on takykardia. Positiivista oli että sain viimeisellä kierroksella puristettua sykettä ylös melkein alun lukemiin.

Tässä tiivistettyä tunnelmaa Ruotsi-krossin ytimestä. Oranssi paitakin vilahtaa pari kertaa:

...ja tässä koko setti niille joita Ruotsi-krossin radat kiinnostavat, mutta luokkaa alempi lähtö eli Herrar Senior B:

Vaihteeksi ok jalat

Myöhäissyksyyn on lopullinen ratkaisu - cyclocross. Ei tunnu missään, että viideltä tulee pimeä, kun on HEL CX:ää ajettavaksi. Mutta jos panostaa kisaan joka viikonloppu, ei ehdi treenata, kun pitää vaan palautella. Tähän kyllästyneenä vetäisin vaihteeksi aivan kunnollisen treeniviikon, ajatuksella että jalat kisassa eivät ehkä ole tuoreet mutta ainakin tietävät mitä pitää tehdä. Tuntui toimivan.

Kuva: Matti Ouvinen. Kerran näinkin päin Visurin kanssa.

Tänään myöhäissyksyä ratkaistiin Vantaan Kuusijärvellä, jonne pyöräkauppiaat Toni & Toni ovat järjestäneet omaa Superprestigeä ennenkin. Mutta hei, nyt HEL CX & Tuomas Paunonen olivat mestoilla, eli vaihde pykälää isommalla.

Kuusijärvi on loistava kisakeskus. Saunat, ruoat ja pukuhuoneet saatavilla helposti, samoin lämmin tila ja kylmä järvi. Ja Kuusijärvelle saa päheän radan. Hiekkamutkissa piti miettiä, ajaako vai juoksee. Poluilla piti kiertää kiviä ja etsiä pitoa. Nurtsialamäessä koeteltiin henkistä kanttia ja nurtsiylämäessä juoksujalkoja. Oli siellä ulkoiluväylääkin, mutta pieninä annoksina, mutkien ja töppyröiden kera.

Tällä kertaa en ollut krapulassa ja ehdin ajamaan lämmittelykierroksen ja käymään jännäkakalla. Profit! Siksiköhän startti tuntui helpohkolta? Käppyrä kertoo, että ensimmäisen kierroksen keskisyke luuhasi kymmenen pykälää alle kisan lopullisen avgin. Ajaessa ihmettelin miten kauheasti Visuri puuskutti, kun itse nenähengittelin.

Tunkkausnousussa kunnioitin muodostumassa olevaa perinnettä ja kiilasin Aleksi Maunulaa.

Vähitellen irtauduimme Visurin kanssa muista, ja käppyräkin kertoo että pystyin ajamaan kilpaa: syke nousi kisan keskiarvoa korkeammalle ja pysyi siellä. Ei kuitenkaan tuntunut kovin pahalta. Välillä kiihdyttelin, että ennätin ennen Visuria hiekkapätkille, ja välillä Visuri kiihdytteli, että ennätti ennen minua tunkkausnousuun. Kullakin vahvuutensa.

Puolivälin tienoilla lipsautin keulan alta nurtsimäessä, ja eroa tuli parikymmentä metriä. Ajoin sen vielä kiinni. Seuraavalla kierroksella jäin tunkkausnousussa, mutta ajoin senkin kiinni. Seuraavaa pikku eroa en enää ajanutkaan kiinni, vaan jäin muutamaksi loppukierrokseksi roikkumaan löysässä kymmenen sekunnin hirressä.

Kuva: Matti Ouvinen. Paluu normaalitilaan.

Oikein hyvä ajo silti. Visurin kanssa olen kiertänyt samoja kisoja iän kaiken, mutta perässä en ole pysynyt ikinä - ja nyt pysyin puoli tuntia.

Jossiteltavaa ei jäänyt, paitsi ihan pikkuisen, kun kengän pohja hajosi ennen kisaa klossin kohdalta, ja klossi mokoma kellutteli varsin vapaana jalkapohjaa vasten, mikä vaikeutti kengän kiinnittelyä polkimeen. Ja irrottelua myös, minkä huomasin vetämällä kahdet spedulipat hiekkalaatikkoon. Vitun hiilikuitu, pitäisi varmaan tehdä kengänpohjatkin titaanista.

Mutta se jäi mietityttämään, että Visuri-parka puuskutti koko ajan mahdottomasti, ja minä hengitin tasaisesti. Ilmeisesti parempi kuski on parempi siksi, että pystyy ajamaan pidempään VO2max-puuskuttaen. Minä en pysty, vaan junnaan kynnyksellä. Avg171, max179 kertoo, että joko kone tai pää ei kestä kierroksia.

Tai sitten vauhtiani rajoittaa jokin muu tekijä kuin puuskutus. Veikkaan jalkojen voimaa. Mutta sillehän ei ehdi mitään tekemään, kun pitää ratkaista myöhäissyksy ajamalla kilpaa.

Loskamutapellon kyntäjäiset

Kuva: Harri Ouri

Kirkkonummen HEL CX:ää muistellaan pitkään. Rata oli niin typerä, että se läheni hienoa: lähtösuora hiekkatietä, kaikki muu kiduttavaa, työlästä peltoa. Jopa spiral of death ja loputon 180-kurvisarja hidastuivat puskemiseksi.

Ja keli oli niin typerä, että se läheni neroutta. Viisitoista senttiä uutta lunta, joka oli ollut pakko lingota radalta koneella, mutta kisapäivänä tietysti kunnon vesisade, niin että lumi ja peltomuta liukenivat kirvelevän kylmäksi cocktailiksi. Siihen kun lisätään edellisillan kantaesitysriekkujaiset Musiikkitalolla ja alle kuuden tunnin yöunet, aletaan olla Suomi-krossin ytimessä.

Viime hetken valmistautumisen hoidin tuttuun tapaan paimentamalla puolitoistavuotiasta poikaa puolitoista tuntia loskaisella pellolla - lämmittely ja rataan tutustuminen ovat heikoille. Jännäkakkakin oli tällä kertaa pakko jättää suolenmutkaan, kun aikaa tai näkösuojaa ei kerta kaikkiaan ollut. Arvata saattaa, että lähtöviivalla tuntui heikolta.

Ja niin tuntui vielä ensimmäisellä kierroksellakin. Annoin tuttujen selkien mennä, kiduin Santun perässä ja murehdin osaani tutuin miettein: Että olenkin syntynyt piruparaksi, joka kiduttaa itseään loskapellolla.

Vaan eipä siinä, kelin ansioksi lienee luettava, että jännäkakka tyytyi lämpimään ja suojaisaan olosijaansa, ja sain ajorytmistä kiinni. Santtu päästi nätisti ohi ja toisen kierroksen aikana sain Erkon kiinni. Loppusuoran ylämäessä Erkko mutisi jotain epämääräistä, ymmärsin hänen murehtivan omaa piruparkuuttaan ja nykäisin karkuun.

Kolmannella kierroksella Aleksin selkä lähestyi hitaasti, mutta jotenkin ei löytynyt intoa ajaa kymmentä metriä kiinni. Sen sijaan aloin nauttia radan rytmistä:

"Maalisuoran mutaspoorit, miksei vieläkään löydy hyvää linjaa. Oikealle kallion yli, leikkaa rohkeasti. Vasen ysikymppi, älä koske jarruun, menee lumelle muttei haittaa. Loivaa alamäkeä, miksi pitää polkea? Ai joo reunasta löytyy kovempaa alustaa. Ah armahtava ysikymppi ylämäkeen, mutta ei löydy hyvää pohjaa. Alamäki, reunaa nuollen, poissa mutaspoorista, kivasti menee. Pari inhaa ylämäkeä, tasaisesti vain, älä vedä punaiselle, 38-36 on hyvä idea ja reuna rullaa ihan vähän paremmin, olisiko toinen reuna vielä parempi... Alamäki taas reunaa nuollen, älä koske jarruun edes siinä shikaanissa. Sisään spiraaliin ysikymppi, taas muta jarruttaa sun puolesta. Spiraali paaluja nuollen, miksi muut ei ole löytäneet tätä kovaa pohjaa? Nyt se tappavan pitkä ylämäki, 38-36 on tosi hyvä idea, mutta tämä on ainoa mäki. Kantoesteet, miksi en jaksa kannatella tätä pyörää, ai mudan takia. Mutkia, loiva alamäki, anna mennä, tämä on sun pätkä. Nyt siihen sarjatuleen: 180-mutka, suora, 180-mutka, suora, kauanko tätä jatkuu? Ihana kun etukumi pitää, voi polkea mutkat läpi. Mutasuora, ojan yli, otanko tuon vai tuon spoorin? Että kun hakee eikä pidä missään. Kovan penkan yli tielle, onpa hyvä pito yhtäkkiä, leikkaanko jyrkästi vai kierränkö varman päälle? Nyt olisi tie, mutta hitot, en lepää. Ja uudestaan..."

Neljännellä kierroksella sain Aleksin kiinni ja jäin perään lepäämään. Mutta siinäpä kovaluonteinen äijänkässy ja äijänkässyllä kireäksi viritetty kone! Seurasi tempoilua, kun kiukkuinen Aleksi iski posket punaisina sykkeet tapissa karkuun ja minä kiersin dieselillä vähitellen kantaan. Siinä tempoillessa Erkko tuli takaa meille seuraksi. Erkko on sitkeä kuin mänttihihna, puree stemmiä kauheasti kituen ja häviän hänelle kirit satavarmasti.

Kolmen porukalla mentiin hetki, mutta kas kummaa! Siinä pitkässä ylämäessä toiseksi viimeisellä kierroksella sain avattua sen varavoimanlähteen, jonka tiedän olevan aina mukana, mutta jonka hanaa en yleensä löydä. Eroa tuli muutama pyöränmitta, ja kun ero säilyi tiepätkälle asti, ei tarvinnut ryhtyä peesauskikkailuihin. Luukuttaminen riitti, ja minähän luukutin.

Miten ihana onkaan ajaa se varavoimanlähde kytkettynä! Kontrollissa, rauhallisesti - ja käppyrän mukaan sykkeet ihan tapissa...

Visuri oli tietenkin kaukana karussa, mutta kakkossijan pokkasin, pikku tuuletuksen kera. Eivätkä Erkko ja Aleksikaan huonoina olleet, kun olimme sentään saaneet aikaiseksi oikeaa kilvanajoa. Siinä halailtiin ja naureskeltiin.

Onneksi palkintojenjako oli ennen kuin hypotermia eteni vakavaksi. Podiumilla oli ehkä pöhköintä ikinä - kolme nelikymppistä äijää yltä päältä loskassa ja ravassa, kylmissään ja läpimärkinä, hekottaen upealle harrastukselleen.

Kaappasin repun, joka oli marinoitunut kisan ajan loskalätäkössä, ja lähdin pyörien kera autolle. Kilometrin aikana aloin täristä. Emilialla oli kiire keikalle, joten autolla vedin kuorivaatteet suoraan mutalääryisten ajokamojen päälle, suojaksi. Kotimatkalla jalkoihin alkoi sattua, niin kuin paleltumavammojen sulaessa sattuu. Oli pakko ottaa Kehä II:lla ajokengät jalasta.

Kotona piti huuhdella ajokamoista mutaa yli kaksikymmentä minuuttia, että ne pystyi laittamaan koneeseen. Sitten piti pestä suihku ja kaapia kilo kirkkonummelaista peltoa viemäriaukosta. Sitten vasta pääsi itse suihkuun.

Ihana laji. Aivan ihana.

Post-S/M-CX

Juu niinhän ne menivät kuten arvelin, siis Tampereen suomenmestaruuskrossit, sekä järjestelyjen että oman ajon puolesta.

Ruoditaanpa se oma ajo ensin. Puolison keikkalogistiikan takia hankkiuduimme kylille jo edellispäivänä, mutta rataa en käynyt murehtimassa, vaan ilta meni Muumi-museossa ja hotellikuolemassa. Aamiaisella tuli hotkaistua massuun mm. poromustaamakkaraa ja leipäjuustoa, että varmasti jaksaa kärsiä nälkää iltapäivälähtöön asti. Sitten katselimme hetken räntäsadetta hotellin ikkunasta ja tuumimme että sekaan vaan.

Tulimme pelipaikalla liian aikaisin värjöttelemään. Tai oikeastaan sopivasti, koska vaimo ehti rauhassa tutustua rataan, lämmitellä trainerilla ja muuta tarpeellista. Minä vietin pojan kanssa tuntitolkulla laatuaikaa hiekkakentän laidalla, ja untuvatakki oli arvossaan. Mutta kylmähän siinä tuli, ja kankean isäpappapuuhastelun myötä tönkköys hiipi lihaksiin. Onneksi naisten kisan tuomariperseily lämmitti mukavasti.

Oma startti koitti liian myöhään ravitsemuksellisesti mutta liian aikaisin muuten. Pyörän päältä ehdin tutustua alkuluuppiin, loppuradan olin tarkastanut lastenvaunuilla. Jännäkakalta piti hölkötellä suoraan lähtöviivalle.

Tuomarit olivat arponeet lähtöjärjestyksen jostain edellisvuotisesta hatusta, koska rankingia ei ole eikä maalaisjärkeä voi käyttää. Minut kutsuttiin toiseksi viimeisenä. No kikkailuahan se vain vaatii - vieläkin naurattaa miten hyvällä pokalla ohitin melkein parikymmentä kuskia neljässä ensimmäisessä mutkassa ihan vaan ohjaustankoa kääntelemällä.

Loppu olikin pelkkää kitumista, kun ei sattunut ajopäivä. Luultavasti olisi pitänyt edellisiltana joutua kavereiden kanssa kapakkaan, se kun on tällä kaudella taannut hyvät jalat.

Ja olihan se rata synkkä ja typerä. Sadan metrin suoria soralla ja nurtsilla edestakaisin, ja suorien päässä irtosoramutkia. Hupia riitti vain yhdessä kurajuuritöppyrässä ja yhdessä hiekkalaatikossa.

Kurajuuritöppyrä ja ilme sen mukainen.

Alkuun kiduin hyvässä porukassa, koska irtosoramutkat aina armahtivat porukan tiiviimmäksi, mutta vähitellen selkiä etääntyi, enkä jaksanut välittää. Puolivälin tienoilla seurana oli Toppari, Niskakangas ja pari muuta, mutta kun yritin jotain irtioton tapaista, niin kappas, pökkelöjalat eivät palautuneet punaiselta, ja se oli menoa, etenkin kun vaihteet lakkasivat toimimasta, kuten niillä on ollut tapana. Viimeisellä kierroksella ajoin Topparin selän kiinni pelkällä dieseljunnauksella, kun muuta ei ollut. Mutta Toppari mokoma vain juksasi ja kiihdytti loppumäessä karkuun.

Hiekkalaatikkoleikkikavereita.

No ruoditaanpa ne järjestelyt sitten. Ennakkotiedotus oli alle kaiken arvostelun. Vähempää ei kerta kaikkiaan ole mahdollista tehdä. Rata oli mitä oli - laittoi porukan järjestykseen muttei kovin lajinomaisesti tai hauskasti. Kisajärjestelyt paikan päällä olivat asialliset, mutta jotenkin jäi valju ja epäseurallinen olo. Johtunee möhömahatuomareista ja siitä, että varsinaisia krossi-intoilijoita ei järjestäjien seassa ollut.

Mutta Tampereen Pyörä-Pojat vetivät kaikkien aikojen kunniakkaat pohjat naisten kohtelussa. Jo pari viikkoa ennen kilpailua tiesin, että aikataulu kusee, ja se kusi. Uhkasi tulla pimeä ennen miesten starttia. Keneltä puuttuvat minuutit otetaan? No naisilta, koska naisilla ei ole Pyörä-Pojille väliä. Naisia ajatettiin 30 minuuttia, siis kaksi kierrosta liian vähän.

Ei sillä väliä, oliko laiton päätös tuomarien vai järjestähän moka, eikä silläkään mitä laillisen (UCI 5.1.048) mittainen kisa olisi tuloksille tehnyt. Eikä se sössintä Laurilan siniristipaidan arvoa vähennä. Mutta jos naisten pyöräilyä haluaa edistää, niin ei se tuolla edistynyt. Ärsyyntyneitä emäntiä oli muutamia, ja syystä.